Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Banaaneja ja muita herkkuja

Teksti:
Christina Boman
Kuvat:
Istock

Kävelin kesällä pieneen, suuren kauppaketjun liikkeeseen vaatimattomassa maalaiskylässä. Kaupan keskellä seisoi kärsivän oloinen vanhempi herrasmies, joka tuijotti kaupan vaatimatonta hevi-hyllyä. Mies oli ilmeisesti etsinyt hyllyn suppeasta valikoimasta perunoita tai muita harvinaisuuksia, ja myyjä vastasi miehelle iloisena: ”Mutta huomenna meille tulee lasti, jossa on banaaneja ja muita herkkuja!”

Kerroin jälkimmäistä tarinaa kesän aikana monelle kaupunkilaisystävälleni, jotta voisimme naureskella sille, että ha ha ha maaseudulla eletään ruokakulttuurissa vieläkin 50-lukua, jolloin ensimmäiset banaanit saapuivat Suomeen.

Turhaan naureskelimme. Toki kauppa täynnä makkaraa ja keskiolutta on hieman suppea otanta kaikesta, mistä ihminen voi nauttia, mutta suurempi ongelma on meissä, jotka olemme tehneet ruoasta elämänsisällön, jossa matemaattinen tarkkuus kohtaa uskonnollisen fanatismin.

Kun me ennen teimme ruokaa, teimme sitä, kun tuota noin, oli ruoka-aika ja lapset nälkäisiä. Sitten me söimme ja elämä jatkui, ja jos illalla oli nälkä ”tehkää voileipiä”.

Ruoanlaitto voi olla mainio tapa viettää lomalla aikaa, kun sitä kerrankin on. Se voi olla hauskaa, kehittävää ja yhteisöllistä. Yksi pesee itsekerättyjä perunoita, toinen pilkkoo eteen sattuneita sieniä, lapset sotkevat kaiken mahdollisen marjapiirakkaa tehdessään ja kaikki oppivat uusia kirosanoja grilliä kokoavalta vaarilta.

Mutta kun arkena työpäivän jälkeen teemme ruokaa, jonka ainesten ostamiseen kului tunti, valmistamme sitä kaksi tuntia, otamme siitä kuvan, lataamme sen sosiaaliseen mediaan, keskustelemme siitä, ja kas, näin se ilta menikin, on siirrytty ilosta suorittamisen puolelle.

Moralisminkin olemme onnistuneet tunkemaan ruokakulttuuriin. Miten teillä voidaan syödä eineksiä? Teidän perheessä ostetaan ruokaa tarkistamatta niiden E-koodeja? Tilasit perheelle kiinalaista take-awayta? Miksi vihaat perhettäsi, yhdessä annoksessa voi olla jopa 1000 kaloria?

Uudet ravintolat ovat uusia kirjoja kiivaampi puheenaihe, eikä enää täydy odottaa kuin kuusi viikkoa, että pääsee syömään siihen ylistettyyn uutuusravintolaan, jossa tuttu kotiruoka on hajotettu osiin ja koottu uudestaan.

Syömisestä voi olla sekin seuraus, että lihoo. Siksi kannattaa välillä syödä tarkemmin ja liikkua enemmän. Mutta ei tietenkään niin, että syö tarkemmin ja liikkuu enemmän, liian mutkatonta sellainen.

Se, mitä et syö, on muuttunut tärkeämmäksi kuin se, mitä syöt. Ja mitä kreisimpää, sen parempaa. Siksi nykydieetit kuulostavat siltä kuin jumala olisi keksinyt ne vain nauraakseen ihmiselle.

Kaalikeittodieetti? Dieetti, jossa syödään vain kaalikeittoa? Eihän sitä ole voitu suunnitella kuin ihmisvihaajille? Lentoemäntädieetti? Dieetti, joka on kehitelty sen mukaan, mitä mielikuvituslentoemännät voisivat ehkä syödä dieetillä?

Sairaaladieetti? Sairaaladieetti? Kenen mielestä tuo nimi voi olla puoleensavetävä? Ja sairaaladieetin idea on se, että eletään kaksi viikkoa mahdollisimman kurjaa elämää? Miten ihmeessä tähän on päädytty?

Kun on kaikkea paljon, paljoudesta tulee leikkikalu. Se voi toki synnyttää mainioita uusia ruokalajeja ja -yhdistelmiä, mutta samalla ruokailusta tulee liiallinen keskipiste niin kuin henkemme ja itsekunnioituksemme riippuisivat jatkuvasti siitä, mitä suuhun laitamme.

Lapset valitettavasti ovat tässä uudessa ruokakulttuurissa koe-eläimiämme, joiden avulla puhumme itsestämme ja arvoistamme.

Siellä ne pelaavat jalkapalloa, juoksevat harrastuksesta toiseen, tanssivat, ja jos aikaa jää, kävelevät kymmenen kilometriä Pokémonien perässä.

Kyllä kaiken tuollaisen hosumisen jälkeen on herkkuja ansainnut. Vähän limsaa, karkkia, ei juustonaksuihin lapsi kuole.

Ei ole niin helppoa enää tuokaan. Sokeri on pahasta, transrasva tappaa, piilorasva lihottaa, ruoassa pitää olla ravitsevia elementtejä, perunalastupussiin voi terve lapsi kadota.

”Huomenna tulee banaaneja ja muita herkkuja”, ehkä meillä olisi opittavaa pikkukaupan myyjän mutkattomasta ruokasuhteesta.

X