Kaarina Hazard

Kaarina Hazard: Jeesus kutoisi

Teksti:
Kaarina Hazard

Kun Suomeen alkoi viime syksynä tulla sotaa ja puutetta pakenevia ihmisiä, suomalaisissa tapahtui kaikenmoista. Ensinnäkin me organisoiduimme. Me kokosimme vaatteita, lajittelimme ne, kuskasimme nyssäköitämme tehokkaasti ja täsmällisesti kuin parhaimmatkin joukkuehuoltajat.

Kun porukalle oli saatu pitkät hihat käsivarsien suojaksi ja jalkaan umpikengät, vailla taukoa ryhdyimme täyttämään myös tulijoiden muita tarpeita. Järjestimme ryhmiä, kursseja, vierailuja; innovoimme jos jonkinmoisia ruohonjuuritason kikkoja, jotta tulijat pääsisivät kiinni arjensyrjään. Näytimme uimahallit ja postit, opastimme reittejä ja kulkuvälineitä, yritimme esitellä tapoja ja selitellä talvenkalpean puuromme koostumusta ja makua.

Tämä kaikki on käytännöllistä ja hyvää, tasatahtista järkipeliä. Mutta kaikenlaista muutakin tapahtui. Kaikenlaista vähemmän järkevää, järjetöntä suorastaan. Erikoisimpana ehkä se, että ryhdyimme kutomaan villasukkia. Emmekä vain muutamaa kuohkeaa paria vaan satoja. Voi olla, että tuhansia.

Niin, miksi juuri villasukkia? Miksi ajattelimme, että juuri tämä pukine olisi se, jota ennen muuta tarvitaan? Miksi niin monet tahtoivat ryhtyä auttamaan tällä maailman hitaimmalla ja vaivalloisimmalla tavalla?

Sillä: Villasukan kutominen on maailman tyhmin tapa olla avuksi. Yhden ainoan sukan sommitteluun menee aikaa iltatolkulla. Mikset mieluummin ostanut kasaa pitkiä kalsareita tarjouksesta? Miksei pipoja alelaarista? Valmiiksi tehtyjä vanttuita ja sormikkaita saa kirpputoreilta kaupantekijäisiksi!

Mutta ei. Piti samoilla marketissa leivinpaperin ja hammastahnan väliin, napata muina miehinä kerä Seitsemää veljestä, etsiskellä puikot nurkista ja alkaa muistella kantapään kavennusta. Mikä siinä villasukassa juuri on niin osuvaa? No, tietenkin kaikki.

Villasukka, nähkääs, ei ole vain jalkaterän iloraitainen lämmike vaan koko yhteisen askelluksemme perusta. Varovasti me kiedomme vastasyntyneen astumattoman päkiän hienoimpaan alpakkaan, yhtä varovasti vedämme vanhuksen raspatun kantapään yli kainuunharmaan. Me ojennamme koruttomia pehmykkeitämme niin sotilaille kuin palomiehillemmekin.

Villasukka on ensimmäinen ja viimeinen eriste hataran elämämme ja pakkaskuoleman välissä. Sukka on meitä ennen ollut ja meidän jälkeemme tuleva, ja siihen on kiedottu kaikki aineksemme. Silmukka silmukalta me sitä tehdessämme otamme osaa historiaamme, evakkojen vettyneisiin polkuihin ja heidän pitkiin iltoihinsa seuduilla, joilla kukaan ei heille vuosiin puhunut.

Nurin-oikeissamme juttelevat ne koulutytöt, jotka jääräpäisesti kokoontuivat kutomaan suuria harmaita tuntemattomille nuorukaisille siellä jossakin. Käsityömme toistaa anoppimme kainon lahjan, kun hän ensimmäisenä jouluna otti meidät sukuun kirjoneuleparilla.

Aina uudet silmukat luodessamme toistamme sen uskollisuuden, jolla tahdoimme sydänsuruisen veljemme varpaita lämmittää, suojata siskomme matkaa varten, villeillä väreillä kertoa rakkaallemme, mitä kaikkea hänessä näimme. Viidellä puikolla me kurotamme niitä kohti, jotka eivät vielä tai enää ole täällä ja sellaisten luo, joiden toivomme tulevan.

Voi olla, että leppeämmistä ilmanaloista tänne tuleva ei korutonta sukkaparia käsitä. Voi olla, että lahja näyttää hänestä kömpelöltä ja karulta. Mutta se ei haittaa, koska kyse ei olekaan lahjan saajista vaan meistä, jotka lahjoja laadimme.

Niille, jotka sanovat uusista tulijoista koituvan vain kuluja, villasukka huomauttaa, että ihminen on ennen muuta tasalämpöinen olento, jonka ääriosia on suojattava. Niille, joiden mielestä toisen kieli tai hipiän väri on merkki turmiosta, sukka ilmoittaa, että ihon tarve saapasta vasten on jokaisella sama.

Villasukka ei erottele miestä eikä naista, ei lasta eikä vanhaa; se ei katso rikasta eikä se katso köyhää. Villasukka on mykkä hyvä, rauhanomainen radikaali teko ja väkivallattoman vastarinnan malliesimerkki. Jeesus kutoisi.

Kaarina Hazard

Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, jota kiinnostaa suomi ja Suomi.

Kaarinan aiemmat kolumnit löydät täältä

X