Ihmissuhteet

Anu ja Mikko jättivät kaiken taakseen – Muuttivat joogaunelman perässä Lontooseen

Anu, 40, ja Mikko, 44, Petäjä muuttivat kolmen poikansa kanssa Lontooseen laajentaakseen Yogaia-joogayritystään. Samalla perhe luopui tukiverkoistaan. Miten selvitä tiukoista tilanteista, kun toinen haluaa valloittaa maailman ja toinen hengästyy jo ajatuksesta?

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Mirva Kakko/Otavamedia

– Pyrimme tietoisesti välttämään työasioiden tuomista parisuhteen keskelle. Ihan aina se ei onnistu, mutta opimme siinä koko ajan paremmiksi, Mikko sanoo.

Anu, 40, ja Mikko, 44, Petäjä muuttivat kolmen poikansa kanssa Lontooseen laajentaakseen Yogaia-joogayritystään. Samalla perhe luopui tukiverkoistaan. Miten selvitä tiukoista tilanteista, kun toinen haluaa valloittaa maailman ja toinen hengästyy jo ajatuksesta?

Tyypillinen päivä Petäjän perheen Lontoon-kodissa alkaa seitsemältä. Yleensä joko Anu tai Mikko lähtee Lontoon keskustaan toimistolle ja toinen jää tekemään etätöitä. Au pair laittaa pojat matkaan, koulubussi kaartaa pihaan klo 8.15.

Jos molemmat vanhemmat jäävät kotiin, he vetäytyvät yleensä omiin työhuoneisiinsa. Jos päivän aikana on videopuheluita, kumpikin saattaa osallistua samaan puheluun – mutta eri huoneesta.

Kolmen jälkeen au pair hakee pojat koulusta, ja viideltä alkaa poikien harrastusrumba.

Perhe syö yhdessä seitsemältä illalla – Anu ja Mikko kokkaavat vuorotellen. Usein ruokatarvikkeet on tilattu nettikaupasta jonkin uuden reseptin mukaisesti.

Aterian jälkeen pojat menevät nukkumaan ja vanhemmat saattavat vielä palata työkoneidensa ääreen.

– Hyvä arki toimisi siten, että lapset olisivat onnellisesti nukkumassa puoli yhdeksältä ja itsellä olisi aikaa joogaan. Mutta ei se aina niin mene, Mikko kertoo, kun tapaamme kahvilassa Espoossa.

Tuli aika laajentaa

Vielä viime vuonna Petäjän perheen koti oli Espoon Tillinmäessä. Kolmen pojan kanssa riitti tohinaa: tuolloin 9-vuotias Vertti kävi koulun jälkeen katutanssitunneilla ja 12-vuotias Otto partiossa ja salibandyssä. Viisivuotias Elmeri vietti paljon aikaa isovanhemmillaan – molemmat mummolat olivat vain kävelymatkan päässä. Mikko pyöritti jooga-alan start up -yritystä, Yogaiaa, jonka oli perustanut puolitoista vuotta aiemmin.

Muutosta oli kuitenkin jo ilmassa. Anu oli juuri irtisanoutunut päivätöistään viestintätoimistossa. Pariskunta oli päättänyt muuttaa lapsineen Lontooseen. Valtaosa uusista asiakkaista oli englanninkielisiä, ja Lontoossa oppisi paremmin ymmärtämään, miten globaalit markkinat toimivat.

– Emme me kauhean kauan sitä lopulta miettineet. Alusta saakka tavoitteena oli Yogaian kansainvälistyminen, ja kun Suomessa meni hyvin, oli tullut aika laajentaa, Anu kertoo.

– Olin tehnyt yrityksessämme töitä koko ajan palkkatyöni ohella, joten toisaalta keskittyminen yhteen asiaan myös helpotti arkea.

Onkohan tämä liian rankkaa?

Helmikuussa päätös tehtiin, heinäkuussa muutettiin. Talo laitettiin vuokralle, auto ja moottoripyörä myytiin. Lontoossa perhe asettui moderniin omakotitaloon, joka löytyi sattumalta tuttavien kautta.

Mutta mikään ei sujunut niin kuin oli odotettu.

– Esikoisellamme on Aspergerin syndrooma, ja kuvittelimme koko ajan, että hänen sopeutumisensa olisi vaikeinta. Mutta Otolle löytyi nopeasti harrastuksia ja hyvä koulu, ja hän pitää koulunkäynnistä todella paljon, Anu kertoo. Perheen nuorimmaiset, Vertti ja Elmeri, eivät puhuneet englantia. Mutta viisivuotiashan nyt sopeutuisi minne tahansa! Niin ei käynyt.

– Kahden kuukauden ajan kuopus itki joka päivä, kun piti lähteä kouluun. Luokassa hän istui nurkassa tarkkailemassa muita, ja jos joku yritti lähestyä häntä, hän kääntyi vain pois, Anu kertoo.

– Silloin mietin, onko tämä lapsille lahja ja sellainen hienoa asia, jollaiseksi sen olin ajatellut, vai onko tämä vain liian rankkaa heillekin, Mikko sanoo.

Mököttäjä ja pikkukoira

Sopeutuminen oli vaikeampaa kuin Mikko ja Anu olivat kuvitelleet. Syksyllä he olivat ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa omia vanhempia ei pystynyt hälyttämään hätiin, jos joku lapsista sairastui tai töissä oli tilanne päällä. Kaikesta piti selvitä itse.

– Palloja oli aika paljon ilmassa sillä hetkellä, Mikko sanoo. – Mutta kotona pojat olivat aina iloisia, ja heistä tuli läheisempiä toisilleen. Varsinkin Vertistä ja Elmeristä tuli hyvät ystävät. Ulkomaille lähteminen yhdistää perhettä, Mikko toteaa.

Myös vanhempia kriisi yhdisti, eikä ensimmäistä kertaa. Anu ja Mikko ovat olleet yhdessä yli 20 vuotta, Anu oli seurustelun alkaessa 18.

– Jokainen iso elämänmuutos on koetellut parisuhdetta, valmistumiset, opinnot ulkomailla, lasten syntymät. Niinä hetkinä suhteen pitää aina uudelleen löytää uomansa. Esimerkiksi silloin, kun meitä olikin yhtäkkiä viisi tässä perheessä, roolit muuttuivat ja tasapainoa piti etsiä, Anu sanoo.

Vasta nyt nelikymppisinä Anu ja Mikko ovat oppineet, miten käsitellä ristiriitoja.

– Kriisin hetkellä on luontaista puolustaa omaa poteroaan. Silloin haluaa vain kumota toisen näkemyksen. On tosi kova juttu tulla sieltä poterosta pois, tulla puoliväliin vastaan. On hyvä vähän hengitellä välillä, perääntyä ja palata sitten asian äärelle, Mikko sanoo.

Juuri Mikko on se, joka riitatilanteissa tarvitsee tilaa ja lähtee vaikkapa juoksulenkille ”hengittelemään”, Anu selvittäisi mielellään asiat saman tien.

– Mikko on mököttäjä! Minähän en jätä häntä hetkeksikään, kuljen kuin pikkukoira hänen perässään, kunnes erimielisyydet on selvitetty, Anu intoutuu kuvailemaan.

Tuon kanssa menen vielä naimisiin

Vuodenvaihteessa arki Lontoossa lähti rullaamaan, ja nyt kuusivuotias Elmerikin osallistuu opetukseen. Hän osaa jo lukea molempia kieliä, suomea ja englantia.

Ja Lontoosta on löytynyt yllättäviäkin hyviä puolia.

– Espoossa harrastukset olivat kaukana, mutta täällä kaikki on niin lähellä, että pojat pystyvät kulkemaan niihin itse. Vertti käy tanssistudiolla nurkan takana, ja Oton partio on 200 metrin päässä.

Entä jos asiat eivät olisikaan lutviutuneet?

– Olemme sanoneet lapsille, että jos tämä ei ole kivaa, voimme aina palata Suomeen. Ei meillä ole tietyllä tavalla mitään suunnitelmaa tästä eteenpäin, ei start up -yrittäjillä voi olla, Mikko sanoo.

– Kyllä me todennäköisesti toinen vuosi Lontoossa ollaan. Nyt kun näkee, että kielikin alkaa sujua. Perheen muuttaminen maasta toiseen on sen verran iso juttu, , Anu jatkaa.

Yhdessä työskenteleminen ei ole parille mitään uutta. Kun Anu oli 14-vuotias, hän aloitti kesätyöt espoolaisessa puutarhamyymälässä, jonka apupäällikkö Mikko oli. Vain Mikko muistaa ensikohtaamisen.

– Kun näin Anun, ajattelin: tuossa on nainen – tai tyttö – jonka kanssa menen joskus vielä naimisiin.

Häät toteutuivat vuosia myöhemmin. Molemmat päätyivät markkinointialalle ja ensimmäisen lapsen jälkeen taas samaan työpaikkaan, mainostoimisto SEKiin.

– Kun Anua alkoi kiinnostaa mainostoimistohomma, ajattelimme, ettei se ole ongelma niin kauan kuin emme ole samassa toimistossa. Ja sitten Anu tuli samaan toimistoon töihin. Siellä sitten huomasimme, ettei se ollut ongelma, päinvastoin se oli logistisesti hyvin helppoa, Mikko kertoo.

Äidin joogarauha

Eräänä viikonloppuna 13 vuotta sitten pariskunta kävi astangajoogakurssin salilla, joka sijaitsi mainostoimistoa vastapäätä.

– Astangajooga on dynaamista, tykästyin siihen todella paljon, Mikko sanoo.

Anulla oli tapana joogata kotona dvd:n tahdissa. Kun esikoinen oli pieni, hän teki body flow’ta joka päivä.

– Paras tapa saada joogarauha itselleen on laittaa matto viereen ja pyytää lapset mukaan. Aika nopeasti ne sitten häipyvät jonnekin. Rauhan saa sillä, ettei edes yritä sulkeutua ovien taakse, Anu vinkkaa.

Kotona treenaaminen on vaikuttanut siihen, mitä Petäjät nykyään tekevät työkseen. Mikko kävi pitkään ohjatuilla joogatunneilla, kunnes eräänä aamuna työmatkalla kyllästyi siihen, miten paljon aikaa päivästä harrastus vei.

– Kello oli yli yhdeksän ja olin myöhässä töistä, vaikka olin herännyt kolme tuntia aiemmin. Oli pitänyt päästä liikkeelle ennen kuin lapset olisivat kiinni puntissa, oli pitänyt ehtiä joogasalille ajoissa, sen jälkeen suihkuun ja märkänä pakkasessa autoon. Ei mitään järkeä. Olin stressaantunut, vaikka olin juuri ollut joogassa.

Mikko alkoi etsiä netistä joogatunteja, joihin voisi osallistua kotoa. Hän ei kuitenkaan löytänyt palvelua, joka olisi tarjonnut ”livetunteja”. Mikko oli juuri jättäytynyt yrittäjäksi ja alkoi muun työn ohessa kehitellä sellaista itse. Nopeasti siitä tuli hänelle täysipäiväistä työtä.

Hyvinvointibisneksessä ei voi voida huonosti

Ideoista syttyminen ja niiden välitön kehitteleminen on Anun mielestä sekä parasta että ärsyttävintä Mikossa.

– Koko ajan tulee uutta. Etenkin kun kaikki ideat ovat samaan aikaan pöydällä, minua uuvuttaa jo ajatuskin. Toisaalta Mikko on meistä se rohkeampi. En olisi ikinä uskaltanut yksin perustaa yritystä ja lähteä ulkomaille.

– Anussa taas on tasapainoisuutta, hän tuo harkintaa minun tekemiseeni. En vain kohkaa, jota taas tekisin luonnostani, Mikko sanoo.

– Olemme erilaisia, kuin jin ja jang, sanoo Anu.

Yogaian kehittämisessä Anukin oli mukana. Hänellä on joogaohjaajan koulutus, ja hän veti aluksi tunteja skypessä. Ensin tunneille osallistui vain kavereita ja maksu oli viisi euroa.

– Yhtäkkiä huomasimme, että tunneilla oli muitakin kuin kavereitamme, Anu sanoo.

Nyt kolme vuotta myöhemmin rekisteröityneitä käyttäjiä on Suomessa yli 50 000, ja ulkomailla saman verran. Vakituisia työntekijöitä on parikymmentä ja ohjaajia noin 50. Joogastudioita, joissa tunteja kuvataan, on Espoon ja Lontoon lisäksi Hongkongissa ja Berliinissä. Ja lisää on tulossa.

Kovasta vauhdista huolimatta Mikon ja Anun yrityksessä tasapaino on tärkeää.

– Hyvinvointibisnestä ei voi rakentaa niin, että itse voi huonosti, Anu sanoo. Ja Mikko lisää:

– Ihmiset saavat tehdä töitä siellä missä haluavat, silloin kun haluavat ja sen verran kuin haluavat. Silti on hirveän helppoa ylityöllistää itsensä, koska työ on niin innostavaa, ettei se tunnu työltä.

– Meillä ei ole ongelmana, että työntekijöistä pitäisi saada enemmän irti. Päinvastoin: pyrimme hillitsemään heitä. Ihmisten pitäisi muistaa tehdä muutakin kuin vain tätä.

Mikään ei ole ikinä valmista

Elämänlaatua parantaa se, että Anu ja Mikko ovat valmiita käyttämään kaiken mahdollisen avun arkensa pyörittämisessä. Au paireja heillä on ollut jo kymmenen vuotta, ja siivooja on käynyt kerran viikossa siitä lähtien, kun Anu aikoinaan sai ensimmäisen palkkansa valmistumisen jälkeen.

Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Anu ja Mikko pyrkivät keskittymään asioihin, jotka tuovat heille arvoa. Armollisuus itseä kohtaan on tärkeää. Start up -yritystä luotsatessaan pari on oppinut sietämään keskeneräisyyttä.

– Ikinä mikään ei ole valmista, ei yhtään mikään. Sitä on turha haikailla, Mikko sanoo.

– Ei ole pakko olla koko ajan kaikessa täydellinen. Se ajatus helpottaa. Ei ole pakko tietää, mitä tapahtuu vaikka puolen vuoden päästä, ei se kuitenkaan vaikuta mihinkään.

Tähtihetkiä arjessa

Se kuitenkin tiedetään, että joka viikon kohdalla sekä Anun että Mikon kalenterissa lukee ”date night” eli treffi-ilta. Se toteutuu suunnilleen joka toinen viikko. Silloin he käyvät kaksin kahvilla tai ottavat lasilliset viiniä. Joskus he käyvät myös teatterissa, koska sieltä saa muitakin puheenaiheita kuin työ ja lapset.

– Joululahjaksi ostimme toisillemme teatteriliput toisistamme tietämättä. Lahjat on nyt lunastettu, olemme päässeet näkemään sitä, mikä Lontoossa on tosi hienoa, Anu sanoo.

Jos kulttuurielämykset nostavatkin hetkeksi arjen yläpuolelle, myös lasten kanssa tähtihetket ovat iltaisin.

– Pojat aina haluavat, että Mikko nukuttaa, Anu kertoo hymyillen.

– Meillä on Vertin ja Elmerin kanssa aina samat rutiinit, hammaspesun jälkeen luetaan Aku Ankkaa tai tietosanakirjoja. Sitten tulee ”iltakäsi” eli molemmat ottavat minua kädestä kiinni, toinen yläpedistä, toinen alapedistä. Sitten iltalaulu. Mitään siitä ei voi skipata, ihan turha vedota vaikka kiireeseen, Mikko sanoo.

Ja työt saavat odottaa.

Lue lisää:

Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia

Tuomas Juntunen joutui hyvästelemään pienen tyttärensä lopullisesti: Isi on tässä, älä pelkää

Taposta tuomitun pojan äiti: Lupasin etten katoa, olipa hän tehnyt mitä tahansa

 

X