Elämä

”Äiti, jaksatko sä oikeasti juosta koko matkan?”

26.9.2016 Teksti: Elina Hovinen

Lasten liikkuminen on asia, jota mietin viikoittain. Olen yrittänyt kannustaa omia lapsiani liikkumaan monin eri tavoin. On yritetty yhdessä lapsen kansa miettiä mikä urheilulaji tai -muoto voisi olla se kaikista mieleisin. Tuoreimpien suositusten mukaan alle kahdeksanvuotiaiden lasten pitäisi liikkua kolme tuntia päivässä. Kouluikäisten puolestaan 1-2 tuntia ikäryhmästä riippuen. Se on aika paljon liikuntaa.

Suosin arkiaktiivisuutta ja yritän parhaani mukaan kasvattaa lapsistani hyötyliikkujia. Asumme asuinalueella, jossa ei tarvita autoa. Käymme kaupassa kävellen tai pyörällä. Ruokaostokset kannetaan repuissa. Isompien ostosten kantamiseen tarvitaan useampi reppu, jolloin lapsetkin pääsevät kantamaan. Kuljemme kaikkialle pyörällä tai bussilla. Yhdeksänvuotias (meidän perheen kuopus) jaksaa ihan hyvin polkea kymmenen kilometriä yhtäsoittoa, jos mennään hänen tahtiinsa. Pääkaupunkiseudulla julkisen liikenteen käyttö on helppoa enkä näe mitään syytä miksi lapsi pitäisi opettaa siihen, että joka paikkaan hurautetaan autolla ovelta ovelle. Yhteiset pyörä- ja bussimatkat ovat olleet aika kasvattavia ja silmiä avaavia reissuja. Tulee nähtyä monennäköistä seikkailijaa ja tielläliikkujaa ja niistä herää hyviä keskusteluja ja pohdintoja. Eron jälkeen lasten kanssa nelistään uuteen arkeen totutellessa juurikin nämä hyötyliikkumalla tehdyt kauppareissut olivat niitä arjen tärkeimpiä hetkiä. Silloin on aikaa jutella ja olla läsnä. Kauppareissuun meni helposti parikin tuntia ja siinä ajassa ehdittiin käydä kaikkien mielenpäällä olevat asiat läpi.

Omat lapseni eivät ole järin innokkaita liikkujia ja heitä pitää patistella ulkoilemaan. Heille mieluisien liikkumismuotojen löytäminen on ollut haastavaa ja on poukkoiltu lajista ja harrastuksesta toiseen. Enpä minäkään ollut lapsena kiinnostunut ulkoilusta tai urheilusta, vaikka se olikin meidän perheessä normaali osa arkea. Totuin käymään talvella hiihtämässä ja luistelemassa, koska niin vain tehtiin. Kesäkaudella pelattiin porukalla pesistä ja järjestettiin pihaolympialaisia. Se oli vain sen ajan tapa olla yhdessä. Nykyään kaikilla lapsilla on jatkuvasti käden jatkeena älypuhelin. On pleikkarit, tietokoneet ja pilvipalvelut, jonne on tallennettu rajaton määrä elokuvia ja sarjoja. Enää ei ole niin luonnollista hengata ulkona ja antaa mielikuvitukselle tilaa keksiä tekemistä.

Olen patistellut tyttöjäni meidän mukaan ulkotreeneihin. Olemme käyneet yleisurheilukentällä tekemässä loikka- ja koordinaatiotreenejä, nurmikentällä potkimassa palloa ja tekemässä pururadan varrella kuntopiirijumppaa, talvisin olemme käyneet uimahallissa uimassa ja luistinradalla luistelemassa. Toivoisin antavani lapsille esimerkin siitä, että liikkuminen on normaali osa elämää. Liikkuminen on yhdessäoloa. En haluaisi tehdä liikkumisesta jotakin sellaista, joka tapahtuu laitteiden keskellä paikassa, jonne lapsilta on pääsy kielletty, vaan oman kehon käyttäminen riittää liikkumiseksi. On ollut aika antoisaa opetella lasten kanssa yhdessä esimerkiksi koordinaatioharjoitteita. ”Ei äitikään osaa tätä vielä, opetellaan yhdessä.”

Kaikesta tästä yhdessä liikkumisesta huolimatta näen tärkeänä myös lasten omat liikuntaharrastukset. Lapselle tekee hyvää olla omanikäisten seurassa ja niin, että ryhmää vetää perheen ulkopuolinen aikuinen. Ryhmässä toimiminen ja auktoriteetin kunnioittaminen myös vapaa-ajalla on niitä tärkeitä taitoja, joita lasten tulisi oppia. Tästä tulisimmekin seuraavaksi aiheeseen, josta mulla riittäisi paljon asiaa, nimittäin lasten harrastusten kustannukset ja miten vähävaraisilla ei ole samat mahdollisuudet harrastaa, mutta en mene siihen nyt.

Miten tuo otsikko sitten liittyy mihinkään? Se miten tästä aiheesta nyt päädyin kirjoittamaan oli eilinen kauppareissu n. 6 kilometrin päässä olevaan ostoskeskukseen. Lähdimme kauppareissulle yhdessä pyörillä. Paluumatkalle lähdettäessä mun pyörän kumi tyhjeni enkä saanut sitä täytettyä mukana olleella käsipumpulla (maantiepyörän rengas, johon pitäisi saada aika tiukat paineet). Hetken siinä arvoimme, miten teemme, kunnes päätin, että talutan pyörää juosten. Pienimmäinen ihmetteli alkumatkasta, että meinaatko oikeasti jaksaa juosta koko matkan. Loppumatkasta sama tyyppi mietti, että montakohan kierrosta Otaniemen kenttää ympäri tämä matka olisi ollut. Pyysin arvaamaan ja hän veikkasi viittä kierrosta. 🙂

Minusta lasten tulisi nähdä aikuisten liikkuvan. Esimerkin voima. You know.