Marianna Stolbowin kolumni: Koronaeristys tiivistää tai murentaa perheet

Eristyksessä ollessaan perheet kaivavat itsestään uusia voimavaroja – mutta osa niistä saattaa murentua lopullisesti. Yhteistyön merkitys kasvaa koko yhteiskunnassa, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Sinä päivänä, jolloin kirjoitin tätä kolumnia, Suomessa kuoli ensimmäinen koronaviruspotilas. Kukaan ei voi tietää, miltä luvut näyttävät, kun tekstiäni lopulta painetun lehden sivuilta luetaan. Selvää on, että menehtyneiden määrä kasvaa, samoin menetettyjen työtuntien, yrityksien, työpaikkojen, yöunien, tulojen ja tilaisuuksien.

Meitä on valmisteltu viisaasti ja hyvissä ajoin kertomalla siitä, mikä meitä pian saattaa kohdata. Varoitusten avulla rajoituksia ja sääntöjä on ollut helpompi niellä. Silti moni jatkaa niiden uhmaamista piittaamatta täysin siitä, mitä käytöksellään aiheuttaa. Maksajaksi joutuu koko yhteiskunta eli me. Vuosia on huudeltu liian monilta suunnilta ja vaadittu valtiota väistymään ties miltä sektorilta. Nyt samaiset tahot kiljuvat valtiota apuun. Tästä kaikesta herää epäilys siitä, ettei ole ymmärretty, että valtio tosiaan olemme me.

Me tarvitsemme yhteistyötä ja yhteisöjä. Tarvitsemme toisiamme, sillä kaikenlaiset pulmat ovat ratkottavissa ainoastaan yhdessä toimimalla. Yhteistyökykyä, yhteistä linjaa ja yhteistyön mahdollistamaa koordinointia on harjoitettava oman navan kaivelun asemasta aina kiperissä tilanteissa. Nyt sellaisessa ollaan.

Ihmislaboratoriona tilanne on mielenkiintoinen. Kriisi ravistelee arvojamme.

Ihmislaboratoriona tilanne on mielenkiintoinen. Kriisi ravistelee arvojamme. Joudumme ratkomaan uudella tavalla ennennäkemättömiä kysymyksiä. Siksi tästä kaikesta voi syntyä jotain uutta ja entistä parempaa. Mietin, loppuuko valitus liiallisista veroista nyt, kun yhteisistä varoista rakennettu järjestelmä tukee, huolehtii ja koordinoi asioita meidän kaikkien parhaaksi.

Samaiset vanhukset, jotka edellisen hallituksen aikaan olivat toistuvasti valtiovarainministeriön keskusteluissa silkka menoerä, pysäyttivät koko Suomen, jotta heitä ei virus veisi.

Alussa oravanpyörän hidastuminen helpottaa arkea, paitsi niissä perheissä, joissa lapset ovat erityisvilkkaita, erityisen pieniä, erityistä tukea tarvitsevia tai heitä on erityisen monta erityisen hermostuneessa ilmapiirissä.

Moni ajatteli aluksi ilokseen, kuinka pysähtymään pakottaminen leikkasi paljon turhaa sälää arjesta. Kotiaresti rauhoitti ostoryntäykset ainakin suurimmalta osalta, ja tätähän ihmiskunnalta on pyydetty jo pitkään, joskin melko tuloksettomasti. Kunnes tuli virus ja teki lopun turhuudenmarkkinoista ja tyhjänpuhumisesta. Ainakin vähäksi aikaa.

Tilaa ei ole nyt identiteettikriiseille, toimivan parisuhteen metsästykselle tai millekään ylimääräiselle. Kunhan selvitään päivästä toiseen eikä kukaan omaisista sairastuisi. Perheissä pohditaan perusasioita: ruoan hankkimista, työpaikan säilymistä, lähimmäisten terveyttä.

Se tylsistä tylsin kumppani osoittautuu rauhallisuudellaan jatkuvuuden takeeksi ja turvaksi turbulenssin keskellä.

Se tylsistä tylsin kumppani osoittautuu rauhallisuudellaan jatkuvuuden takeeksi ja turvaksi turbulenssin keskellä. Me saatammekin nähdä koronavauvojen buumin yhdeksän kuukauden päästä – tai sitten terapeuttien Skype-vastaanottoajat tukkeutuvat.

Eristyksessä ollessaan perhe kaivaa käsittämättömiä voimavaroja tai murenee lopullisesti. Joko hitsaudutaan yhteen entistä lujemmin ennennäkemättömän tiukaksi tiimiksi – tai sitten käsitetään, että tämän perheen tie on kuljettu loppuun. Että yhteistyö ei tällä porukalla vain yksinkertaisesti enää toimi. Ei ilman koronaa eikä sen kanssa.

Istun kotona loputtomia tunteja, keksin verkkoon vietäviä korvaavia kursseja luovan kirjoittamisen oppilailleni. Oppilaat janoavat tekemistä. Lapseni elävät jo omillaan, mutta meillä on Skype-yhteys. Kahden opinnot ovat siirtyneet pois yliopiston saleista, yksi menettänee lähipäivinä työpaikkansa. Minä tilaan ruoan netistä, suunnittelen ajoissa listoja ja valmistan ruokaa rakkailleni.

Jos tässä kuluu kuusi kuukautta, uskon, ettemme ole entisellämme vaan olemme oppineet jotain.

Jos tämä kestää pari kuukautta, palaamme pian entiseen hullunmyllyyn ilman, että mikään muuttuisi. Mutta jos tässä kuluu kuusi kuukautta, uskon, ettemme ole entisellämme vaan olemme oppineet jotain. Vaikkapa sen, että yhteistyötä tarvitaan ja että yhteisöissämme on voimaa, kun sitä haluamme. Sillä voisi muuttaa maailmaa vaikka kuinka hyvään suuntaan, jos viisautta ja tahtoa riittää.