Vaellus ja Retkeily

5. vaelluspäivä: Eksymistä ja turnausväsymystä

10.9.2016 Teksti: Elina Hovinen

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä
3. Vaelluspäivän postaus: Vaaroilta tuntureille
4. vaelluspäivän postaus: Sataa sataa ja sitten paistaa

Viimeiseen vaelluspäivään ponkaistiin teltasta ylös jo kahdeksalta. Säätiedotteet olivat luvanneet sadetta, mutta eilen kirkastunut taivas pysyi kirkkaana ja aurinko porotti taivaalta lämpimästi.

Laittelimme aamupalaa Luulammen päivätuvan portailla, johon ehti jo ensimmäinen päiväretkeläinenkin rupattelemaan ja toisesta teltasta myös kömpi aamupalapuuhiin yksinvaelluksen alkutaipaleella oleva helsinkiläismies. Hiukan kateellisena katsoin hänen valmistautumistaan matkalle kohti Sokostia. Sinne meidän pitää vielä joskus päästä. Ja Kilpisjärvelle takaisin. Kilpisjärvellä on aina aivan erityinen paikka mun sydämessä.

Ennen kymmentä pääsimme matkaan. Olin parin edellisen päivän suunnistustaidoistani niin itsevarmana, että lähdin johdattelemaan reitille, josta en totta puhuen ollut edes tuolloin varma, suuntavaistoni huusi muuta, mutta päätin antaa siltikin mennä. Maisemat olivat jo heti alussa melko huikeat. Oli lampea toisen perään ja sitten karua kurua toisen perään. Kipusimme Suunto Spartanin kertomana lähes 600 metriin ja vähän siinä alkoi tulla sellainen kutina, että alamme olla kohta Kiilopäällä. Kartta ohjasi kurun pohjaa, mutta mä ohjasin meidät kurun yläpuolelle. Mä olin reittivalinnasta ikionnellinen, mutta Ramin vereslihalla olevat kantapäät saivat miehen suun viivaksi ja niskat jäykäksi. Mies kuitenkin oli hyvillään nähtyään nuo upeat maisemat. Kameran akku loppui jo tuvan pihassa, joten loppumatkan kuvat ovat kännykällä räpsittyjä.

Muakin rupesi pikkuisen hirvittämään matkan kokonaispituus, kun tajusin vekin pituuden. Reitille tuli 10 kilometrin sijaan pituutta lähes 17 kilometriä. 😀

Marssimme melkoista tahtia tuntureita ylös ja alas peräkanaa. Mä nautin auringonpaisteesta ja viimehetkistä upeissa maisemissa. Pistin Spartanin päälle siinä vaiheessa, kun paikansimme meidät kartalle Kiilopään ja Ahopään väliin ja mittari kertoi meille montako metriä olemme nousseet ylöspäin ja montako alaspäin. Nousumetrejä tuli 300 ja alaspäin menimme lähes 400 m. Viimeiset kolme kilometriä Rumakurulta hotellille tuntui kestävän ikuisesti, ihan viimeisillä metreillä alkoi sataa.

Ennen hotellin respaan saapumista oli pakko vetää kerrastopaidan päälle sadetakki, ettei löyhkättäis niin pahalle. 😀 Saimme huoneen tällä kertaa eri hotellin rakennuksesta kuin viimeksi. Jälleen meille oli varattu Santa’s Hotel Tunturista saunallinen kaksio. Ette arvaa miten ihanaa oli päästä suihkuun ja saunomaan oikein hartaasti viiden päivän ryytymisen jälkeen! Saunomisen jälkeen menimme vielä hotellille syömään oikein kunnon burgerit! Maistui niin hyvälle ja vetäisin ennätysvauhtia ison burgerin ranskalaisineen eikä tullut edes ähky! 😀

Ilta meni vaelluskuvia katsoessa ja arkeen sopeutuessa. Meinasi pieni ahdistus iskeä, kun lukemattomia sähköposteja tippui lähes 3oo ja lasten koulujen Wilma-viestejä kauhea määrä. Tarmokkaasti hoidin kiireisimmät heti alta pois, maksoin laskut ja sitten köllähdin mun oman partanaaman kainaloon yöksi. Oli ihana nukkua toisen vieressä ilman sitä makuupussia. 🙂

Oli ihan mieletön reissu! Reissu opetti taas paljon niin itsestä kuin toisestakin ja molemmat opimme suunnistustaitoja. Oli muuten kiva huomata, että purjehtimisesta ja navigointitaidoista oli paljon apua myös maastossa (tietysti on, mutta jotenkin ajattelin etukäteen, että olisi ratkaisevasti eri asia.) Nyt vain suunnittelemaan seuraavaa reissua! Mikä on sun mielestä upein vaelluskohde ja miksi? Toivottavasti seuraavalla reissulla voi olla ainakin viikon! Pitääkin vielä kirjoitella koontipostausta Saariselästä ja sen aktiviteeteista yleisesti. Pyöräilyvarusteistakin on toivottu täsmällisempää postausta, joten sitäkin on vielä luvassa.

Suosittelemme