Jyrki Lehtolan kolumni: Minun, ei internetin vika

Olen ollut klassinen huono isä: sellainen, josta tavataan sanoa, että se on läsnä mutta se ei ole läsnä. Eikä se ole edes internetin vika.

Kun tyttäreni oli pieni, istuin vieressä hänen leikkiessään. Ensimmäiset viisi minuuttia osallistuin jollain lailla leikkiin: ”Katso, muumi kiipeää torniin, voi kunpa se ei heittäytyisi alas!”. Sitten löysin mielestäni tärkeämpää tekemistä, tytär jäi leikkimään yksinään ja sai joskus pieniä raivokohtauksia, kun hän yritti selittää jotain leikistään huomioni ollessa jo muualla.

Sama toistuu tyttären kasvaessa. Istun nojatuolissa tai makaan sohvalla, ja tyttäreni kävelee ohi vilkaisten: eikö tuo todellakaan löydä parempaa tekemistä?

Nyt hän on 14-vuotiaana jo keksinyt oman tavan eristäytyä kuulokkeidensa sisään niin, että perheessämme on kaksi mykkää, jotka sulkevat itsensä maailmalta, ja kaksi, jotka ottavat siihen kontaktia.

Tavallaan toivoisin, että tuo tärkeämpi tekeminen, johon eristäydyn, olisi jokin omituinen, vuosikausia vienyt strategiapeli, jossa olisin edes tullut paremmaksi.

Mutta minä luen kirjoja. Ensin luin niitä paperisina, jolloin ympärilläni oli edes valoa, nykyään tuijotan hämärässä Kindle-lukulaitettani.

En muista lukemistani kirjoista paljon mitään. Liian usein olen aloittanut kirjan, josta olen huomannut puolivälissä, että kas, olen lukenut tämän jo, eikä tämä silloinkaan ollut kovin erikoinen. Usein kirjat kertovat asioista, joista ei ole minulle mitään hyötyä, ja jos on, kukaan muu siitä tuskin saa mitään iloa.

Internet on asia, josta meillä on tapana olla huolissamme ikään kuin se olisi jotenkin ihmisen ulkopuolella oleva. Se on täynnä trollausta, vihaa ja uhkauksia. Se on huijausyritysten ja turhien lupausten tyyssija. Sen jakama tieto ei ole luotettavaa, siellä on sensuroimattomana kaikki ihmiskunnan pahuus.

Ja mitä internet tekee lapsillemme? Ei mitään hyvää ainakaan. Eilenkin jossain äiti vilkaisi puhelimesta meilejään eikä lastaan, isä klikkasi nettiuutista lapsi vieressään, tuhoa kohti ollaan menossa.

Taannoin kerrottiin uudesta internetin aiheuttamasta ilmiöstä, puhumattomista kolmevuotiaista. Mykät, pienet lapset ovat puheterapeuttien tuorein huoli: kolmevuotiaat osaavat puhua kuulemma vain muutamia yksittäisiä sanoja.

Ja kenen on vika? Internetin. Eli lasten vanhempien.

Asiantuntijoiden mukaan vanhemmat viettävät niin paljon aikaansa sosiaalisessa mediassa, että he unohtavat puhua jälkikasvulleen. Kun ennen lapsi istui rattaissa ruokakaupassa, vanhempi höpötti, pitäisikö ostaa puuroa, onpa nahistuneen näköisiä tomaatteja, missä täällä on kahvi, mulla menee hermot, tää kauppa on taas järjestetty uudelleen.

Lapsi oppi sanoja tämän katkeamattoman jorinan avulla. Ja nyt sitä jorinaa ei enää kuule, koska kaupan käytävillä vanhemmalla on aikaa seurata, mitä hänen sosiaalinen piirinsä tekee, ja kommentoida heidän tekemisiään niin, että pian lapsen sanavarasto on saman kokoinen kuin ne asiat, mitä vanhempi pyytää Googlen Siriä tekemään.

Ei puhumisen nyt pitäisi olla niin vaikeaa. Itse sen lapsen halusimme, sellaista kaipasimme. Jotain vastuuta vanhemmuuteenkin kuuluu. Niin kuin lapsen olemassaolon huomioiminen puhumalla hänelle. Pian se on iso, niin iso, ettei enää halua kuulla puhettasi, koska olet aikuinen ja se on teini ja sinun juttusi ovat lähtökohtaisesti syvältä.

Aina vanhemmat ovat olleet hieman poissaolevia; pesseet autojaan, kitkeneet kasvimaata, tehneet ruokaa. Miten me onnistuimme muuttamaan sosiaalisen median epäsosiaaliseksi, mykäksi tuijotteluksi, vaikka siinä olisi paljon jaettavaa, kunhan vain avaa suunsa? Etenkin, kun sisältö on aika lapsiystävällistä. ”Katso, ihana kuva kissasta!”, ”Miten Pirjolla on noin ruma mekko?” ”Ihana kuva koirasta!”, ”Kuuntelepa tämä mietelause!”.

Eivätkä ne omat kirjani niin mullistavia ole. Ne unohtaa pian, ja se lapsi, se on ihmetellyt sanattomana, miten joku voi olla noin ankea, isiiiiii, tässä mä olisin, keksin uuden pelin meille, ja piilostakin olisi joskus kiva leikkiä, mutta tuo mykkä mies, se tuijottaa vain ruutua, jolla on jotain ihme sanoja, onhan se vähän noloa.

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *