Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Anna lahjaksi hengitystä

Teksti:
Leeni Peltonen

Nyt tarvitsen jotain piristystä. Ihan kauhea viikko takana. Kukaan ei ole ollut minulle kiva, päinvastoin.

Olen niin ansainnut tämän. ”Tämä” voi olla laukku, mekko, pusero, huivi – tai miksei myös suklaalevy tai viinipullo. Rahatilanne ratkaisee ostoksen koon.

Ja kuinka totta: miksen olisi ansainnut? Kyllä itselleen saa – ja pitää – olla kiva. Kaiken sen jälkeen, mitä koko ajan teen muiden hyväksi, voin totta vieköön suoda jotain itsellenikin.

Mutta vaikka olenkin tottunut toistelemaan tätä mantraa, huomaan silti, että jokin tässä ajatusyhtälössä on pielessä.

En voi olla miettimättä sitä katsoessani laukkuröykkiötä, joka kerää pölyä kaapin ylähyllyllä. Siitä päätellen minun on pitänyt helliä itseäni aika usein.

Todella usein olen ollut siinä tilassa, että vain ostaminen, jonkin uuden, ihanan (ja useimmiten tarpeettoman) hankkiminen, on hetkellisesti tyydyttänyt jonkin tarpeen. Tarpeen, joka ei oikeasti ole ollut laukun muotoinen.

Ehkä itselleen on helpompi antaa lahjaksi tavaraa kuin sitä, mitä tuollaisella hetkellä oikeasti kaipaa: hyväksyntää, kiitosta ja arvostusta. Ehkä tuollaisten tarpeiden ääneen sanominen on liian vaikeaa, ja siksi olen päätynyt usein sovittelemaan uutta huivia, joka on niin pehmeä ja lämmin.

Jo monen vuoden ajan olen katsellut mindfulness-koulutuksia sillä silmällä. Ala on kiinnostanut – ja kiinnostaa yhä – minua peruslevotonta etsijää, ikuista eteenpäinmenijää.

Ajatus hetkessä läsnäolemisesta taitaa olla juuri sitä, mitä tarvitsen, pohdin itsekseni ja varaan paikan MBSR (mindfulness based stress reduction) -kurssille, joka jatkuu kahden päivän intensiivisessioina pitkälle kevääseen. En ajattele mindfulness-kurssia lahjana vaan pikemminkin itseni kehittämisenä. Siis vähän niin kuin suorituksena, toki lempeänä sellaisena.

Niin sitten makaan muiden kurssilaisten joukossa lattialla hengittelemässä keskellä syksyistä maanantaipäivää. En ole tekemässä töitä, vaikka deadlinet painavat päälle. En vastaa soittoihin, joita äänettömäksi säädettyyn puhelimeen tupsahtelee, enkä reagoi snapchat- tai messenger-viesteihin, joiden merkiksi puhelimessa palaa valo jos toinenkin. En myöskään hoida juuri muuttaneen iäkkään äitini asioita, vaikka niitä koskevien papereiden pino pöydälläni kasvaa joka päivä.

Sen sijaan hengitän.

Ja sujuuko se? No ei todellakaan. Tottahan minä hengittää osaan, mutta että ajatukseni keskittyisi siihen (tai kehomeditaatiossa vasemman jalan pohkeeseen tai kaulaan tai mihin milloinkin neuvottiin)… Ei se niin vain onnistu. Ajatus harhailee juuri noihin tekemättömiin töihin, menneisiin asioihin, tuleviin tapahtumiin, ihan kaikkeen, mihin ei ole tarkoitus.

Pinnistelen pysyäkseni hereillä, ja sehän on mainio keino lipsahtaa uneen. Niinpä aina välillä nukahdan. (Enkä ollut ainoa päätellen huoneen toiselta laidalta kantautuvasta hennosta kuorsauksesta.)

Kesken horrokseni kuulen ohjaajan sanovan jotain sellaista, joka saa minut kuitenkin hetkessä valppaaksi.

”Sinulla saattaa olla huono omatunto asioista, jotka olet tänään jättänyt tämän salin ulkopuolelle. Ajattele tätä hetkeä lahjana, jonka olet antanut itsellesi. Sillä tänään et voi epäonnistua. Juuri nyt sinun ei tarvitse tavoitella pääseväsi mihinkään, sillä mindfulnessin tavoitteena ei ole iloisuus, tyyneys tai rentous, vaikka usein ihmiset kokevatkin mietiskelyn edistävän noita tuntemuksia. Juuri nyt sinun ei tarvitse onnistua missään.”

Tuota lausetta olen maistellut mielessäni siitä lähtien: ”Tässä et voi epäonnistua.” Kun teen kotona mindfulness-harjoituksia, muistan joka kerran ohjaajan sanat ja ehkä jopa hetkittäin ymmärrän, mitä hän tarkoitti.

Mutta vain hetkittäin, sillä on hirmuisen vaikeaa olla yrittämättä mitään. Ja kuitenkin juuri se tuntuu kaikkein vapauttavimmalta ajatukselta: oikeasti hyväksyä kaikki se, mitä on.

Lahjakausi lähestyy. Toisenlaiset lahjat ovat fiksuja, lahjoita siis koulupukuja ja kanoja köyhiin maihin. Mutta entä toisenlainen lahja itsellesi: miten olisi hengitys? Sisään ja ulos. Hyväksyvästi, itseäsi arvostaen ja kuunnellen. Siinä et voi epäonnistua.

Leeni Peltonen

Leeni Peltonen on vapaa toimittaja, joka opettelee kävelemään juoksemisen sijasta.

Anna Leenille palautetta: leenipeltonen@gmail.com

Leenin aiemmat kolumnit löydät täältä

X