Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtolan kolumni: Mies etsii itseään

Teksti:
Jyrki Lehtola
Kuvat:
Istock

Naisen euro on edelleen 80 senttiä. Lasikatto on kestäväksi rakennettu. Paneeleissa miehet puhuvat globaalista taloudesta ja naiset siitä, millaista on hoitaa samaan aikaan kotia, perhettä ja kauneutta.

Vieläkin elää sitkeästi ajatus siitä, että jos nainen on kävellyt väärissä vaatteissa väärään aikaan väärässä kohdin omassa kotikaupungissaan, hän on jollakin tasolla ansainnut sen, jos jotain ikävää tapahtuu. Naisella on toki nykymaailmassa jo ajatuksia, tai jotain sen tapaisia, mutta kyllä poliitikko- ja yhteiskuntatieteilijänaiselta on aina kysyttävä, että mitäs lapset, parisuhde, mistä ostat vaatteesi.

Niin, niin. Kuultu on, mutta tärkein unohtui. Miehet.

Keitä me olemme, ihmisinä? Miksei kukaan välitä tunteistamme? Tänään tuli tyhjyyden kokemus parkkipaikkaa etsiessäni, olisi ollut tarve jakaa sitä, mutta kukaan ei kuunnellut. Eilen ahdisti saunassa, kun tajusin, että mussahan on tosiaan monta roolia, miten mä selviän. Toissapäivänä kului viisi minuuttia, kun yritin määritellä itseäni miehenä, mutta puolitiehen taas jäi, kun kutsuttiin syömään.

Naisen maailmassa on vieläkin kosolti sukupuolisidonnaisia yhteiskunnallisia epäkohtia. Koska maailma on edelleen miesten, meillä miehillä on niitä huomattavasti vähemmän. Se on väärin, koska me olemme tottuneet olemaan keskustelujen ja kaiken muunkin keskipisteitä.

Kun me miehet huomasimme, ettemme pystyneet kilpailemaan huomiosta naisten kanssa yhteiskunnallisten ongelmien tasolla, me muistimme hetkeksi, että meillä on tunteet.

Terapeutit olivat lehdissä muistuttaneet, että tunteet ja miehet, olkaa kosketuksissa toisiinne. Siellä täällä ponnahteli esiin miesliikkeitä, joissa puhuttiin nykymiehestä ja sen tunteista. Puolisokin on huomautellut vähän väliä, että voisitsä joskus puhua muuten kuin kyynisesti murahdellen.

Niin joo, mutta kun, tuota noin, se on vähän vaikeaa. Kun ne tunteet vaativat jonkin tason itseensä menemistä, tunteiden tunnistamista sekä niiden koko skaalan hyväksymistä ennen kuin niistä voi puhua. Ja tuota noin, se puhuminenkin. Ongelmiinhan se johtaa. Mukavampi olisi tässä vain istua ja tuijottaa rauhassa tyhjyyteen.

Onneksi itseensä tutustumisen tilalle löytyi itsemäärittely. Populaaritieteet keksivät muutama vuosikymmen sitten, että luolamiehen on vaikea juoda macchiatoa sottaamatta, ja sen jälkeen miestä ja sen identiteettiä on etsitty yhä uudelleen ja uudelleen.

Nopeasti googlaamalla nykymies on kriisissä. Niin on myös sen sisällä asuva luolamies. Vaikka luolamies ei itkenytkään, nykymies itkee. Se on hyvä asia, mutta toisaalta nykymies kalpenee luolamiehen rinnalla, koska nykymies on irtaantunut liikaa luonnosta. Toisaalta nykymies on joustava, toisaalta tylsä ja turvallisuushakuinen. Nykymiehen ongelmat johtuvat siitä, että se on hukannut sielunsa. Toisaalta sen ongelmat johtuvat siitä, että nykynaiset ovat niin vaativia.

Apua.

Kaiken tuon seurauksena nykymies miettii liikaa itseään, liian kiinnostuneena siitä, millainen se on miehenä; mikä on sen identiteetti kullakin hetkellä ikään kuin olisi maailman vaikein jonglööraus olla samaan aikaan puoliso, isä ja lapsi.

Omiin tunteisiin tutustuminen ja niistä puhuminen, se on niin raastavaa. Siksi nykymiehen julkinen puhe on vaivaannuttava tarina miehestä, joka määrittelee itsensä sen kautta, että osaa tehdä enemmän kuin yhden asian.

Oon ehkä metroseksuaali, mutta osaan tarkistaa öljyt autosta. Modernina miehenä kokkaan paljon kotona ja pesen pyykkiä, mutta siivoaminen on, he he he, vaimon tehtävä. Oon sillä lailla jännän nykyaikainen isä, että pyrin olemaan kotona lasten mennessä nukkumaan, koska on uutisarvoista, että välitän lapsistani. Ja ne vaipat, aina ne vaipat, vieläkin on melkein sankariteko, kun mies vaihtaa lapsensa vaipat.

X