Laura Honkasalon kolumni: Ei mitään uutta auringon alla

Kesä ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Istun lapsuudenkodin takaportailla, näytän kauhean hennolta ja nuorelta. Valokuva herättää liikutusta, mutta myös kauhua: miten voi olla mahdollista, että ylioppilaskeväästä on 27 vuotta? Lapsuudenkotia ei enää ole, kaikki isovanhempani ovat kuolleet, ensimmäinen vauvani on minua pitempi, omat vanhemmatkin ikääntyvät.

Facebookin Konmari-ryhmässä moni kertoo karsivansa omia valokuvia siivousguru Marie Kondon oppien mukaisesti: kuvat irrotetaan albumeista ja niistä säilytetään vain tärkeimmät. Minulla albumeita on hyllymetreittäin, mutta en ikinä voisi repiä niistä kuvia ja viskoa loppuja menemään. Mitä väliä sillä on, tunnenko kuvien ihmiset? Muistan lukeneeni jostain, että ihminen kuolee lopullisesti silloin, kun kukaan ei enää tunnista häntä valokuvasta. Ajatus on samanaikaisesti murheellinen ja huojentava: vaikka tekisi miten paljon töitä tai kasvattaisi kaksitoista lasta, jokainen elämä katoaa joskus.

Suojelen paitsi omia myös ventovieraiden ihmisten valokuvia. Olen ottanut roskiksista talteen 1930-luvun albumeita, 70-luvun diakuvia (”Ystävyysmatkamme Itä-Berliiniin 1979”), ja 1900-luvun alun potrettikuvia. Metsästän kirpputoreilta ja antiikkiliikkeistä kuvia, jotka kertovat tarinaa (tai joissa on ihania mekkoja).

Muutama vuosi sitten lainasin sukulaisiltani suvun vanhat albumit. Skannasin kuvat, teetin niistä paperikuvat ja liimasin albumeihin. Isänäidin perhe oli sen verran vauras, että heillä oli varaa omaan kameraan. Minulla on kuvia, joissa mummini tanssii pikkutyttönä kaislahameessa uimarannalla. Valokuvien kautta voin katsoa silmiin esiäitejä ja -isiä, joita en koskaan ole tavannut.

Valokuvat ovat muistutus siitä, että kaikella on määräaika: aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta. Olen koonnut myös omien lasteni varhaislapsuuden kuvat albumeihin. Niitä katsoessa pala nousee kurkkuun: on vain hetki siitä, kun lapset olivat taaperoita. Aika kuluu ja vuodet kiitävät. Valokuviin tuntuu tiivistyvän elämän ristiriitaisuus: jokainen hetki on ainutlaatuinen ja samalla kaikki katoaa iäksi. Ehkä tämä selittää osittain nykyihmisen vimmaa ottaa kymmeniätuhansia kuvia omasta elämästään?

Ala-asteikäisenä halusin historian suurmieheksi. Tekisin suuren keksinnön Marconin tai Edisonin tapaan, tai ehkä minusta tulisi kuuluisa taidemaalari kuten Picassosta. Nyt kun omasta elämästä on kulunut ainakin puolet, se ei tunnukaan enää tärkeältä. Nykyään tuntuu lohdulliselta ja huojentavalta ajatella, että kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun. Minua ei tarvitse muistaa, enkä kaipaa ikuista elämää.

Kun katson kuvaa itsestäni ylioppilaskeväältä, tuntuu, että olen sama ihminen kuin kuvassa ja kuitenkin aivan eri henkilö. En kammoa ryppyjä tai harmaita hiuksia, mutten myöskään kykene käsittämään, että olen 45-vuotias. Pidän itseäni monessa suhteessa – fyysisestikin – nuorekkaana, mutta jos kysyn omalta nelosluokkalaiseltani, olenko nuori, vastaus on tyly: ”Et todellakaan äiti, sä oot viisisataa vuotta vanha”.

Vastikään viihdytin itseäni tautivuoteella lukemalla vuoden 1910 Helsingin Sanomien vuosikertaa. Vaalit olivat ovella, oikeisto ja vasemmisto tukkanuottasilla, Turkissa oli kriisi, Helsingin kaavoituskysymyksistä riideltiin. Junat myöhästelivät, siirtolaiset palasivat maailman ääristä häntä koipien välissä. Jokamiehen viikkolehdessä samalta vuodelta oli paheksuva artikkeli siitä, miten naiset pilaavat naisellisen pehmeytensä harrastamalla liikaa urheilua. Lehtien lukeminen tuntui mukavalta: ei mitään uutta auringon alla, todellakaan. Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.

Kursivoidut Raamattu-sitaatit ovat Saarnaajan kirjasta (1992 käännös).