Kaksi kertaa nykyisestä vaimostaan eronnut Kimmo Vehviläinen: ”Ei tässä täydellistä suhdetta olla hakemassa”

Kun radiojuontaja Kimmo Vehviläinen kymmenen vuotta sitten erosi lastensa äidistä, maailma näytti mustenevan lopullisesti. Viikonloppuisänä hän menetti tyttäriensä arjen ja kaipasi lakkaamatta perhettään. Viime kesänä Kimmo asteli vihille toisen kerran.

”Aloin seurustella ensimmäisen kerran lukiossa. Muistan, kun Elina astui luokkaan. Hän oli isoääninen ja rempseä tyttö, joka otti tilan haltuun. Se viehätti heti.

Päästyäni armeijasta muutimme yhteen ja menimme kihloihin. En minä silloin pohdiskellut, haluanko viettää tämän ihmisen kanssa loppuelämäni. Naisille tiedoksi: Kun te kysytte mieheltä, mihin tämä suhde on menossa, mies hämmentyy aidosti. Mitä, ollaanko me menossa jonnekin? Eikö voitais vaan olla?

Herrasmiehenä tein aloitteen kihlautumisesta, kun siitä oli pari vuotta hienovaraisesti vihjailtu. Otimme koirankin. Kävi kuitenkin niin, että koira hyväksyi avovaimoni laumansa ainoaksi jäseneksi. Kun se oli purrut minua pari kertaa, esitin ukaasin: joko koira tai minä. No, se olin minä, joka lähdin.

Ei kulunut kauankaan, kun kohtasin tulevien lasteni äidin, Sadun. Tuntui hyvältä olla taas rakastunut, ja huomasin potevani vauvakuumetta. Se oli samanlainen fiilis kuin autokuume tai talokuume. Oli jotenkin selvää, että tässä kohtaa kuuluu perustaa perhe.

Oli mieletön hetki, kun vastasyntynyt laskettiin syliini. Viisi minuuttia aikaisemmin olin murehtinut työongelmia ja maksamattomia laskuja. Vauva käsivarsillani mikään maallinen huoli ei minua koskettanut. Sillä hetkellä, tietämättä yhtään, mitä oli tulossa, kaikki tuntui vain niin hyvältä ja oikealta.

Yritin myöhemmin kuvailla onnen tunnetta lapsettomille ystävilleni, mutta katseesta näin, että eivät ne tajunneet. Se pitää kokea itse.

Yhteiseloa kesti yhdeksän vuotta. Avioliitto kaatui siihen perinteiseen syyhyn: lapsiperhearjen keskellä unohdimme hoitaa parisuhdetta. Elämä meni naurettavaksi riitelyksi.

Eron jälkeen olin tosi rikki. Olin hajottanut perheeni, en ollut osannut vaalia sitä. Meillä oli yhteishuoltajuus, mutta käytännön syistä lapset viettivät enemmän aikaa äitinsä luona. Koska tein aamulähetystä, tytöt piti viedä yöksi äidilleen silloinkin, kun oli minun vuoroni pitää heitä. Tietysti tällainen pallottelu paikasta toiseen hämmensi lapsia.

Lopulta tajusin, että näin ei voi jatkua. Uhrauduin ja ryhdyin viikonloppuisäksi. Sekin aiheutti ison kriisin: menetin lasteni arjen.

Synkkää aikaa kesti vajaan vuoden. Naiset, joita sinä aikana kohtasin, olivat vain laastareita. Ikävöin tuolloin yhä entistä puolisoani. Kunnes koitti se päivä, jolloin huomasin lakanneeni rakastamasta häntä. Heräsin kuin kirouksesta. Valot syttyivät maailmaan, ja värit palautuivat. Katse kääntyi menneestä tulevaan.

Ero oli lopulta oikea ratkaisu. On lapsillekin parempi, että heillä on kaksi kotia, joissa on hyvä tunnelma, kuin yksi koti, jossa on kireä ilmapiiri.”

Vaikea uusperhe-elämä

”Nykyisen vaimoni Johannan kanssa menimme naimisiin elokuussa. Sitä ennen ehdimme seurustella kymmenen vuotta ja erota kahdesti. Koska meillä ei ollut yhteisiä lapsia tai asuntolainaa, yhdessä oleminen oli vapaaehtoista. Kun se ei ollut enää kivaa, oli helppo lähteä erilleen. Tai ei se helppoa ollut. Mutta kokemuksesta tiesin, että on helpompi kestää muutaman kuukauden erotuska kuin vuosien hidas kuolema toimimattomassa parisuhteessa.

Uusperhe ei ole yksinkertainen kuvio. Johannalla on edellisestä suhteestaan kaksi lasta, jotka olivat kohdatessamme alle kymmenvuotiaita. Meillä oli hyvin erilaiset näkemykset rahankäytöstä, kurinpidosta ja arkisista tavoista.

Viikonloppuisänä ikävöin valtavasti lapsiani, ja kun he sitten tulivat meille, minulla oli hirveä tarve hyvittää heille menetetty aika. Nyt mennään Linnanmäelle ja ostetaan kaksikymmentä jäätelöä! Johannaa se ärsytti: ’Lopeta tuo ja ole tavallinen’.

Aina, kun lapset lähtivät takaisin äidilleen, kuolin sisältä. Jäin taloon, jossa oli Johanna lapsineen, ja mietin, mikä minun roolini täällä on. Tuli riitoja.

Kuuden vuoden jälkeen kyllästyimme tappeluun ja muutimme erillemme. Tovin päästä palasimme yhteen vain todetaksemme, että ei tästä sittenkään tule mitään. Erossa ollessamme ikävöimme silti toisiamme.

Välimatkan turvin saimme rauhassa miettiä, miksi suhteemme ei toimi. Perusvirheemme oli, että etsimme vikaa toisesta. Vasta kun aloin miettiä, missä itse toimin väärin, alkoi tapahtua henkistä kasvua. Tajusin, että Johanna on tuollainen eikä muuksi muutu. Se on vain nieltävä, jos haluan olla hänen kanssaan.

Tappelut loppuivat, kun lakkasimme pelkäämästä niitä. Riitoja tulee ja menee. Etsimme ratkaisuja mieluummin kuin syyllisiä. Olemiseen löytyi rentous, kun hyväksyimme sen, että ei tässä mitään täydellistä suhdetta olla hakemassa.

Viime vuonna ostimme omakotitalon ja muutimme taas saman katon alle. Suhteemme viisaampi osapuoli tuumi, että eikö nyt, kun kaikki on hyvin, olisi aika mennä vihille. Johanna ei ole ennen ollut naimisissa ja ymmärsin, että jokainen nainen ansaitsee päivän prinsessana. Naimisiinmeno ei muuttanut mitään, tietenkään. Onneksi. Häämatkan jälkeen jatkui hyvä arki.”

Kimmo Vehviläisen haastattelu kokonaisuudessaan Annassa 2/2017. Ilmestymispäivä on 12.1.

Lue lisää:

Talousvaikeuksia ja avioeron kokenut näyttelijä Laura Malmivaara: ”Terapiassa oivalsin asioita, joita olin peittänyt itseltäni”

Mykkäkoulu parisuhteessa ei ole mököttämistä vaan henkistä väkivaltaa – reagoi näin

Rakkaudessa epäonnea kokenut Waltteri Torikka: ”Toivon, että olen miehenä kuin hyvä viini, joka paranee vanhetessaan”

Satu Silvo: ”Minulle on tärkeää, että seksi sujuu parisuhteessani”