Antti Tuisku: ”Uin rakkaussotkuissa ja olin totaalisen hukassa”

Antti Tuisku on tehnyt paljon töitä päästäkseen eroon itsekyydestään. Aiemmin hän pelkäsi Idolsia katsoessaan, että kukahan sieltä tulee hänen tilalleen. "Nykyään tuo tuntuu naurettavalta, ja olen aivan fiiliksissä kaikista uusista miespoppareista", Antti sanoo.

Kun Idols-laulukilpailun kautta aikoinaan julkisuuteen tulleen Antti Tuiskun suosio joitakin vuosia sitten kääntyi laskuun, hän syöksyi Helsingin yöelämään etsimään selkääntaputtelijoita ja ajautui kriisiin. Siihen hän haki apua terapiasta ja nyt uuden menestyksensä pyörteissä Antti vakuuttaa olevansa vahvempi kuin koskaan.

Platinalevyjä ja listahittejä tehtaillut Antti Tuisku oli vuonna 2008 ihmeissään. Levymyynti sukelsi, ja keikoilla oli väljää. Oliko hänen aikansa artistina ohi? Se oli kamalinta, mitä hän pystyi kuvittelemaan.

Niinpä hän alkoi hakea huomiota ja hyväksyntää tuntemattomilta ihmisiltä. Baareista löytyi aina joku, joka taputti selkään ja sanoi, että olet edelleen hyvä. Alkoholi maistui, ja Antti pelkäsi yksinoloa.

Viime keväänä hän julkaisi uuden levyn En kommentoi. Rohkeasta levystä tuli ilmiö, ja se nousi heti listaykköseksi. Vauhti on taas melkoinen, ja artistin kalenteri on täynnä. Mutta enää Antti ei anna julkisuuden sekoittaa päätään, sillä viimeiset vuodet ovat opettaneet hänelle paljon.

Äkkimenestys oli sokki

”Nousin nopeasti Suomen suosituimpien artistien joukkoon ja halusin pitää asemastani kynsin ja hampain kiinni. Mietin Idolsin toista tuotantokautta katsoessani, että kukahan tuolta tulee minun tilalleni. Se oli suurin pelkoni. Nykyään tuo tuntuu naurettavalta, ja olen aivan fiiliksissä kaikista uusista miespoppareista.

Jo lapsena halusin aina olla kaiken keskipiste. Se oli varmasti muiden mielestä ärsyttävää. Minulle ei riittänyt, että lauloin koulun juhlassa, vaan minun piti myös käsikirjoittaa ja ohjata se.

Sanoin kaverilleni, että Idolsin jälkeen minulla nousee varmasti menestys hattuun. Ajattelin, että auta armias, kun pääsen tuonne julkisuuteen keskipisteeksi.

Mutta julkisuus ei ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Yhdellä keikalla katsojat heittivät raivoissaan pulloja lavalle, minkä vuoksi tanssijat joutuivat sairaalaan. Sillä samaisella keikalla jotkut yrittivät tulla kirveellä keikkabussiini. Joskus jouduin pelkäämään jopa kotiin mennessäni, koska rappukäytävä saattoi olla täynnä ihmisiä.

Olen edelleen hieman itsekäs, mutta olen yrittänyt kitkeä sitä piirrettä pois. Sen sijaan, että olisin koko ajan äänessä ja sanoisin viimeisen sanan, yritän muistuttaa itselleni, että viisas on se, joka kuuntelee.

Enää en juo tiukkaa viinaa. Se ei sovi minulle. Alkuvuonna erehdyin kerran tinttaamaan baarissa shotteja ja huomasin, että se vanha itsekäs Antti alkoi nostaa päätään. Halusin taas olla kaiken keskipisteenä. Minua alkoi ahdistaa, koska olin ajatellut päässeeni siitä piirteestä jo eroon. Silloin päätin, että en enää vedä shotteja.”

Antista tuli läheisriippuvainen

”Vaikka yritin pitää menestyksestäni kiinni, se valui kuin hiekka sormieni välistä. Yhtäkkiä vuonna 2008 keikkani eivät olleetkaan enää loppuunmyytyjä. Aloin hakeutua baareissa tuntemattomien ihmisten seuraan, sillä kaipasin selkään taputtelua ja todistelua siitä, että olen edelleen hyvä.

En osannut olla yksin, ja minusta tuli läheisriippuvainen. Kotonani piti olla koko ajan vieraita, ja toivoin heidän jäävän yöksi. Ympärilläni pörräävät ihmiset olivat kuitenkin vain tekohengitystä sille, että kokisin olemassaoloni merkityksellisemmäksi. Olin niin itsekeskeinen, että satutin varmasti monia.

Nykyään ystävyyssuhteeni eivät toimi, jos toinen haluaa puhua vain minusta. Koen, että silloin hän on kiinnostunut vain artisti Antti Tuiskusta. Se on totaalinen turn off. Kun katson kotisohvallani kalsarit jalassa Game of Thronesia, en ole Antti Tuisku, vaan silloin telkkarin edessä pötköttää Antti Tapani.

Lastentarhassa työskentelevä ystäväni kysyy usein, jaksanko kuunnella hänen työjuttujaan. Mielestäni ei ole mitään siistimpää kuin kuulla, kuka pissasi housuun ja kuka osasi käyttäytyä. Silloin koen olevani samalla tasolla ystäväni kanssa ja pääsen eroon työstäni.”

Antti kävi pari vuotta terapiassa

”Idolsin jälkeen luulin, että minulla on ehjä itsetunto ja hyvä arvomaailma. Kuvittelin, että julkisuus ei ole vaikuttanut minuun, mutta kyllä se oli muuttanut minua.

Jos minulta olisi tuolloin otettu julkisuus ja työni pois, jäljelle ei olisi jäänyt yhtään mitään. Olin rakentanut identiteettini sen mukaan, mitä muut minusta ajattelivat. Ihmiset puhuivat, että Antti on aina hyväntuulinen, joten luulin, että minulla ei ole oikeutta huonoihin päiviin, vaan minut halutaan nähdä aina vain iloisena. Kun ymmärsin, että olin muuttunut vastaamaan pelkästään muiden oletuksia, ajauduin kriisiin vuonna 2008.

Menin tuolloin ystävieni kehotuksesta terapiaan. Olin totaalisesti hukassa. Tuntui, että kaikki romahtaa, jos en saa sitä, mitä haluan. Julkisuuden aiheuttaman hämmennyksen lisäksi uin rakkaussotkuissa.

Kriisiin ajautuminen on luultavasti normaalia kaikille tuon ikäisille, mutta minun kohdallani oli poikkeuksellista se, että jouduin etsimään itseäni valokeilassa. Kävin terapiassa pari vuotta. En ole vieläkään löytänyt itseäni, mutta olen jo enemmän sinut itseni kanssa.”

Kukaan ei mene musiikin edelle

”Seitsemännellä luokalla minulla oli ensimmäinen tyttöystävä ja olin umpirakastunut. Vanhempani kiusoittelivat minua, että jaaha, Anttia on alkanut tytöt kiinnostaa. He kertoivat päivällispöydässä kavereilleen, miten olen käynyt riiaamassa. Se oli raivostuttavaa. Tältä pohjalta kirjoitin myös uusimmalla levylläni olevan En kommentoi -biisin. Kaikki asiat eivät kuulu kaikille.

Nuorempana ajattelin, että rakkaus on sitä, että salamat leiskuvat taivaalta ja tajuntani räjähtää. Nyt olen ymmärtänyt, että ei se sellaista välttämättä olekaan. Tällä hetkellä musiikki on minulle tärkeintä maailmassa, eikä ole ihmistä, joka menisi sen edelle. Onko sellaista tulossakaan? En tiedä. Ja tarvitseeko sellaista tullakaan?

Ihastun ja rakastun nopeasti, mutta tänä päivänä valitsisin mieluummin hyvään ystävyyteen pohjautuvan kumppanuuden kuin räiskettä ja säihkettä sisältävän suhteen. Kumppanillani pitäisi olla hyvä itsetunto ja oma elämä. Suhde olisi tuhoon tuomittu, jos toinen vaatisi minulta jatkuvasti aikaa.

Nykyään haluan usein olla yksin. Juuri tänä aamuna pysähdyin miettimään, olenko yksinäinen. Päädyin kuitenkin lopputulokseen, että yksinolo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Koen itseni kaikkea muuta kuin yksinäiseksi, vaikka en enää kovin usein näe kavereitani.”

Haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan Annassa 28/2015.