Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Osaanko edes surra oikein?

Teksti:
Leeni Peltonen

Kaksi jätesäkkiä. Toinen menee kierrätykseen, toinen roskikseen. Alusvaatteet roskiin, hyvät kauluspaidat kierrätykseen. Upouusi talvitakki: siitä joku saa hyvän palttoon. Lääkkeet kolmanteen pussiin, joka viedään apteekkiin. Ja sitten on tavaroita, joille en osaa tehdä yhtään mitään. Huomaan istuvani karvalakki kädessä. Mihin se menee?

Onneksi tytär on auttamassa, kun puramme kesällä menehtyneen isäni tavaroita. Yksin olisin juuttunut miettimään liikaa. Sillä on omituista huomata, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun kuolema tulee yllättäen – niin yllättäen kuin se vanhan ihmisen kohdalla voi tulla. Tuntuu hämmentävältä, jopa kiusalliselta, penkoa toisen tavaroita. Entä jos vastaan tulee jotain noloa? Mikä minä olen päättämään, mitä säilytetään ja mitä ei?

Monta mapillista papereita: maksettuja laskuja, täytettyjä veroilmoituksia, solmittuja sopimuksia. Koulutodistuksia jään lukemaan pitkäksi aikaa. 1940-luvulla koulukin oli toisenlainen, jotenkin vakavampi ja arvokkaampi. Isä oli hyvä oppilas, mutta liikunnassa vain välttävä. Ei mikään yllätys.

Palaan vaatekomerolle, jäljellä on vielä yksi hylly. Ja sitten tipahdan istumaan sängyn laidalle.

Kädessäni on punaruutuinen flanellipaita. Se vie minut salamana omaan nuoruuteeni 1970-luvulle. Se ei ole sama paita, mutta samanlainen. Juuri sellaisen nappasin 13-vuotiaana isän komerosta ja käytin sitä joka päivä, kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa. Se oli juuri oikealla tavalla folk ja rock ja mitä kaikkea silloin oltiinkaan.

Se tuoksuu yhä isältä. Paita herättää minussa enemmän tunteita kuin monet viralliset muistorituaalit.

”Oletko nyt varmasti ehtinyt käsitellä tätä tarpeeksi?” Ystävän hyvää tarkoittava kysymys saa minut enemmän kiusaantumaan kuin avautumaan. Mikä on tarpeeksi? Ja miten pitäisi käsitellä? Ainakin olen itkenyt, olen puhunut ja ennen kaikkea olen järjestänyt.

Lähiomaisen kuolema teettää käsittämättömän paljon puuhaa. Onneksi on ollut muitakin puuhaajia. En voi olla miettimättä, miten joku selviää tästä yksin.

Mutta se sureminen. Ja käsittely. Ymmärrän tietysti, että käsiteltävä on. Oman isänsä menettää vain kerran. Se on surullista, se on lopullista. Mutta mikä on oikea tapa surra? Millä sitä mitataan? Kuka sanoo, mikä on riittävä ja oikea tapa käsitellä? Pitääkö sitäkin suorittaa?

Samaa kysyttiin aikanaan avioeron jälkeen. Oletko nyt käsitellyt? Et kai vain jätä tunteita koteloitumaan? Sitä en suoraan sanoen ehtinyt miettiä, kun riensin päiväkodin ja työpaikan välillä. No niiden välissä kyllä itkin: kyyneleet alkoivat valua aina heti, kun hyppäsin päiväkodin pysäkiltä bussiin. Niistin nenäni ennen kuin astuin työpaikan ovesta sisään. Yöllä itkin lisää, kun lapset olivat nukahtaneet.

Jos joku olisi katsellut ulkopuolelta, olisi ehkä ajatellut, että siinäpä ihminen, joka ei osaa ollenkaan käsitellä surujaan. Käy työssäkin ihan kuin ei mitään.

On helppo ymmärtää, miksi surun ulkoisia tunnusmerkkejä käytetään. Ne antavat turvaa, eräänlaiset raamit tunteiden ilmaisemiselle. Ne ovat sovittu koodisto sille, mitä on vaikea ilmaista sanoin. Olikohan ennen jollain lailla helpompaa: kaikki tiesivät, mitä merkitsi, että kannettiin suruharsoa, mustia vaatteita tai vähintään mustaa nauhaa käsivarressa. Niillä kerrottiin ulospäin, että meitä on kohdannut suru. Älkää vaivatko meitä joutavanpäiväisyyksillä, antakaa meille tilaa.

Toisaalta jäykät koodit pakottavat kaikki samaan muottiin. Auttaisivatko ulkoiset merkit vai olisivatko ne pelkkää pintaa?

Suremiselle on monia tapoja. Yksi haluaa puhua paljon, toinen kyynelehtii musiikin myötä. Ei ole yhtä oikeaa keinoa surra, eikä toisen suru ole suurempi kuin toisen. En voi tietää, olenko käsitellyt tarpeeksi. En voi luvata, ettenkö joskus myöhemmin havahtuisi suruun, joka hyökkää voimalla kimppuun. Mutta entä sitten? En kuitenkaan voi tehdä enempää kuin osaan.

Sanat juuttuvat kurkkuun, kun pitäisi laulaa tuttu, liikaa muistoja tulviva laulu. Jokainen linnunpönttö ja perhonen muistutttaa, kuka kaiken, minkä luonnosta tiedän, on minulle opettanut. Punaisen flannellipaidan vien aitan ylähyllylle. Samaan paikkaan, missä ovat kävelykeppi ja karvahattu.

Leeni Peltonen

Leeni Peltonen on vapaa toimittaja, joka opettelee kävelemään juoksemisen sijasta.

Anna Leenille palautetta: leenipeltonen@gmail.com

Leenin aiemmat kolumnit löydät täältä

X