Laura Honkasalo: Kun kuolema koputtaa, on jokaisen avattava

Korut museon vitriinissä ovat äärimmäisen taitavasti tehtyjä. Värit ovat luonnollisen ruskeita, vaaleita ja punertavia. Vasta tarkkaan katsoessa erottaa, että korut on tehty hiuksista. Hiuksia on palmikoitu pienen pienille leteille, joista on koottu rannerenkaita, pantoja ja sormuksia. Rintarossissa on kullanruskea, filigraania muistuttava koriste, sekin hiuksia. Siis vainajan hiuksia. Hiuskoruja käytettiin 1800-luvulla surukoruina.

Nuorena en kammonnut vanhenemista, mutta kun täytin neljäkymmentä, iski kuolemanpelko. Varsinkin omien lasten kasvaessa huomaa, että aika kuluu hirvittävän nopeasti. Yhtenä päivänä he ovat kikattelevia, pyöreäposkisia vauvoja, ja silmänräpäys vain perheessä asuukin teini. Ystävät saattavat kehua nuorekkaaksi mutta omat lapset eivät todellakaan: heidän mielestään äiti on ikäloppu, sillä hän on äiti. (”Koska sä äiti olitkaan nuori? Ai niin, keskiajalla.”)

Kun podin kuolemanpelkoa, kuolema oli läsnä kaikkialla: kiviseinien halkeamissa, kuihtuneissa tulppaaneissa, lahoavissa puutaloissa. Tuntui, että kaikki ympärillä hajosi ja lahosi, myös minä itse. Kuolemanpelkoa on vaikea käsitellä, koska kuolemaa hyssytellään ja se piilotetaan laitoksiin. Vielä 1800-luvulla kuoltiin kotona ja ruumis valmisteltiin itse. Vainaja makasi ruumislaudalla piharakennuksessa. Teoksessa Myytillisiä tarinoita on paljon kuolemaan liittyviä uskomuksia: etiäiset varoittavat kuolemasta etukäteen, vainaja, jolta jäi jotain kesken, pomppaa ruumislaudalta hääräilemään, kummitukset kurkkivat ikkunoista.

Internet-meemit kehottavat elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen, mikä on aika kova vaatimus työn, tiskien ja pyykkien keskellä. Toisaalta vakuutusyhtiö ilmoitti minulle vastikään tietävänsä, millä todennäköisyydellä elän satavuotiaaksi. Pitäisi siis elää jokainen hetki täysillä ja samaan aikaan vakuuttaa tulevaisuutensa siltä varalta, että elää satavuotiaaksi.

Freudin mukaan yksikään ihminen ei oikeasti usko omaan kuolemaansa. Piilotajunnassa olemme vakuuttuneita siitä, että olemme kuolemattomia. Freudin mukaan kuoleman kieltäminen on saanut ihmiset kuvittelemaan entisiä elämiä, sielunvaelluksen ja reinkarnaation. Omaa kuolemaa on mahdotonta kuvitella.

Kuolemanpelossa samastuin 1800-luvun ihmisiin. Tuntui sympaattiselta, että kuningatar Viktoria käytti miehensä kuoleman jälkeen suruasua vaivaiset neljäkymmentä vuotta.

Nykyään puhutaan surutyöstä, joka etenee tiettyjen vaiheiden kautta ja on mieluiten ohi nopeasti ja tehokkaasti. Sotalesket, jotka ikävöivät nuoruudenrakkauttaan loppuelämän, tuntuvat vähän säälittäviltä. Suruun ei saa jumiutua, pitää porskuttaa eteenpäin.

Kuolemasta ei haluta puhua, media tarjoilee tarinoita syövän selättäneistä selviytyjistä – syöpään menehtyneet eivät ymmärrettävistä syistä ole kertomassa kokemuksistaan haastattelijalle. Pidän hautajaisista, koska ne ovat nykyään lähes ainoita tilaisuuksia, joissa saa olla rauhassa vaikka miten surullinen. Monen vuoden murheet voi itkeä samalla, eikä kukaan ajattele, että herrajumala, piristyisi nyt.

Vanhemmiten suomalainen, depressiivinen kristillisyys on alkanut viehättää entistä enemmän. 1800-luvun yltiösynkät virret piristävät enemmän kuin tartu hetkeen -meemit. On varmasti ollut huojentavaa veisata yhdessä, että Miss’ ompi silloin koreus, Maailman häijy haureus, Kun mato silmää kaivaa, Ja sielu kärsii vaivaa?. Helvetillä pelottelu vetoaa minuun paljon enemmän kuin ratkaisukeskeinen lyhytterapia.

Lapsena kuulin, miten turski kommunistimummo sanoi äidilleni: ”Kuoleman jälkeen sitä vain lykkää koiranputkea.” Ajatus on lohdullinen. Ettei ole mitään vaivalloista kuolemanjälkeistä elämää, vaan saa elää uudelleen koiranputkena tai kissankellona. Keski-iän kuolemanpelkoa lievittää nöyryys, sen tajuaminen, ettei olekaan ainutlaatuinen yksilö vaan osa elämän kiertokulkua, pelkkä hiekanjyvä ja matonen maan. Saarnaajan kirja on lohdullinen sanoessaan: Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.

Hiuskorujen tekijät tiesivät, että hiukset jäävät jäljelle, kun ihminen katoaa. Hiukset ovat lujaa materiaalia, ja niiden maatuminen saattaa kestää sata vuotta. Hiuskoruissa hiukset säilyvät vielä pitempään.