Kirjomallien kimara

Myyjäiset. Agraarijäänne, jonkinlainen sisätiloihin sijoitettu toriperinne. Naisten aluetta kuin huulihimmenne tai pikkuhousunsuoja. Miehet on jätetty kaloineen, klapeineen ja muine roskaa ja likaa tuottavine myyntikäytänteineen rappusille ja kadun varteen, kun naiset ovat helmojaan nostellen siirtyneet porstuoihin ja eteishalleihin, laittaneet rieskansa ja vatruskansa nätisti liinalle näkösälle, toisille naisille tarjolle.

Myyjäiset, naisten pienimuotoisen keskinäisen kaupankäynnin mallimuoto, välitiloissa suoritettu, ele maalaisten ja kaupunkilaisten, käsityöläisten ja porvareiden, kivitaloissa asuvien ja puisten hökkeleiden suojissa lisääntyvien välillä.

Myyjäiset, ehkä jonkinlainen aaton juhla, se hetki kun kyökkipiiat ja palkolliset ovat työstä vapaina tuoneet emäntiensä eteen ne kaidat käsityöt, jotka ovat ehtineet piikomisensa lomassa vähässä valossa kokoon kasata, ja nyt myyvät ne emännilleen lisärahasta ja ehkä cv:täänkin täydentääkseen – tämmöinen taito minulla.

Maalta tulleet ovat ehtineet hillota ja mehuta marjansa ja nyt myyvät ne niille, joilla on ollut kaupungin kaduilla kiire. Havuista sommitellut kranssit, kuivatut kedonkukat, hunajakennot, voiässät, toffeenyytit, kintaat, sukat ja sormikkaat, koko maalaisen elämänmenon kuva ja muisto rahalla ostettavissa sellaisille, joiden päivät täyttyvät kiviportaiden kulkemisesta.

Entä nykyään? Mikä virka myyjäisillä on nykyään, kun kaikki saavat kaiken Prismasta? Ne ovat sesonkeihin, ennen muuta joulun alle sijoittuva jättimäinen roolilarppi. Joulu, kuten tiedämme, on edelleen suomalaisen naisen tiukin paikka. Enkä tarkoita nyt vain aaton ruokapöytää, vaan juhlakauden kokonaisuutta.

Kaikenmoista on päätettävä – kenen sukulaisissa, millä porukalla, koska ja miten; kenelle ja mitä lahjoja; kuka keittää, kuka paistaa, kuka vie ja kuka tuo ja mikä merkitys tällä kaikella menemisellä ja tulemisella, vatkaamisella ja hauduttamisella, saamisella ja antamisella on kaikkien ihmissuhteiden kokonaisuuteen, tasapainoon ja asettumiseen tulevana vuonna; keiden muistoa vaalitaan, kenen varjo jätetään unohduksiin. Ja oma itse siinä sitten – kuinka paljon saa tunteetta tilata ja missä määrin on survottava omat kourat juureksiin ja taikinoihin; kenen resepteillä mennään, kenen mielipahaa tällä kertaa siedetään, kenen tunteet otetaan huomioon.

Paljon on päätettävää ja siksipä juuri on keksitty joulumyyjäiset, nuo oikeanlaisen joulun materiaaliset muistilistat, joissa tätä kaikkea voi kuivaharjoitella. Aivan kuten suomalaiseen kesänviettoon kuuluu virkattu mansikkapipo, voi minkä tahansa koulun voimistelusalista käydä adventtina katsomassa juhlakauden liturgian ja hartauden oikeat ainekset.

Ruoat ovat se tärkein artikkeli. Sokeripölystä kiiltelevät piparitalot, huolellisesti rasioihinsa asetellut pikkuleivät ja kuivakakut aineksissaan kuin leikkien aikaa, jolloin taatelit, banaanit ja muut eksoottiset sattumat olivat harvojen herkkua. Ompeluksissa ajastaikaan kärkipaikkaa pitävät uunikintaat ja keittiöpyyhkeet kuin muistutuksina siitä, missä naisen käden kuuluu levätä.

Koristeita jos on tarjolla, on ne hartaasti taiteltu, liimattu ja pumpulilla vuorattu, sommiteltu halvoista materiaaleista, jotka ovat uurastusta täynnä näin muistuttaen, että oiva emäntä kätevästi kääräisee iloa tuottavan esineen vaikka viimevuotisesta lahjanarusta, kunhan vain kekseliäisyyttä riittää ja kärsivällisyyttä, noita naisen hyveistä kimmoisimpia.

Kintaat ja vanttuut ovat joulumyyjäisten kuningaslaji – niissä hehkuvat menneiden vuosisatojen mallit, ja halvalla menee, uhrimieltähän tässä myydään. Kiiltäviä ei pöydillä liiku, sillä joulun oikeat värit ovat  punainen, harmaa, ruskea ehkä ja havunvihreä. Glitter ei tänne kuulu, eikä muukaan huumori, sillä kyse on ankarasta harjoituksesta, jossa ennen muuta myydään utopiaa naisen ajasta, joka on huokoista ja vapaata aivan kuin palkkatyötä, tuota juhlakauden arkivihollista, ei koskaan missään olisi ollutkaan.

Lue myös Kaarinan Lehtiä naisille -kolumni