Äitinsä menettänyt Jaana Pelkonen: ”Äiti on mielessäni joka päivä”

Kansaedustaja Jaana Pelkosen äiti kuoli vuosi sitten joulun alla. – Tämä on ollut elämäni rankin vuosi. Olen antanut itselleni luvan surra, missä tahansa olenkin. Tärkeintä on, että ei hautaa surua vaan käy sitä hiljalleen läpi.

Tieto oli musertava. Jaana Pelkonen ei koskaan unohda sitä hetkeä viime joulun alla. Eduskunta oli tauolla, ja hän oli kotona suunnittelemassa joulunviettoa, kun puhelin soi. Äiti oli kuollut.

– Soitin välittömästi parille läheisimmälle ystävälleni. Oli tärkeää, että pystyin sanomaan järkyttävän uutisen ääneen ja ymmärtämään asian lopullisuuden.

Nyt Jaana istuu eduskunnassa siistissä työhuoneessaan ja muistelee tapahtunutta. Äidin kuolinsyyn hän haluaa pitää omana tietonaan.

– Olen ollut koko aikuisikäni julkisuudessa, ensin televisiossa, sitten politiikassa. Silti olen pitänyt tietyt asiat yksityisinä.

Äidin asunnon tyhjentäminen oli kuin terapiaa

Viime joulusta tuli erilainen joulu. Äidin poissaolo teki joka hetki kipeää, joten Jaana alkoi tapansa mukaan järjestellä käytännön asioita. Se oli kuin terapiaa ja helpotti oloa.

Hän meni yksin äidin asuntoon, siivosi ja itki. Tutut esineet toivat mieleen muistoja. Hän pysähtyi muistelemaan äitiä kuppi kupilta, mekko mekolta, kaikki tavarat kertoivat oman tarinansa. Osasta niistä oli vaikea luopua, niin vahvasti ne muistuttivat äidistä.

– Siivoaminen on minulle muutenkin lähes meditatiivista. Kotona ja töissä minulle on tärkeää, että kaikki tavarat ovat paikoillaan. Samalla järjestyy mielikin.

Joulunpyhät kuluivat: Jaana teki pitkiä päiviä, hän hoiti perunkirjoitukset, kuolinilmoitukset ja hautajaiset. Hän ajatteli, että kun mieli on väsynyt, on hyvä väsyttää kehoa.

Tammikuun lopussa hän luuli, että pahin on ohi. Hän ei tiennyt, että suru iskisi vielä uudella tavalla.

Hautajaisten jälkeen nousi kuume ja joka paikkaa särki.

– Olin surusta fyysisesti sairas, hän sanoo.

Mutta sekin meni ohi. Tuttuun työmuottiin, perusarkeen, palaaminen tuntui helpottavalta. Elämä jatkui.

Jaana yritti pitää huolta itsestään syömällä hyvin, nukkumalla ja liikkumalla. Hän kävi vähintään kaksi kertaa viikossa joogassa ja silloin tällöin lenkillä.

– Kun keho on tasapainossa, myös mieli on helpompi pitää kurssissa.

Hän kertoo nyt ymmärtävänsä, miksi puhutaan surutyöstä. Se on raskasta, kestää kauan, ja vaikeinta on, että sitä ei voi kontrolloida.

– Oli turha ajatella, että kun on kulunut kolme kuukautta, nyt helpottaa. Tai että äitienpäivän jälkeen tuntuu jo paremmalta – ei se mennyt niin.

Kevään mittaan Jaana oppi, että suru tulee aaltoina. On parempia ja huonompia päiviä, mutta niitä ei voi etukäteen tietää.

– Mikä tahansa pieni asia saattoi nostaa rakkaan tai kipeän muiston pintaan. Se saattoi olla laulu jota äiti oli laulanut, maisema joka muistutti äidin pihaa tai tuoksu joka muistutti äidin hajuvedestä. Tai illalla töistä palatessa taivaalla loistava täysi kuu – sitäkin olimme katselleet äidin kanssa.

Äiti oli ollut Jaanan roolimalli

Äiti oli aina ollut Jaanan rooli­malli. Hän oli sairaala-apulainen ja välinehuoltaja, isä työskenteli autonasentajana ja rakennustyömiehenä. Vanhemmat erosivat, kun Jaana oli jo aikuinen, mutta isä asuu edelleen perheen lapsuudenkodissa Lahdessa.

– Vaikka vanhempani asuivat erillään, minulle me olimme kokonainen perhe äidin kuolemaan asti. Äidin lähtö oli suuri suru paitsi pikkuveljelleni ja minulle myös isälleni, hän sanoo.

Äitinsä Jaana muistaa kauniina ja toimeliaana karjalaisnaisena.

– Äiti sanoi aina suoraan mielipiteensä, ja hän oli hyvä keskustelija. Kun kasvoin, hän oli minulle hyvä kaveri. Kävimme lomilla ulkomailla, ja vielä aikuisenakin matkustin äidin kanssa. Meissä oli samaa seikkailijan mieltä.

Jaanan äiti ei saanut mahdollisuutta opiskella, mutta hän kannusti tytärtään suorittamaan yliopistotutkinnon ja tavoittelemaan unelmiaan.

–Hän opetti, että nainen pärjää kaikessa missä mieskin.

Ja Jaana on pärjännyt. Äidiltään hän oppi senkin, että tittelit eivät tee ihmisiä paremmaksi, eikä kuvia kumarreta.

– Tiedän hänen olleen ylpeä siitä, mitä olen elämässäni tehnyt ja millaisia arvoja olen vaalinut.

Lähipiiri on ollut tukena

Jaanalla on tukenaan pieni ja tiivis ystäväpiiri, joka on perheen kaltainen. Myös lähipiirissä on ollut kuluneen vuoden aikana murhetta.

– Olen ollut vahvasti läsnä ystävieni surussa. Rakkaan ihmisen menettäneenä minun on ehkä helpompi samaistua toisen tuskaan ja ikävään.

Hän ei osaa eikä halua neuvoa, kuinka surevaa olisi parasta lohduttaa.

– Ei ole oikeaa lohduttamisen reseptiä. Ehkä tärkeintä eivät olekaan oikeat sanat vaan ai­tous. Sen huomaa, kun välittäminen ja osanotto tulevat sydämestä. Aina ei tarvita edes sanoja, jo pelkkä ilme, katse tai halaus voi osoittaa, että toinen välittää aidosti.

Vuoden aikana suru ei ole kadonnut mihinkään.

– Se muuttaa koko ajan muo­toaan. Välillä se näyttäytyy suloisena kaipauksena, välillä raastavana ikävänä. Ehkä surun takia olen ollut viime aikoina tosi herkillä ja avoin kaikille tunteille. Olen itkenyt paljon, kesken työpäivänkin.

– Olen antanut itselleni luvan surra, missä tahansa olenkin. Tärkeintä on, että ei hautaa surua, vaan käy sitä hiljalleen läpi, hän pohtii.

Lue koko haastattelu Annasta nro 45/2015.

 

Kommentointi

Äitini,joka oli myös karjalainen – aina iloinen ja hyväntuulinen menehtyi sydäninfarktiin yllättäen.Aluksi sitä ei uskonut todeksi.Siunaustilaisuutta ja muistotilaisuutta järjestimme sisareni kanssa kuin robotit.
Minulla meni monta vuotta ennenkuin tajusin ettei äitiä ole enää kanssamme täällä.Aina kun joku iloinen tapahtuma,esim. omien lapsien vauvojen syntyminen,otin automaattisesti puhelimen käteeni soittaakseni rakkaalle äidille ilouutisen.Havahduin,en voi soittaa,taivaaseen ei ole puhelinta.Äitini kuolemasta tuli 5.10. 16 vuotta.Nyt olen alkanut näkemään hänestä unia,jotka ovat herätessäni selkeinä mielessäni.Ikävä ei hellitä koskaan. – Voimia sinulle Jaana!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *