Milja Kaunisto majoitti paperittomia kotiinsa itsekkäistä syistä: ”Halusin tietää, olenko valmis toimimaan”

Kirjailija Milja Kaunisto alkoi auttaa pakolaisia ja paperittomia itsekkäistä syistä: hän halusi tietää, millaista se on ja mitä auttaminen paljastaa hänestä itsestään. Moni asia yllätti hänet.

Pari vuotta sitten Ranskassa asuva kirjailija Milja Kaunisto aloitti Ideaaliminä-projektin. Hän halusi kehittää luonnettaan ja päätti ottaa mallia ihailemistaan ihmisistä. Ehkä hän, tuppisuu, voisi vielä aikuisena muuttua ulospäin suuntautuneeksi ja puheliaaksi. Hän alkoi myös miettiä, miltä tuntuisi tehdä jotakin hyvää.

– En halunnut kiillottaa sädekehääni, vaan minua kiinnosti tietää, mistä auttamisessa on kyse, Milja kertoo helsinkiläisessä kahvilassa.

Ensimmäisen askeleen hyväntekijänä hän otti, kun hän alkoi vetää pakolaiskeskuksen kuoroa Rodezissa Etelä-Ranskassa. Milja oli muuttanut läheiseen Villecomtalin kylään perheineen kymmenisen vuotta aiemmin.

Pakolaiskeskuksessa hän tutustui muihin vapaaehtoistyöntekijöihin ja sai kuulla albanialaisperheestä, joka tarvitsi sijaiskotia. Milja päätti miehensä kanssa tarjota perheelle katon pään päälle.

– Halusin tietää, että olenko ihminen, joka vain puhuu auttamisesta vai olenko valmis toimimaan.

Viime tammikuussa parikymppinen pariskunta muutti 1-vuotiaan tyttärensä kanssa Miljan perheen omakotitaloon. He olivat lähteneet kotoaan paitsi paremman taloudellisen elämän toivossa myös siksi, etteivät heidän vanhempansa hyväksyneet heidän liittoaan. Nainen oli muslimi ja mies ateisti.

Yhteiselämä Miljan luona alkoi ruoanlaitosta.

– Nainen laittoi ihanaa albanialaista ruokaa. Hän vaatimalla vaati, että saisi auttaa ja sanoi, että se on hänen tapansa kiittää.

Perhe ei saanut Ranskasta oleskelulupaa, ja puolentoista kuukauden jälkeen yhteisasuminen päättyi.

– Itkimme kaikki suoraa huutoa. Nyt he asuvat Kreikassa ja pidämme edelleen yhteyttä. Mies on ahkera kirvesmies, ja uskon, että he pärjäävät.

Kaikki eivät mahtuneet Miljan omaan kotiin

Seuraavaksi Milja alkoi auttaa erään syyrialais-parin perhettä. Pariskunnalla oli kaksi pientä lasta ja kolmannen lapsen laskettuun aikaan oli kuukausi. He olivat olleet Syyriassa menestyviä yrittäjiä mutta menettäneet sodassa kaiken. He olivat saaneet Ranskasta pakolaisstatuksen, mutta kielitaidottomina asunnon löytäminen oli vaikeaa. Miljan kotiin he eivät olisi mahtuneet, mutta Milja sai hätämajoitettua heidät ystävänsä luokse kotikyläänsä. Pari kuukautta myöhemmin perhe sai oman kodin.

– Olosuhteisiin nähden heillä menee nyt hyvin. Lapset käyvät koulua, ja vanhemmatkin osaavat jo aika hyvin ranskaa, Milja sanoo.

Myöhemmin Milja auttoi erästä toistakin pakolaisperhettä.

Auttaminen uuvutti

Auttaminen on ollut monimutkaisempaa kuin Milja aluksi luuli. Hän uupui kantaessaan vastuuta niin monen ihmisen asioista. Hän hoiti muun muassa asuntoihin, terveyteen ja kouluun liittyviä asioita; oli paperitöitä ja vaatteiden sekä tavaroiden hankkimista. Samalla hän hoiti omaa perhettään ja teki kirjoitustöitä. Lopulta hänen oli ilmoitettava autettavilleen, että hän pitää parin viikon tauon. Sen aikana hän vain lepäsi.

Toki Miljan väsymys oli pientä sen rinnalla, mitä pakolaiset ovat joutuneet kokemaan.

– Sotaa pakenevat ihmiset ovat nähneet niin hirveitä asioita, että emme edes osaa ajatella, että sellaisia asioita voi tapahtua. He todella kärsivät.

Milja oppi ymmärtämään, miten raskasta heikossa asemassa olevalle ihmiselle on jatkuvasti osoittaa kiitollisuuttaan.

– Moni pakolainen on ollut kotimaassaan jopa etuoikeutettu ja lähtenyt kotoaan vasta välittömän kuolemanvaaran uhatessa. He ovat saattaneet menettää kaiken. Uudessa maassa on vaikeaa. Heillä on sotatraumoja. Silti ajatellaan, että heillä ei ole oikeutta mihinkään muuhun tunteeseen kuin kiitollisuuteen. Jos he sanovat jotakin ikävää uudesta maastaan, heitä pidetään kiittämättöminä.

Auttamisesta ei saa pelkästään hyvää mieltä.

– Se oli raskasta, mutta se on silti tärkeää työtä. Suosittelen muillekin, mutta yksin ei kannata lähteä auttamaan. Se on liian rankkaa, Milja sanoo.

Kokemuksistaan valistuneena hän on ollut perustamassa kylään järjestöä, jossa on 15 aktiivijäsentä. Vastuu jakautuu nyt useamman ihmisen kesken.

– Pakolaisia, jopa paperittomia, täytyy auttaa. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta vaihtoehto on pahempi. Kun ihminen hylätään yhteiskunnan ulkopuolelle, hänellä ei ole edessään juuri muita keinoja kuin rikollisuus. Olemmeko valmiita elämään sen kanssa?