Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Paha Mansikki ja juuston kirous

Yleistyneessä ilmastoahdistuksessa on se kiva puoli, että ekologiseen elämäntapaan pyrkivä kansalainen ei ole enää kumma tyyppi kuten aiemmin. Kuka tahansa saattaa nykyään potea syyllisyyttä siitä, että vetää vessan jokaisen pikkupisun jälkeen, kirjoittaa Laura Honkasalo.

Teksti:
Laura Honkasalo

Yleistyneessä ilmastoahdistuksessa on se kiva puoli, että ekologiseen elämäntapaan pyrkivä kansalainen ei ole enää kumma tyyppi kuten aiemmin. Kuka tahansa saattaa nykyään potea syyllisyyttä siitä, että vetää vessan jokaisen pikkupisun jälkeen, kirjoittaa Laura Honkasalo.

En pysty tähän, ajattelen. Talvi on harmaa, työt stressaavat ja aina väsyttää – ja sitten pitäisi vielä luopua juustosta! Juusto on pahis, eläinperäinen tuote, melkein kuin liha. Monta kuukautta olen väkertänyt omia tofulevitteitä, kasvistahnoja sekä hummusta aamiaisvoileivän päälle. Yhtäkkiä iskee kapinahenki. Miksi juuri minun pitäisi luopua juustosta?!

Kun ilmastonmuutos alkoi tosissaan puhuttaa kansaa ja mediaa muutama vuosi sitten, minua ärsytti mielettömästi. Olen pyrkinyt elämään ympäristöystävällisesti lapsesta saakka. Ravasin Ruohonjuuren myymälässä silloin, kun se oli pieni puutölli VR:n makasiineilla

Useimmiten ostin saksalaisesta kierrätyspaperista tehtyjä kirjepaperisettejä, vaikka oikeasti olisin halunnut ostaa Tiimarista pinkkejä pakkauksia. Saksalainen kierrätyspaperi oli ruskeanharmaata, ja siinä oli tikkuja. Ostin vaatteita kirppiksiltä silloin, kun se ei ollut ollenkaan muodikasta. Boikotoin eteläamerikkalaisia omenoita.

Välillä olen ollut kasvissyöjä, mutta enimmäkseen olen ollut lihan välttelijä – vaikka rakastan paksuja verisiä pihvejä ja wieninleikettä maustevoilla. Ilmastohuolipuheen paisuessa äänekkäämmäksi minua alkoi ärsyttää myös kasvissyönnistä ja veganismista touhottaminen. Teki mieli mennä huutamaan Senaatintorille, että ilmastonmuutos oli Helsingissä selvää pässinlihaa jo 1990-luvulla, kun talvet muuttuivat mustiksi. Missä te olitte silloin?

Yleistyneessä ilmastoahdistuksessa on tietysti se kiva puoli, että ekologiseen elämäntapaan pyrkivä kansalainen ei ole enää kumma tyyppi kuten aiemmin. Nyt kuka tahansa voi ilmastoahdistuksessaan sortua tiskaamaan jogurttipurkkeja kiikuttaakseen ne lähipäiväkotiin maalauskipoiksi. Kuka tahansa saattaa nykyään potea syyllisyyttä siitä, että vetää vessan jokaisen pikkupisun jälkeen. Ruoan alkuperä kiinnostaa muitakin kuin ekohörhöjä, ja kirppisvaatteet ovat muotia.

Samaan aikaan ilmastoahdistus on alkanut suututtaa minua. Mitä hyötyä siitä on, että poden syyllisyyttä vessapaperin käyttämisestä? (Oikeasti ekohenkiset nimittäin käyttävät käsisuihkua ja pyykättäviä pyllypyyhkeitä.) Tai ahdistun juustosta? Kaikissa hiilijalanjälkitesteissä saan keskivertokansalaista paremmat pisteet. Arjessa on tarpeeksi paineita ilman juustoahdistusta! En polta tupakkaa, en osta eksoottisia hedelmiä enkä omista autoa. Kierrätän kaiken ja olen tarkka siitä, ettei paperinkeräykseen päädy pehmopaperia. Voisinko siis antaa itselleni luvan syödä lempiherkkuani, Auraa näkkileivän päällä?

”Kaiken keskellä yleinen puhe tuntuu kuitenkin keskittyvän maitoon ja juustoon. Mansikista on tullut paholaisen luomus.”

Eniten suututtaa se, että juuston boikotoiminen tuntuu pohjimmiltaan täysin triviaalilta, koska koko elintapamme pitäisi muuttua. Jopa taloustieteilijät ovat alkaneet sanoa, että jatkuvan kasvun tavoittelu on tuhon tie.

Toiset tosin ovat sitä mieltä, että tuhon tie on minimalismin tavoittelu ja Konmari: jos suomalaiset eivät jatka päätöntä kuluttamista, yhteiskuntamme romahtaa. Kaiken keskellä yleinen puhe tuntuu kuitenkin keskittyvän maitoon ja juustoon. Mansikista on tullut paholaisen luomus.

Toisessa ääripäässä ovat sitten ilmastonmuutoksen kiistäjät. He puputtavat huoletta juustoa ja wieninleikkeitä. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump lentää yksityiskoneella mökille Casa Largoon, ja koneessa lounas koostuu takuulla hienoimmista ranskalaisista juustoista.

Kiistäjien lisäksi ovat vielä tyypit, joiden mielestä ilmastonmuutos on väistämätön, mutta ”aina ilmasto on muuttunut, ei ihminen sille mitään mahda”. Tai ”minulla ei ole lapsia, eikä tulevien sukupolvien kohtalo kiinnosta pätkän vertaa”. En usko väkivaltaan, mutta tuollaisia tyyppejä tekisi mieli kumauttaa moukarilla päähän, jotta he tulisivat järkiinsä. Entä jos heitä edeltävät sukupolvet olisivat ajatelleet, ettei tulevaisuudella ole mitään väliä, ja olisivat jättäneet vaikkapa maamme jälleenrakennuksen väliin?

Yksi lempielokuviani on animaatio Kanin kirous. Siinä on sekopäinen pupu, joka himoitsee juustoa. Hän ilmestyy milloin mistäkin ja huutaa silmät kiiluen: ”JUUSTOA!” Samastun täysillä.

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X