Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Yksin Berliinissä

Teksti:
Laura Honkasalo

Kesäkuussa istuin berliiniläisessä kuppilassa kirjoittamassa. Suuret ikkunat olivat auki, toisella puolella katua pelattiin lentopalloa, leikkipuistossa lapset kirkuivat riemusta. Isoäiti istahti mehulle lapsenlapsen kanssa, viereisessä pöydässä japanilais-saksalainen seurue jutteli ja nauroi. Keittiöstä asteli kissa, joka hyppäsi sohvalle. Elin unelmaa. Sain kirjoittaa kaikessa rauhassa. Keskellä Prenzlauer Bergiä! Yksin.

Olen törmännyt kerta toisensa jälkeen siihen, että ihmiset jättävät asioita tekemättä vain siksi, ettei ole ketään, jonka kanssa tehdä niitä. Ei matkusteta unelmien kohteeseen, koska ei ole matkaseuraa, ei mennä suosikkilaulajan konserttiin, koska ystäviä ei kiinnosta, kesämökistä on pakko luopua, koska ei ole mökkeilyseuraa.

Minusta alkoi tuntua, että kyky tehdä asioita omin päin on todellista vapautta. Jos oppii tekemään mitä vain yksin, voi matkustaa minne haluaa ja tehdä mitä tahtoo. Minullekin eräs kipupiste on ollut mökkeily ilman seuraa. On eri asia olla omin päin kerrostalossa kuin kesämökillä, kaukana muista asumuksista. Lisäksi olen aina pelännyt pimeää – en rosvoja, vaan sitä, että pimeästä sukeltaa esiin jotakin, mitä ei voi järjellä käsittää (esimerkiksi kummitus). Ja mitä, jos en kestäkään omaa seuraani?

Toissa kesänä selätin yksinäisen mökkeilyn pelon. Olin omin päin mökillä yhdeksän vuorokautta. Oli kesä, lapset olivat isällään ja vanhempani ulkomailla. Minä halusin mökille. Välillä oli alakuloinen olo ja kova ikävä perhettä, enimmäkseen meni tosi hyvin. Pimeän pelkokin hellitti.

Yksinolo teki ihmeitä luovuudelle, parin päivän erakkoelämän jälkeen alkoi pulputa ideoita, kirjoittaminen sujui ja jopa ompeluun tuli erilainen flow. Ja kun muut lopulta tulivat, arvostin heidän seuraansa eri tavalla kuin ennen. Lapsia nauratti, kun sanoin, että olin ikävöinyt jopa heidän kinasteluaan.

Päädyin yksin Berliiniin vahingossa. Välillä tapasin kaupungissa asuvia ja lomailevia kavereita, mutta asuin yksin yksiössä ja monena päivänä puhuin vain myyjille ja tarjoilijoille.

Alussa vähän masensi ja oli ikävä, mutta pian aloin nauttia yksinolosta täysillä. Sain mennä minne halusin ja tehdä mitä vain. Taidenäyttelyissä käyminen on antoisampaa, kun kokemuksesta ei tarvitse heti puhua. Ihmisiä tulee tarkkailtua aivan eri tavalla. Vasta tällä matkalla oikeastaan tajusin, mitä runoilija Charles Baudelaire tarkoitti kuvatessaan flâneur-tyyppiä, tarkkailijaa, joka kuljeskelee yksin modernin metropolin melskeen keskellä ja antautuu urbaanille rytmille. Baudelaire piti flaneeraamista oleellisena sekä kirjailijalle että kuvataiteilijalle, jotka haluavat kuvata modernia kaupunkia.

Jopa yksin syöminen tuntui Berliinissä luontevalta. Tyylikkäät eläkeläisrouvat illastivat yksin, miksen siis minäkin. Kyllä itsekseen matkailevakin on hyvän ruoan arvoinen. Ihailin eleganttia, noin seitsemänkymppistä naista, joka oli tullut yksin terassille katsomaan jalkapallon EM-kisoja. Hänellä oli lasillinen punaviiniä edessään ja hän hurrasi maaleille muiden mukana, kultasormukset kimallellen. Ihanaa itsevarmuutta!

Olin Berliinissä kaksi viikkoa. Kävelin ympäri kaupunkia, kävin niin monessa museossa kuin ehdin, istahdin lasilliselle kun huvitti, lorvin kirjakaupoissa, etsin jännittäviä kangaspuoteja. Opin kulkemaan itsekseni minne vain ja löysin ikiomia lempikuppiloita. Kirjoitin kahviloissa ja otin paljon kuvia. Jäi tilaa ajatella omia ajatuksia ja saada uusia oivalluksia. Muistikirjat täyttyivät. Tuntui hassulta, että olin pelännyt yksin matkustamista.

Itsenäinen matka herätti myös kiitollisuuden tunteen. Minulla on turvallinen paikka, johon palata ja rakkaita ihmisiä, joita ikävöidä. Olen monessa asiassa etuoikeutettu. Lukemattomat ihmiset ovat nykymaailmassa kodittomia, ja Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole läheisiä. Alakuloinen ikävä muuttui hyväksi tunteeksi.

Saksassa opin uuden kiehtovan sanan, Waldeinsamkeit. Metsäyksinäisyys. Seuraavaksi menen yksin metsään.

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X