Ihmiset

Helena Kastikainen ponnisti duunaritaustasta kaksikymppisenä tavaratalonjohtajaksi – suorittaminen ajoi lopulta uupumukseen: ”Tein kovasti töitä ansaitakseni paikkani, ollakseni kelpaava ja riittävä”

Diili-ohjelmasta tuttu Helena Kastikainen ajatteli nuorena, ettei duunaritaustasta voi ponnistaa huippu-uralle. Kaksikymppisenä hän oli kuitenkin jo tavaratalonjohtaja. Vasta burnoutin koettuaan Helena löysi todelliset vahvuutensa.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Mirva Kakko

Helena Kastikainen oppi johtajaksi erehdysten ja vastoinkäymisten kautta. – Kun aloin suhtautua tiimiläisiini ja itseeni lempeämmin, myös työteho parani.

Diili-ohjelmasta tuttu Helena Kastikainen ajatteli nuorena, ettei duunaritaustasta voi ponnistaa huippu-uralle. Kaksikymppisenä hän oli kuitenkin jo tavaratalonjohtaja. Vasta burnoutin koettuaan Helena löysi todelliset vahvuutensa.

Itku alkoi kesken lounaan. Annos vettyi lautasella ja ravintolan muut asiakkaat vilkuilivat kummissaan. Mutta Helena Kastikainen ei saanut kyynelten puroa katkeamaan.

Hän oli 25-vuotias ja ihan lopussa.

Helsinkiläinen Helena oli tehnyt rakettimaisen uranousun myyjästä yhdeksi Suomen nuorimmista tavaratalonjohtajista ja siirtynyt sitten yrittäjäksi. Hän rakasti työtään. Mutta hän teki sitä aivan liikaa, yli kymmentuntisia päiviä, seitsemänä päivänä viikossa.

Keho oli oireillut jo pitkään. Vatsaa väänsi ja kuume nousi tämän tästä. Vuoden aikana Helena oli syönyt seitsemän antibioottikuuria. Mutta sairauslomia hän ei ollut malttanut pitää. Nuorta johtajaa ajoi eteenpäin voimakas näyttämisenhalu.

– Podin jatkuvaa huonommuutta ja häpeää. Kasvuympäristöni takia ajattelin, että pomon hommat ja nousujohteinen ura eivät kuulu kaltaisilleni.

Opinto-ohjaaja kannusti hankkimaan ”jotkut paperit”

Jos joku olisi kysynyt ala-asteikäisen Helenan toiveammattia, hän olisi vastannut asianajaja. Siihen vaikutti tuolloin televisiossa pyörinyt, lakiasiaintoimistosta kertonut Ally McBeal -sarja. Mutta kukaan ei kysynyt.

Äiti oli pienipalkkainen kahvilatyötekijä, isä rikostutkija. Vanhemmat erosivat jo ennen kuin Helena aloitti koulun. Lähipiiriin kuului siivoojia, keittäjiä ja muita duunareita, yhdelläkään ei ollut ylioppilastutkintoa. Oman perheen arki oli selviytymistä ja hetkessä elämistä. Ei siinä asetettu viisivuotistavoitteita tai laadittu urasuunnitelmia.

– Ajattelin, että ihminen on uransa huipulla, kun saa vakiduunin ja 37,5 työtuntia viikossa, Helena muistelee.

Perheen pomo oli äiti, joka osasi organisoida ja asettaa tavoitteita. Sienestämällä ja marjastamalla kerättiin rahat ensimmäiseen ulkomaanmatkaan. Isän johtolause kuului: ”Sinun ei koskaan tarvitse kertoa muille, miten hyvä olet. Riittää, kun näytät.”

Helena oli koulussa kympin tyttö. Silti hän ajatteli, ettei korkeakoulu ole häntä varten. Työnteon hän aloitti jo 12-vuotiaana kesälomalla torikahvilassa. Pari vuotta myöhemmin myös illat ja viikonloput kuluivat töissä. Helena siivosi toimistoja, myi onnenkiviä, työskenteli arkistossa ja myyjänä tavaratalossa.

– Olin innoissani duunista. En ymmärtänyt, että joskus pitäisi myös levätä.

Ysiluokalla opinto-ohjaaja kannusti Helenaa hankkimaan ”jotkut paperit” ja sitten nopeasti työelämään. Kunnianhimoisena suorittajaluonteena hän aloitti ylioppilasmerkonomin kaksoistutkinnon Mäkelänrinteen lukiossa ja Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa. Koulunkäynnin hän rahoitti työskentelemällä illat ja viikonloput.

Aika ja energia eivät riittäneet kaikkeen. Arvosanat laskivat, ja eräänä päivänä painavaa kenkälaatikkoa nostaessa jalat menivät alta. Lukio oli pakko jättää kesken. Mutta kauppaopistosta Helena valmistui ja jatkoi töitä tavaratalossa.

Kuudessa viikossa myyjästä myymäläpäälliköksi

19-vuotiaana Helena kohtasi nykyisen puolisonsa Henrin, joka toimii suoramyyntialan yrittäjänä. Mies kannusti: ”Olet etevä ja osaava, voit saada juuri sellaisen uran kuin haluat.”

Helena rohkaistui hakemaan myyjänpaikkaa miestenvaateliikkeessä ja sai sen. Kahden päivän kuluttua aluejohtaja soitti: ”Mitä siellä oikein tapahtuu, kun teillä on yhtäkkiä Suomen korkein keskiostos per asiakas?” Helena oli pannut tuulemaan. Tehomyyjä kauppasi sukkapakettia hakemaan tulleelle asiakkaalle myös kauluspaidan ja kevättakin. Kuuden viikon kuluttua Helena oli jo myymäläpäällikkö.

Pomon uran alku oli melkoista kompurointia. Ensimmäinen oma rekrytointi osoittautui virheeksi ja työntekijän irtisanominen kauhistutti. Tiimipalaveri päättyi huolellisesta valmistautumisesta huolimatta änkytykseen ja punasteluun.

– Olin ollut hyvä myyjä ja kuvittelin, että vain siirrän osaamiseni alaisilleni. En ymmärtänyt, että esimies on ihan oma ammattiryhmänsä. Ei minulla ollut työkaluja johtaa muita.

Helena päätti alkaa kehittää itseään ja opiskella johtamista omatoimisesti. Hän luki kirjoja, kuunteli podcasteja, osallistui webinaareihin ja haastatteli kokeneempia. Menetelmää hän kutsuu ”kantapääopistokseen”.

Kun 12-vuotias Helena Kastikainen pyysi viikkorahaa, äiti ehdotti, että hän hankkisi rahat työnteolla. – Siitä alkoi työurani.
Kun 12-vuotias Helena Kastikainen pyysi viikkorahaa, äiti ehdotti, että hän hankkisi rahat työnteolla. – Siitä alkoi työurani.

Helena yritti kätkeä nuoren ikänsä jakkupukuihin ja vahvaan meikkiin

”Sä pystyt tähän. Nyt vaan pidät pään kylmänä, niin hyvin tää menee.” Helena oli juuri tehnyt elämänsä ensimmäisen omatoimisen taskuperuutuksen työpaikan parkkiruutuun ja aloittamassa tavaratalopäällikkövalmennukseen kuuluvaa harjoittelua espoolaisessa tavaratalossa.

Suurin osa valmennukseen hakeneista oli ollut tuolloin 22-vuotiasta Helenaa yli kymmenen vuotta vanhempia, korkeasti koulutettuja ihmisiä, joilla oli hienot tittelit. Omiksi valteikseen hän arvelee hyvän asenteen – ja ehkä nuoruuden röyhkeyden.

Valmennuksen jälkeen Helena sai kuulla tulleensa valituksi tavaratalonjohtajaksi. Hän asui tuolloin puolisonsa kanssa 22 neliön vuokrayksiössä Mannerheimintiellä. Kontrasti mielikuvaan johtajasta oli valtava.

– Minähän olin lukion kesken jättänyt luuseri! Minulla oli samanaikaisesti valtava usko itseeni ja suuret epäilyt kyvyistäni.

Vielä muutama vuosi aiemmin Helena oli siivonnut johtajien kulmahuoneita. Nyt hänen työtilakseen osoitettiin sellainen. Oli hieno tietokone, neuvottelupöytä ja liikennevalot ovessa.

– Ajattelin, että nyt olen viimein siellä, minne kuulun. Olin löytänyt urapolkuni kuin vahingossa, ajelehtimalla työtehtävästä toiseen.

Johtajan auktoriteetti muodostuu Helenan mukaan yleensä osaamisesta ja iän tuomasta karismasta. Hänellä ei ollut vielä kumpaakaan.

Hän tekikin kaikkensa kätkeäkseen ikänsä: naamioitui jakkupukuihin ja vahvaan meikkiin, karsi puheestaan stadin slangin ja jopa luopui Hellu-lempinimestään. Se ei neuvonantajien mukaan sopinut johtajalle. Silti käytävillä kuului mutinaa: ”Kuule, me ollaan tehty tätä hommaa jo silloin, kun sä et ollut vielä edes peruskoulussa.”

– Mietin, miten voisin saada enemmän arvostusta ja kunnioitusta muilta. Sitten ymmärsin, että kaikki lähtee siitä, että itse arvostan ja kunnioitan itseäni. Viisasta olisi ollut kertoa avoimesti epävarmuudestani ja pyytää apua kokeneemmilta.

Käskyttävästä pomosta osaksi tiimiä

Työpäivät venyivät yli kymmentuntisiksi ja -viikot seitsenpäiväisiksi. Yöunet jäivät vähiin ja syömiset olivat mitä sattuu.

Kroppaan ilmaantui kolotuksia. Selkäkipu säteili jalkoihin niin, että Helena liikkui käytävillä varastokärryyn nojaten. Kerran hän joutui kesken työmatkan pysäyttämään auton oksentaakseen. Väsymys ja epävarmuus tekivät kiukkuiseksi, ja johtaja saattoi sähähdellä työntekijöilleen.

Eräänä aamuna tavanomaisen myymäläkierroksen jälkeen Helena huomasi saaneensa kaksitoista puhelua, kaikki samasta numerosta. Kävi ilmi, että läheinen ihminen oli yrittänyt itsemurhaa ja oli nyt ensiavussa.

Kun Helena pääsi paikalle, kriittisin hetki oli ohi. Mutta Helenan sisällä ratkesi jokin. Itku vain jatkui. Päivystävä lääkäri tutki hänet, diagnosoi traumaperäisen stressihäiriön ja kirjoitti kahden viikon sairausloman.

– Ensireaktioni olivat häpeä ja epäonnistumisen tunne. Kuinka kehtasin vetää huomion itseeni läheisen ihmisen hädän hetkellä? Mutta tapahtuma sai minut pohtimaan arvojani. Oliko työ todella ainoa tärkeä asia elämässäni?

Sairausloma sattui huonoon saumaan: Helena oli juuri vaihtamassa toiseen tavarataloon eikä malttanut olla kokonaan töistä pois. Hän aloitti puolikuntoisena uuden tiimin johtajana.

Sen verran tapahtuma kuitenkin säikäytti, että Helena alkoi investoida itseensä. Hän hankki personal trainerin ja ryhtyi kiinnittämään huomiota syömiseen ja nukkumiseen. Työssä hän keskittyi numeroiden sijaan ihmisiin: oli läsnä ja kuunteli.

– Entinen kontrollifriikki ja kiukkuinen paskiainen hävisi. Aloin johtaa rakkaudella. Yritysmaailmassa käytetään usein urheiluvalmentajia, jotka ovat tottuneet jakamaan ihmiset voittajiin ja häviäjiin. Mutta entä jos työntekoon suhtauduttaisiin kuin parisuhteeseen? Ei kilpailtaisi ykköspaikasta, vaan keskityttäisiin rakentamaan jotakin syvää ja pitkäkestoista.

Se toimi. Helena ei ollut enää käskyttävä pomo, vaan osa tiimiä. Enää ei ollut tarvetta esittää, että hänellä on vastaus kaikkeen ja aina homma hanskassa. Asenteen muutos auttoi Helenaa suhtautumaan rennommin itseensä ja omiin virheisiinsä.

Helena pohti, tätäkö elämä tulisi olemaan

Lumi tuiskusi tuulilasiin ja ikkunasta näkyi vain pimeää. Elettiin sydäntalvea vuonna 2015, Helena oli ajamassa töistä kotiin. Äkkiä bussi viereiseltä kaistalta pyrki eteen ja törmäyksen saattoi välttää ainoastaan äkkijarrutuksella. Auto lähti heittelemään. Onneksi Helena muisti ohjeen painaa tällaisessa tilanteessa jarrun sijaan kaasua ja auto oikeni. Hän jatkoi matkaa kädet täristen.

Läheltä piti -tilanne sai Helenan taas kerran puntaroimaan arvojaan. Töistä kotiin päästyään hän ei jaksanut kuin syödä ja saunoa ja valmistautua seuraavaan päivään, viikonloput kuluivat viltin alla sohvalla elokuvia katsoen. Tätäkö hänen elämänsä tulisi olemaan?

– Näköjään tarvitsen aina ison rysäyksen ennen kuin alan kyseenalaistaa toimiani.

Turha kuluttaminen alkoi tympiä. Helena ei halunnut myydä enää yhtäkään muoviämpäriä alennuksella ihmisille, joilla oli jo kaapit täynnä tavaraa. Hän oli kehittänyt ammattitaitoaan johtajana, mutta tavaratalo ei tuntunut enää oikealta paikalta hänelle.

Kului vielä puolitoista vuotta ennen kuin Helena irtisanoutui tehtävästään ja aloitti työskentelyn yhdessä puolison kanssa yrittäjänä. Neljä kuukautta myöhemmin hän löysi itsensä lounasruokalasta itkemässä annokseensa.

– Olin venyttänyt itseni äärirajoille ja lopulta katkesin.

Riittämättömyyden tunne ajoi uupumukseen

Seuraavan kahden viikon aikana Helena ei nukkunut silmäystäkään. Kotoa lähteminen ahdisti, tuli paniikkikohtauksia. Mikään ei tuntunut miltään – ei edes omien kissojen silittäminen, joka aiemmin oli saanut oksitosiinit hyrräämään. Lopulta puoliso pakotti lääkäriin, joka määräsi mielialalääkityksen.

Mutta Helena ei halunnut lääkkeitä. Hän halusi selvittää, kuinka toimia, että ahdistus lakkaa. Onneksi löytyi hyvä terapeutti, jonka kanssa alettiin selvittää, miten tähän tilanteeseen oikein oli päädytty.

– Avainoivallus oli lapsuudessa opittu häpeä ja tunne siitä, että tietyt asiat eivät kuulu minulle. Tein kovasti töitä ansaitakseni paikkani, ollakseni kelpaava ja riittävä. Matkan varrella uuvuin. Aloin viimein ymmärtää, että koko ajan ei tarvitse suorittaa. Aina ei jaksa ja huvita. Joskus saa olla myös väsynyt.

Puoli vuotta kului syvissä vesissä rämpiessä, seuraavat puoli vuotta mieliala ajeli siksakia. Käännekohta tapahtui junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin.

Helena jäi kuuntelemaan Spotifyn soittolistaltaan Juulian biisiä, jonka sanat kuuluvat: On aika vikan kerran demoneja halata/ korkee aika takas pimeästä palata. — Mul oli ikävä mua. Biisihän kertoi hänestä. Ensin hymyilytti, sitten nauratti: Jes, olen saanut tunteet takaisin!

Diili-ohjelman kautta valmentajaksi ja mentoriksi

Keväällä 2018 masennus oli selätetty. Mutta enää Helena ei ollut ”rokkitähti”, myyntiennätysten rikkoja ja Suomen nuorimpia tavaratalonjohtajia. Piti keksiä jotakin uutta. Päähänpistosta Helena ilmoittautui Diili-ohjelmaan. Kohdattuaan pahimmat mörkönsä hän oli valmis taas hyppäämään ratsaille.

– Liike-elämässä esiinnytään usein piinkovina bisnesihmisinä. Minä kerroin avoimesti olleeni välillä hajalla. Haluan elää sopusoinnussa niin vahvuuksieni kuin puutteittenikin kanssa.

Kisan aikana kuvausryhmään kuulunut toimittaja tunnusti, että Helenalle oli kaavailtu ryhmässä nauravaisen hepsankeikan roolia. Mutta hepsankeikka näytti kyntensä heti ensimmäisessä tehtävässä ja teki noin 70 prosenttia tiiminsä myynnistä. Hän pääsi finaaliin ja sijoittui lopulta toiseksi.

– Sama toimittaja innosti minua kertomaan tarinaani eteenpäin. Ympäri Suomea kasvaa pikkuhelenoita, joita kukaan ei kannusta pyrkimään korkealle.

Nykyään 28-vuotias Helena toimii puhujana, ikäistensä milleniaalijohtajien ja yritysten nuorten talenttien valmentajana. Hän myös opastaa, miten nuorempia sukupolvia tulee johtaa. Helena on toiminut mentorina liike-elämään aikoville nuorille ja nuorille esimiehille, joita ajatellen hän kirjoitti helmikuussa julkaistavan kirjan Pikkupomosta johtajaksi. Siinä hän kertoo oman kasvutarinansa.

– Halusin näyttää, että jokainen voi löytää oman väylänsä oppimiseen. Ja että johtajaksi voi kasvaa millaisista lähtökohdista hyvänsä.

X