Jyrki Lehtolan kolumni: Sorsa puhkaisi kuplani

Kvaak, olen kasvanut ihmisenä.

Olen aina syönyt erilaisia riistaruokia vailla tunnontuskia, mutta tänä vuonna kasvoin niiden suhteen millin.

Olin tilaamassa ravintolassa sorsaa, koska tarjoilija sitä suositteli, kunnes muistin, mitä tein viime kesänä.

Muistin, että sorsakin on ihminen, tai jos ei nyt ihminen, niin todella sympaattinen eläinhahmo. Olin kesän läpi istunut kesämökkimme terassilla ja katsellut järvellä elämään opettelevaa sorsapesuetta. Kahden aikuissorsan lisäksi pesueessa oli yhdeksän poikasta, jotka laskin terassilta noin kolme kertaa päivässä, ja muutuin aggressiiviseksi muulle luomakunnalle – kärppä, et syö mun sorsiani! – jos joku poikasista oli hetkeksi kadonnut, sukeltanut tai jäänyt muuten ryhmästä eroon.

Sorsa ei enää maistunut, kun olin nähnyt sen sukeltavan ja nousevan järvestä pönttö sekaisena. Se oli ruokana vaappunut tiensä päähän.

”Kupla” on nykyään se sana, jolla pyritään kuvaamaan sitä, että kaikki me olemme omien keinotekoisten rajojemme vankeja.

Koska vietin kesäni sorsaperheessä, muutin ruokatottumuksiani. Koska en ole toistaiseksi viettänyt kesiäni sikalassa, teurastamossa, kanalassa tai navetassa, possu, kana ja lehmä ovat minulle edelleen ruokaa, jota nautin ilman suurempia tunnontuskia.

Sen sijaan ihmiskäsitykseni on jännä ja varsin vallankumouksellinen vietettyäni suurimman osan elämäni kesistä maaseudulla. Olen tullut siihen tulokseen, että maaseudulla – älkää nyt järkyttykö – asuu ihan normaaleja ihmisiä.

Se ei aina tunnu selviöltä, jos kuuntelee vain Helsingin ääntä. Täällä pidetään edelleenkin Kehä III:ta sivistyksen rajana. Täällä ihmisen tehtävä on muuttaa kasvukeskuksiin, ja täällä vain voimistuvat ne vahvat ennakkoluulot, joissa maaseutu on täynnä peltojaan paketoineita laiskimuksia, jotka ottavat tukiaisina rahaa yhteiskunnalta, omistavat kolme traktoria, ja kun haluavat uusimman mallin, ne myyvät yhden puun metsästään, koska luulevat, että yhdestä myydystä puusta saa 3 000 euroa käteen.

Nykyajan olisi toivonut tarkoittavan erilaisten ihmisten iloista ja vaivatonta sekoittumista keskenään.

Ennen säädyt seurustelivat itsensä kanssa, ja kierto oli vähäistä. Kun alettiin ylittää luokkarajoja, tulivat 1960- ja 70-luvuilla vastaan poliittiset rajat, ja koko suku sai ihmetellä joulupöydässä istuvaa kommunistia.

Valitettavasti samanlaisia rajoja on edelleenkin.

Helsingissä selitetään ihmisen käytöstä sillä, että se on ”maalainen”. Maalla katsotaan hämmentyneenä, mitä ihmettä se helsinkiläinen nyt marketista ostaa.

Poliittisetkaan rajat eivät ole kadonneet, kun vasemmistohumanisti ihmettelee ystävänsä kokoomuslaista puolisoa tai perussuomalainen yrittää tulla toimeen sen kanssa, että puoluetoveri meni naimisiin vihreän kanssa.

Sen sijaan, että irtautuisimme kuplista, kierrämme ne yhä tiukemmin ympärillemme saadaksemme turvaa sekä samanmielisistä että omasta ehdottomuudestamme.

Netissä on kiertänyt kertomus säästeliäiden ruokapiiristä, jossa oli esitetty toivomus siitä, että piirin keskinäisessä kommunikaatiossa ei näkyisi kuvia lihasta, koska joku ryhmäläinen saattaisi järkyttyä niistä.

Kun kuplan kiertää noin kireäksi silmiensä ympärille, miten elämästä enää selviää? Kaupoissa joutuu pahimmassa tapauksessa kävelemään lihatiskin ohi, eikä koskaan voi olla varma, jos ravintolassa vieruspöydän pariskunta tilaakin liha-annoksen.

Ulkopuolinen maailma ei tunnu tällä hetkellä niin turvalliselta kuin muutama vuosi sitten. Se on täynnä omiin leireihinsä pesiytyneiden vihaista huutoa ja uhkailuja toisiin leireihin.

Kupla on määritelmällisesi sana, jonka voi puhkaista. Omasta ehdottomuudestaan ei kannata olla liian ylpeä, koska se johtaa vain vastapuolen kovenevaan ehdottomuuteen. Maailmasta voi hankkia tietoa vaihtamalla hetkeksi sitä paikkaa, missä kohtaa maailmaa istuu ja silloin voi vahingossa oppia, että yhdestä keskikokoisesta männystä saa reilusti alle sata euroa, ja sorsakin on ihminen.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *