Kolumnit

Jyrki Lehtola: Mummoni ja kasvissyöjät

Teksti:
Jyrki Lehtola

Voi olla, että aika vääristää muistojani, mutta mummoni oli niin kuin mummojen väitettiin ennen olleen: meni vähän väliä keittiöön, ilmestyi sieltä leipomustensa kanssa ja katosi taas keittiöön.

70-luvulla suvun mökille eksyi vieraaksi harvinaisuus, kasvissyöjä.

Kasvissyöjä? Mummoani jännitti tällainen uudenlainen ihminen. Mitähän sellaiselle voi tarjota? Kasvissyöjä? Minnehän sen voi laittaa nukkumaan, kun se on kasvissyöjä?

Mummo ilmestyi keittiöstä kasvissyöjän eteen:

”Olisi kesäkeittoa, mutta se ei taida kelvata, kun siinä on maitoa.”

”Leivoin leipää, mutta se on kyllä vehnäleipää.”

”Tein piirakkaa, mutta kun se on marjapiirakkaa, sinä et voi sitä varmaan syödä.”

Nykymaailmassa toteamukset kuulostavat piruilulta, mutta mummoni oli vielä viikkoja kasvissyöjän käynnin jälkeen hämmentynyt. Kasvissyöjä? Voiko niin elää?

Itsekin ihmettelin samaa, kun 90-luvun alussa kävin Helsingin Korkeavuorenkadulla Kasvis-ravintolassa lounaalla. Mitä tämä sotku on? Tunnistamattomia pieniä paloja hukutettuina vaaleisiin mönjiin. Voiko näin elää? Ei voi.

Voi niin elää. Taannoin olin ystävän 50-vuotispäivillä. Valmisteluissa oli nähty vaivaa, oli paljon erilaista ohjelmaa ja vieraiden kuljetusta paikasta toiseen.

Tarjolla oli myös lounas, joka koostui vain kasvisvaihtoehdoista. Huonokäytöksisenä lihansyöjänä ihmettelin tätä monisanaisella analyysilläni : ”Missä liha?” Minulle selitettiin, että koska osa vieraista on kuitenkin kasvissyöjiä, on helpompi tehdä vain kasvisruokaa, sillä kaikkihan syövät kasviksia.

Kasvissyönti ei enää ole vain masentuneiden hippien itsekorostusta vaan kulinaristinen valinta, joka sopii meille kaikille. Oudosta vähemmistöstä on kasvanut merkittävä vähemmistö, jonka valinnat herättävät nykyään enemmän kateutta (minäkin haluaisin mutta…) kuin hämmennystä.

Ravintoloissa liharuoalla ei aina hirveästi innovoida, mutta katsokaa tätä porkkanaa ja mitä kaikkea olemme tehneet sen eteen, että se maistuisi joltain muulta kuin porkkanalta.

Alex Niemisen ja Riikka Sukulan Vege!-kasvisruokakirja on niittänyt kehuja ja suosiota ja on nimenomaan ruokakirja, ei kertomus siitä, kuinka omat valinnat pelastavat maailman.

Nyhtökaura on kuulemma uusi Nokia, ja keskustelu käy kiivaana, ovatko kasvissyöjätarhalaiset Suomen sorretuin vähemmistö.

Kasvisruoasta on tullut normi ja hyvä niin, mutta itse olen joutunut etenkin kesäisin pohtimaan mummomaisesti, miten nyt tulee toimia, kun vieraaksi on tulossa kasvissyöjäperhe. Pitääkö kaikkien alistua? Teemmekö vain erilaisia kasvisruokia?

Mutta kun en jaksa rouskuttaa kasviksia aamusta iltaan. Sitä paitsi alkoholia tulee kuitenkin nautittua, ja jos olen syönyt vain kasviksia, tulen humalaan yhdestä lasillisesta niin kuin olisin, hmmm, kasvissyöjä.

Entä jos grillaan kasviksien lisäksi maailman eettisintä kanaa? Loukkaako se niitä? Ei kai siitä tule ruokakeskustelu, en jaksaisi. Kasvissyöjäaikuiset ovat entisiä lihansyöjiä. Entä jos grillatun entrecôten näkeminen saa ne romahtamaan ja palaamaan makkaransyöjiksi?

Entä niiden lapset? Ne eivät koskaan ole syöneet lihaa. Jos kärisevän porsaan tuoksu saa ne vihaamaan vanhempiaan, jotka ovat sulkeneet lapsensa kaikkein kauneimpien asioiden ulkopuolelle?

Kasvissyönti on muuttunut niin yleiseksi ja normaaliksi tavaksi elää, että kysymykseni ovat vain omia valintojani korostavaa liioittelua.

Kasvissyönnistä on keksitty satoja samanlaisia vitsejä, joissa kasvissyönti on yhdistetty totiseen, itseään korostavaan maailmankuvaan. Ne vitsit ovat 20 vuoden takaisesta asennemaailmasta, ja nyt tosikkoja ovat ne, jotka jaksavat tehdä toisten kasvisruokailusta ja omasta makkaranpalastaan elämänasennekysymyksen.

Taannoin olin kasvisruokaperheen kevätjuhlissa. Pihapöydissä notkuivat harmonisessa yhteiselossa kaikki ruokaympyrät, ja joku vieraista grillasi lihaa kenenkään välittämättä. Itse söin vahingossa soijanakkihotdogin, olihan siinä hieman hämmentävä struktuuri, mutta kyllä sen kanssa eli.

Soijanakki? Jos mummoni olisi kuullut tuon sanan, hän hokisi sitä hämmästellen edelleenkin.

 Lue myös: Jyrki Lehtola: Sun rakkaus, sun demonit

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X