Julkkikset

Krista Kosonen: ”En laske mitään ulkonäköni varaan”

Teksti:
Anna.fi

Joitakin vuosia sitten teatterikorkeakoululaisena Krista Kosonen tuli ihailleeksi ääneen erään iäkkään näyttelijän nuorekkuutta. ”Se johtuu siitä, että näyttämöllä vietetty aika ei vanhenna”, vieressä seissyt vanhempi kollega Jani Volanen opasti.

Miten kauniisti sanottu! Krista ajatteli tuolloin. Nyt, kolmekymppisenä, hän arvelee ymmärtävänsä syvällisemmin, mitä kollega lausahduksellaan tarkoitti. Näyttämöllä vietetty aika on ikään kuin leikkimistä. Ja se pitää nuorena.

Krista Kosonen

Parhaillaan Krista esiintyy Kansallisteatterin näytelmässä Vanja-eno, jossa yksi hänen ”leikkikavereistaan” on legendaarinen Seela Sella, 78.

– Ihailen Seelan asennetta. Hänessä ei ole hitustakaan kyynisyyttä, hän on yhä lapsenomaisen utelias ja helposti innostuva. Olisinpa itse samanlainen viidenkymmenen vuoden päästä.

Mieli: Kohti suurta unelmaa

”Vierailin taannoin vanhalla koulullani Haukilahden yläasteella Espoossa. Joku oppilaista kysyi, mitä kaipaat kouluajoiltasi. Oli pakko tunnustaa, että en juuri mitään. Olin teininä paljon synkkämielisempi ja sulkeutuneempi kuin nykyään.

Samanlaisia angstisia murkkuja olen tavannut kiertäessäni Suomen lasten ja nuorten säätiön Zest-lähettiläänä. Minulla on heille lohdun sanoma: Kohta helpottaa! Iän myötä elämä vain paranee. Tehtäväni on kannustaa nuoria luottamaan kykyihinsä ja kehittämään omia vahvuuksiaan. Viestini kuuluu: Älkää miettikö, millä alalla on paras työllisyystilanne tai mistä duunista maksetaan eniten. Pyrkikää kohti unelmaanne!

Saattaa kuulosta naiivilta, mutta tätä neuvoa olen itse noudattanut. En ajattele, että on erikseen ikävä, pakollinen työ ja sen ulkopuolella varsinainen elämä. Minulle työ on intohimo.

Teininä unelmani oli tulla kirjailijaksi. Olin heppatyttö, ja raapustelin hevosaiheisia runoja ja novelleja. Kallion lukiossa havaitsin, etten ole kovin kummoinen kirjoittaja. Aloin etsiä muita väyliä, ja valitsin kaikki mahdolliset teatteri- ja puheilmaisun kurssit.

Abivuonna piti lopulta ratkaista, minne hakee opiskelemaan. Psykologia kiinnosti, ja olisihan se ollut järkevä valinta. Mutta joka kerta kun ajattelin teatteria, minut valtasi voimakas, rakastumisen kaltainen tunne.

Lukion jälkeen menin vuodeksi Lahden kansanopiston teatterilinjalle. Siellä unelmani varmistui. Päätin hakea Teatterikorkeakouluun vaikka kymmenen kertaa. Jos en silloinkaan pääsisi sisälle, olisin vasta 29-vuotias ja voisin vielä opiskella jollekin toiselle alalle.

Niin kauan ei onneksi tarvinnut yrittää.

Keväällä 2003 seisoin ystäväni äidin luona vessassa Seinäjoella, kun kaivattu puhelu tuli: ’Tervetuloa syksyllä teatterikouluun’. Matkani Kälviälle teatteri-ilmaisun koulutuksen pääsykokeisiin katkesi siihen. Nousin takaisin etelään vievään junaan.

Ravintolavaunussa tilasin ison tuopin, karkkipussin ja jäätelön. Neljän tunnin matkalla oli aikaa sulatella uutista ensin itsekseni. Sitten soitin vanhemmilleni ja veljelleni, ja kohta puhelin alkoi piipata viestejä ystäviltä.

Olin pökerryttävän onnellinen. Olin vasta yhdeksäntoistavuotias, ja suurin unelmani oli toteutunut.”

Krista Kosonen

Suhteet: Vahvaksi kasvatettu

”Isoveljen kanssa kasvaessa sain tottua siihen, että joskus tulee nyrkistä ja joskus sählymailasta. Jos halusin pysyä kolme vuotta vanhemman veljeni Antin ja hänen kavereittensa kannoilla Espoon metsissä, ei auttanut ruveta vetistelemään pienistä.

Vanhemmat erosivat, kun olin kuusivuotias. Veli ja minä jäimme asumaan äidin luo, mutta viikonloput vietimme isällä. Kulkemista kahden kodin välillä en muista ollenkaan rankkana. Pikemminkin se oli hauskaa ja jännää.
 Asiaan vaikutti varmasti se, että vanhemmillani säilyivät hyvät välit. Meidän lasten ei tarvinnut asettua kummankaan puolelle.

Isäni on pappi, äiti hallitusneuvos sosiaali- ja terveysministeriössä. Minut kasvatettiin itsenäiseksi, vahvaksi naiseksi. Murrosiän rankimmassa vaiheessa varsinkin äidillä oli minussa kestämistä. Kaikki säännöt ja rajat tuntuivat ahdistavilta. Enää en ihan tarkkaan muista, kuinka paljon sisälläni polttavista höyryistä päästin ulos, mutta äidin pokka piti. Vasta aikuisena ymmärsin, miten tärkeää oli, että minulla oli turvallinen auktoriteetti, jota vastaan kapinoida.

Vielä opiskeluaikoina olin aika mustavalkoinen tyyppi. Halveksin kaikkea kepeää ja pinnallista. Minusta jokaisessa teatteriesityksessä piti olla yhteiskunnallisesti kantaaottava sanoma. Nykyään ajattelen, että tärkeintä ei ole mitä tehdään, vaan miten. Esitys on onnistunut, jos yksikin ihminen katsomossa saa jonkin oivalluksen tai elämyksen. En myöskään enää väheksy huumorin ja naurun terapeuttista voimaa.”

Ruumis: Aina luokan pisin

”Minulla on koko aikuisikäni ollut pitkä tukka. Kun se piti saksia lyhyeksi Kätilö-elokuvan eräässä kohtauksessa, en epäröinyt hetkeäkään. Leikkaustilanteessa esiinnyin roolihenkilönä, joten en joutanut miettimään, miltä minusta tuntui nähdä hiusteni putoavan lattialle.

Minäkuvaani lyhyt tukka ei ole vaikuttanut mitenkään. Huvittavia sattumuksia siitä on kyllä seurannut. Eräällä kansainvälisellä lentokentällä menin etsimään vessaa ja pieni aasialainen nainen ohjasi minut miesten puolelle. Kun huomautin tästä hänelle, nainen tuijotti minua epäuskoisena ja alkoi sitten kikattaa: ’Oh, you are a woman!’

Pituus on ollut lapsesta saakka määrittävin tekijä ulkoisessa olemuksessani. Kukaan ei sanonut, että onpa siinä soma pieni tyttö. Olin iso ja vahva. Voitin tahtomattanikin kaikki urheilukilpailut, myös kuulantyönnön.

Teininä kuljin hartiat lysyssä. Mummoni, itsekin pitkä nainen, evästi, että pidä vaan selkä ylväästi suorana ja pää pystyssä. Vasta teatterikoulussa aloin ajatella, että pituudesta voi olla iloa ja hyötyä.

Seitsemäntoistavuotiaana minua pyydettiin Paparazzin malliksi. Torjuin tarjouksen suorilta, mallintyöt olivat minusta pinnallista roskaa. Tässäkin asiassa mieli on muuttunut. Poseerasin taannoin muotilehden kuvissa ja nautin joka hetkestä.

Kotona viihdyn kalsongeissa enkä todellakaan tunne tarvetta meikata lähtiessäni lähikauppaan. Mutta juhliin tykkään laittautua. Rakastan gaaloja, joihin saa pynttäytyä korkokenkiin ja lainatimantteihin ja heilua ihan elizabethtaylorina.

Tykkään siitä, miltä näytän, mutta en laske mitään sen varaan. Tätä suosittelen myös nykyisille nuorille tytöille. Itsetuntoa ei kasvata se, että ottaa selfieitä huulet tötteröllä ja jää odottamaan, kuinka monta tykkäystä kuva kerää somessa. Onnistumisen tunteet tulevat tekemisestä, siitä, mitä saa aikaan.”

Krista Kosonen

Suhteet: Työtoverina kihlattu

”Kaikissa ihmissuhteissa, myös parisuhteessa, minulle tärkeintä ovat huumori ja rehellisyys.

En ole hakenut mitään tiettyä miestyyppiä, olen aina ihastunut vähän vahingossa. Sitä aina vaan yhtäkkiä havahtuu, että oho, mitäs tässä on nyt menossa.

Olen hyvin kunnianhimoinen ja itsenäinen, en ollenkaan läheisriippuvainen. Teen paljon töitä ja odotan, että kumppanini ymmärtää sen. En kestäisi yhtään sellaista, että minua yritettäisiin sitoa tai rajoittaa.

Nykyinen kihlattuni, ohjaaja Antti Jokinen on myös työtoverini. Tuoreimman yhteisen projektin, Kätilö-elokuvan, tekeminen on mahtavaa. Ei siksi, että Antti on kumppanini vaan siksi, että hän on hyvä ja vaativa ohjaaja. Antti tuntee minut niin hyvin, että hän tietää, mistä naruista kannattaa vetää saadakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen.

Kaikki itseanalyysit parisuhteistani ovat yleensä menneet poskelleen, joten enää en edes yritä. On aina huvittavaa, kun joku julistaa lehdessä löytäneensä viimein sen oikean ja asettuneensa aloilleen. Vuoden kuluttua tilanne onkin aivan toinen.

En halua elää kuvitelmissa. Siksi en lupaa enkä julista mitään. Mutta yritän olla parisuhteessani inhimillinen, rehellinen ja läsnä.”

Teksti: Miia Siistonen
Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Anna 2/2015

X