Julkkikset

Finlandia-voittaja Laura Lindstedt: ”Haluaisin, että kuoleman hetkellä mieleni on kirkas ”

Kuolema mietitytti Finlandia-voittaja Laura Lindstedtiä, 39, jo lapsena, kun suku kohtasi kolme itsemurhaa. Kahdeksan viime vuotta hän on pohtinut kuolemaa kirjoittaessaan aiheesta romaaniaan Oneiron .

Teksti:
Riina-Maria Metso
Kuvat:
Jorma Marstio

Kuolema mietitytti Finlandia-voittaja Laura Lindstedtiä, 39, jo lapsena, kun suku kohtasi kolme itsemurhaa. Kahdeksan viime vuotta hän on pohtinut kuolemaa kirjoittaessaan aiheesta romaaniaan Oneiron .

Nainen arkussa ei oikeastaan näyttänyt enää kummitädiltä. Iho oli väärän värinen ja vahamainen. Kasvot olivat painuneet, ja nenä kuin linnulla. 27-vuotias Laura Lindstedt oli kävellyt arkun luo rohkein mielin. Tämän tallennan mieleeni. Haluan muistaa, miltä isotäti näyttää.

Kun mummu alkoi laskea valkoista kuolinliinaa sisarensa kasvoille, Lauralle tuli hätä. Ei! Älä laita sitä liinaa!

—Panikoin, että täti ei voi hengittää. Se oli täysin järjenvastainen, hämmentävä tunnereaktio, Laura muistelee kahdentoista vuoden takaista hetkeä.

Lisää oli tulossa. Kun Laura myöhemmin illalla makasi sängyssä, hän ei saanut unta. Päässä pyöri outoja ajatuksia. Voiko täti ilmestyä viereeni? Yöllä hän havahtui monta kertaa unen ja valveen rajamailla siihen, että tunnusteli peittoa vierellään.

—Hetkeen sekoittui primitiivistä kauhua. Se herätti niin voimakkaita tunteita, että tajusin, että tähän aiheeseen minun on vielä syvennyttävä.

Isotädin menetys oli kirjailijalle ensimmäinen läheisen ihmisen menetys aikuisiällä. Kun Lauran molemmat ukit kuolivat, kokemukset eivät enää olleet niin järisyttäviä. Nekin tulivat silti pitkään uniin. Unet ovat aina samankaltaisia: kuolleet ovat elossa ja haluavat Lauralta jotain.

—Ihmiset, jotka ovat eläessään olleet maailman lempeimpiä ja rakastettavimpia, tulevat uniini pelottavina, zombiemaisina hahmoina. Yritän estää heitä esimerkiksi lukitsemalla heidät kaappiin.

”Koin itsemurhan pelottavana arvoituksena”

Neljä vuotta kummitädin kuoleman jälkeen, kahdeksan vuotta sitten Laura vihdoin alkoi syventyä aiheeseen. Syntyi kesällä julkaistu Oneiron (Teos), joka kertoo seitsemän naisen matkasta kuolemanjälkeisessä välitilassa.

—Halusin mielikuvituksen keinoin etsiä rajaa, jossa todella siirrymme olemattomuuteen. Kaikki ihmisessä ei kuole, kun hengitys lakkaa. Kynnet ja hiukset kasvavat edelleen, ja kuoleminen on asteittaista. Milloin voi sanoa, että on kaikkinensa kuollut?

Kirjassa naiset eivät aluksi tiedä, missä ovat ja miten ovat valkoiseen, tyhjään tilaan päätyneet. Jokainen on kotoisin eri puolelta maailmaa, jokainen kuollut eri tavoin.

Naisten tarpeet sammuvat yksi kerrallaan, ja oman kehon aistiminen muuttuu mahdottomaksi. Lopussa naisten mielenkin täytyy haluta luopua. Kuinka paljon mieli on kuoleman prosessissa mukana? Joutuuko kuolemansa tietoisesti valitsemaan?

Kysymykset ovat seuranneet Lauraa lapsuudesta saakka. Lauran lähisuvussa on koettu kolme nuoren miehen itsemurhaa. Yksi ennen Lauran syntymää, toinen hänen olleessaan vauva ja kolmas, kun Laura oli kymmenvuotias. Etenkin ensimmäinen jätti lapsen mieleen paljon kysymyksiä, vaikka Laura ei edes tavannut kyseistä nuorta miestä.

—Hän oli läheisin perheelleni ja sitä kautta ajatuksellisesti myös minulle.

—Muistan, että koin itsemurhan pelottavana arvoituksena, johon kukaan ei voi löytää ratkaisua. Se jätti paljon kysymyksiä auki. Siksi palasin usein tuohon aiheeseen ja kyselin siitä vanhemmiltani.

He vastasivat kysymyksiin aina rehellisesti ja yksityiskohtaisestikin. Lapsen mieleen kehittyi repaleinen, voimakas tarina itsemurhaan päätyneen sukulaisen viimeisestä illasta, jonka taustoja Laura on pohtinut vielä aikuisenakin.

—Miksi joku päätyy siihen? Me kaikki tempoilemme nuorena tunteissamme, ovatko toiset vain hauraampia? Entä millaisia ovat ne ajatusprosessit, joista lopullinen päätös kehittyy? Elääkö päätöksen tehnyt varmuudessa, vai kamppaileeko hän loppuun saakka epäilystä vastaan?

Laura kokee, että suvussa tapahtuneet itsemurhat ovat vaikuttaneet hänen lapsuudenperheensä puhumisen kulttuuriin myönteisesti. Hänellä on aina ollut voimakas ja läheinen suhde vanhempiinsa.

—Meitä on rakastettu hirveästi ja korostettu, että kaikesta voi puhua. Minkä tahansa ajatuksen voi sanoa ääneen. Ehkä vanhemmat ovat halunneet varmistaa, että ”älä ainakaan tee niin”. Edelleenkin puhun asioistani paljon etenkin äidin kanssa.

”Nukkuminen on iso osa työtäni”

Äiti sai myös lukea Oneironia keskeneräisenä. Hän ”tuki täysillä”. Samaan tapaan kuin luettuaan 12-vuotiaan Lauran ensimmäisen avaruusaiheisen romaanin tai seuraavina vuosina kirjoitetut runot.

—Äidillä on aina ollut hirveän vahva usko siihen, mitä teen. Minun ei ole tarvinnut perheessä selitellä, miksi käytän aikaani tällaiseen. Itselleni olen sitä joskus joutunut selittelemään.

Lauran puoliso, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski lukee ja kommentoi hänen tekstejään jatkuvasti. Uupumatta ja suoraan. Oneironin tiimoilta käytiin lukemattomia keskusteluja. Palloteltiin ajatuksia, väiteltiin, riideltiinkin.

—Kirjoitusvaiheessani saatamme väitellä paljonkin, mutta tiedän, että se vie kohti parempaa lopputulosta. Mieheni eli kirjan kanssani läpi alusta alkaen.

Siksi tuntui luontevalta juhlia häitä kirjan julkistustilaisuudessa. Oli se toki käytännöllistäkin. Pari ei ollut pitänyt suuria juhlia sen jälkeen, kun Lauran esikois–teos Sakset julkaistiin vuonna 2007.

Laura on kirjoittanut molempia kirjojaan kahdeksan vuotta. Välillä kirjoittaminen on äärimmäisen raskasta. Kuten silloin, kun Laura kuljetti Oneironia päätökseen ja joutui saattamaan jokaisen naisen lopullisen rajan yli yksi kerrallaan. Viemään heidät kuolemaan.

Silloin Laura saattoi kirjoittaa tunnin, kaksi — ja nukkua sitten monen tunnin päiväunet. Kirjoittamisesta johtuvaan uupumukseen ei auta television tuijotus tai ulkoilu.

—Yksi iso osa työtäni on nukkuminen. Haluan tyhjentyä hyvin voimakkaasti kaikista ajatuksista. On tärkeää, että voin mennä unitiloihin milloin minua huvittaa.

Myös päiväkirjan kirjoittaminen on iso osa työtä. Laura on kirjoittanut sitä systemaattisesti 22 vuotta. Päiväkirjaan hän myös liimaa lehtileikkeitä ja muita ajankohtaisia dokumentteja.

Kynät kirjoittamiseen hän valitsee tarkkaan. Joskus hän kirjoitti mustalla, mutta se aika on ohi. Nyt on sinisen kynän kausi: sillä hän kirjoittaa huomiot sisäisestä elämästään. Punainen on varattu uutisten ja maailman tapahtumien kirjaamista varten.

—En voi ottaa mitä tahansa kynää. Päiväkirja on paikka, jossa rakennan itsestäni kirjoittavan ihmisen. Kaikki on osa rituaalia, jolla teen oman työni arvokkaaksi.

Päiväkirjan lisäksi tarvitaan kahvia. Paljon. Sillä kahvi synnyttää läpätyksen. Ja läpätyksestä syntyy halu kirjoittaa.

—Halu ei tule tyhjästä, vaan se pitää rakentaa. Jos lähdet leipomaan kakkua, tiedät, että kakku sieltä tulee. Kirjoittamisesta ei koskaan voi tietää. Työpäivä voi mennä hukkaan. Siksi kirjoittava minä pitää luoda joka päivä uudelleen.

”Lyttyyn painaminen on kuvottavaa”

Prekaarielämä. Niin Laura kuvaa parin perhe-elämää, jossa kumpikaan ei ole vakituisessa työssä. Laura irrottautui palkkatyöstään kustannusalalta yli kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen hän on elänyt muun muassa apurahojen varassa.

—Kyllähän tulojen epäsäännöllisyys toisinaan kaihertaa. Vuokra on kuitenkin maksettava joka kuukausi. Jossain vaiheessa tajusin hyvin voimakkaasti, etten tule koskaan saavuttamaan samaa elintasoa kuin keskiluokkaiset vanhempani. Mutta tämä on ollut myös oma valintani: haluan tehdä työtä, joka ei ole korvattavissa toisen työllä. Kukaan muu kuin minä ei voi kirjojani kirjoittaa.

— En todellakaan koe olevani yksin taloudellisesti tiukassa tilanteessa. Nykyään kuka tahansa saattaa joutua työttömäksi, vaikka olisi miten hyvä.

Se suututtaa Lauraa. Muun muassa se.

—Vaikka en kuulu mihinkään puolueeseen, olen poliittisesti tosi vasemmalla. Pienen ihmisen lyttyyn painaminen on kuvottavaa.

Isis myy teinityttöjä orjiksi tupakka-askin hinnalla. Sellaisen lehtileikkeen Laura liimasi päiväkirjaansa viime kesänä. Uutisen synnyttämä raivo nousee edelleen helposti.

—Teinityttö tupakka-askista. Kuinka halpa naisen hinta on.

Eläinoikeusherätyksen kirjailija koki 12-vuotiaana. Hän järjesti Kajaanissa Animalian paikallisosaston kanssa mielenosoituksia ja lukitsi itsensä häkkiin eläinnaamiossa. Luokan pojat kävivät kysymässä: ”Eiksua Laura hävetä yhtään?”

Ei Lauraa hävettänyt. Ei hävetä edelleenkään puhua asioista, joista pitää puhua.

—Kaikki me haluamme mennä pumpuliin, koska se on kivaa. Pitäisi vain välillä jaksaa kaivaa itsensä sieltä ulos ja miettiä, miten voi vaikuttaa asioihin. Pienetkin teot riittävät. Suun avaaminen oikealla hetkellä. Lihaton lokakuu. Tärkeintä on, että jokin arjen rikkova prosessi käynnistyy.

Lauran tapa vaikuttaa on nyt kirjoittaminen. Ehkä hän kirjoittaa seuraavaksi siitä, että eläimetkin tuntevat, surevat ja kärsivät. Että ihmiskeskeinen maailmankuva on uusien tutkimustulosten valossa musertumassa. Ehkä hän kirjoittaa ihmisoikeuksista.

—Minulla on loppuelämän aiheet mielessäni. Odotan vain hetkeä, jolloin pääsen toteuttamaan niitä.

”Haluaisin tietää, että nyt minä menen”

Nuorempana Laura suunnitteli omat hautajaisensa. Nyt niiden suhteen ei ole enää suuria toiveita. Mutta kuolemasta kirjoittaessaan hän havahtui siihen, että haluaa tehdä hoitotahdon.

—Pelkään kipua. Hoitotahdossani käsken varmaan työntämään ruumiiseeni morfiinia niin paljon, että pää on pilvissä.

Kirjailija on tutkinut kuolemaa kahdeksan vuotta. Hän tietää esimerkiksi, että miehet haluaisivat yleensä kuolla ”suorin jaloin”, naiset ehtiä sanomaan hyvästit läheisilleen. Oman kuolemansa Laura toivoo olevan paitsi kivuton myös rauhallinen.

—Haluaisin tietää, että nyt minä menen. Että siinä hetkessä olisi kirkas mieli ja ympärillä läheiset, joiden kanssa voisin vaihtaa vielä muutaman sanan. Tässä ajatukseni menee sukupuolistereotypioiden mukaan.

Lue lisää: Oletko Poirot vai Silta-sarjan Saga? Tee testi!

X