Ajatuksia

Älä kiusaa ketään!

20.1.2018 Teksti: Elina Hovinen

Kuluneella viikolla olen törmännyt useampaan keskusteluun, jossa ruoditaan jotakin julkisuudessa tavalla tai toisella esiintyvää henkilöä. Olen bongannut myös blogipostauksia siitä, miten kiusaamisen kohteeksi joutuneet henkilöt ovat kokeneet kiusaamisen.

Jotkut kiusaamistarkoituksessa käydyt keskustelut käydään aika yksityisesti ja rajatun porukan kesken. Joskus niitä käydään avoimilla keskustelufoorumeilla tai villeimmillään täysin anonyymisti esimerkiksi Jodelissa, jossa sisältö onkin heti paljon julmempaa. Keskustelua on monenlaista. On sellaista, jossa iloitaan toisen epäonnistumisia. Pahimmillaan keskustelu etenee rajuksi jonkun persoonan yksityiskohtien ruotimiseksi. Seasta löytyy myös rakentavaa analyyttisempaa keskustelua. Sitten on sellaista holtitonta toisen ihmisen raakaa haukkumista, jonka tarkoitusperäksi tulkitsen kommentoijan oman pahan olon.

Paskan puhuminen on monelle viihdettä. ”Kerro mulle juoru! Onko mitään mehukasta kerrottavaa kenestäkään?” ”No on, ootko kuullut sitä, miten naapurin Lissulle kävi? Ai kauheeta kuule…” Sitten mässäillään yhdessä ja käännellään ja väännellään toisen kohtaloa. Ennen tämä paskanjauhanta käytiin jossakin pienessä porukassa luottamuksella, tai niin ainakin toivottiin. Nykyään sama tapahtuu aina vaan matalammalla kynnyksellä netissä ja aina vain isomman yleisön kesken.

Silmiini osuneiden ilkeiden keskusteluiden ja näiden kohteeksi joutuneiden henkilöiden postauksia lukiessani ajattelin, että en halua olla millään tavalla sellaisessa osallisena, en edes anonyymisti, vaikka sellaisen houkutus olisi olemassa. Onneksi olen Jodelissa bongannut myös mahtavia herätteleviä ja kasvattavia kommentteja juuri tästä toisten ihmisten julmasta ruotimisesta ja esimerkiksi siitä, kuinka virheetöntä toimintaa suosituilta bloggaajilta odotetaan. Harva uskaltaa puuttua sellaiseen mässäilykeskusteluun ja tulla sanomaan, että lopettakaa, tämä ei ole kivaa. Itse saatan lukea ja siirtyä pois sanomatta mitään, vaikka ajattelisin mielessäni, että nyt meni yli. Jokaisella meillä on vastuu ja mahdollisuus muuttaa keskustelun suuntaa viheltämällä peli poikki.

Minuakin on kiusattu. Yläasteella minulle huudeltiin, koska olin vanhoillislestadiolainen. Muistan kun minut kampattiin seiskaluokkalaisena kapealla käytävällä ysiluokkalaisten poikien toimesta. Olin menossa huilutunnille, kaaduin käytävälle pitkin pituuttani ja huilukotelo lensi käsistäni. Huilun kappaleet lensivät jokainen eri suuntiin. Keräilin kamppeeni ja itsetunnon rippeet lattialta ja jatkoin matkaani itkua pidätellen huilutunnille. Tämä ei ollut ainoa kerta. Kiusaaminen loppui vasta kun laitoin kiusaajalle fyysisesti vastaan. Myös bloggaajana olen blogin kultavuosina saanut osakseni jos minkälaista ruotimista keskustelupalstoilla. Ilkeät kommentit satuttaa aina.

En yritä tehdä itsestäni parempaa ihmistä, sillä en sitä todellakaan ole. Olen puhunut pahaa ihmisistä niin ystävien kesken kuin netissäkin. Häpeän sitä, mutta haluan kuitenkin nyt myöntää tehneeni niin. Välillä itselläkin unohtuu varsinkin julkisuuden henkilöistä puhuttaessa, että he todella ovat ihmisiä siinä missä me kaikki. Juuri tänään syyllistyin osallistumaan Umppua käsittelevään keskusteluun eräässä suljetussa Facebook-ryhmässä. Kommentoin jotakin, jonka toinen bloggaaja oikaisi virheelliseksi tiedoksi. Poistin kommenttini hiukan myöhemmin. Rupesin pohtimaan miksi tein tämän.

Kommenttini tiivistettynä: Luulin Umpun ihmetelleen viime blogigaalan aikoihin miksi hän ei ollut ehdolla. Hän ei ollut sanonut niin. Sanoin myös, että onneksi näitä palkintoja ei jaeta lukijämäärien perusteella. Oikaisun jälkeen yritin vielä perustella ärtymystäni, että provosoidun mielipiteistä, joiden totuuspohjaa ei ole tarkistettu eikä perusteltu riittävän hyvin ja peräänkuulutin bloggaajan vastuuta mielipidevaikuttajana.

En haluaisi olla kiusaaja. En tunne Umppua, enkä tiedä miksi halusin kommentoida hänestä noin ikävään sävyyn. Tämä osoittaa vain sen, että minä olin hölmö. En haluaisi puhua kenestäkään pahaa, sillä haluan uskoa ihmisistä lähtökohtaisesti vain hyvää. Olen aina valmis muuttamaan ennakkokäsitykseni ihmisistä. Pyrin aina toimimaan siten, että sanomiseni kestävät päivänvalon ja olen valmis kantamaan vastuun niistä. Pyydän anteeksi kommenttiani, Umppu.

Usein negatiivinen kommentointi, ilkeämielisyys tai toisesta pahan puhuminen kumpuaa omasta itsestä. Ehkä kateudesta tai siitä, että se ihminen tai jokin asia siinä henkilössä nostattaa itsessä pintaan jotakin sellaista, mikä on sinulle arka paikka. Joskus se voi olla pelkoa tai ennakkoluuloja. Mietin, miksi kommentoin Umpusta niin. En haluaisi myöntää, mutta tulin siihen tulokseen, että olen hänelle kateellinen siitä, että hänen blogi kirjoitusvirheineen ja hassuine mielipiteineen kerää niin valtavan lukijamäärän, kun oma blogini pysyy pienenä ja hajuttomana ja mauttomana.

Aina pitäisi miettiä jokaisen ilkeän ajatuksen kohdalla, miksi tunnen näin. Miksi minua ärsyttää toinen ihminen tai jokin hänessä? Usein syy löytyy itsestä. En haluaisi ajatella, että olen ilkeä tai kateellinen ihminen, mutta kaikki me olemme joskus molempia. Oleellista on se, annatko niille tunteille valtaa. Harvoin päästän aivopieruni ihan ulos asti, sillä mielestäni tunnistan usein itsessäni sen oikean syyn negatiivisille ajatuksille ja ehdin puhua itselleni järkeä – nyt olet Elina vain kateellinen, ei se ole sen ihmisen vika, ei se ole sinulta pois, jos toinen on menestynyt. Kateuden voi kääntää voimavaraksi ja vaikkapa tavoitella päästä samaan tilanteeseen kuin se kateutta herättävä henkilö. Usein myöskään minkään julkisuuskuvan tai somen perusteella ei voi tehdä kovin syväluotaavia tulkintoja kenestäkään. Harvoin oikeasti kannattaa olla kenellekään kateellinen. Jokaisella meistä on omat vaikeutemme ja haasteemme, vaikkei niitä toisi julkisesti esiin.

Voisimmeko sopia, että ei kiusata tänä vuonna ketään? Olisi hyvä pohtia minkälaista esimerkkiä annamme vaikkapa ympärillämme kasvaville lapsille ja nuorille, jos arvostelemme toisia ihmisiä ääneen tai puhumme heistä rumasti. Jos haluaa antaa toiselle ihmiselle palautetta, sen voi antaa aina rakentavasti ja ystävällisesti, jolloin viesti menee huomattavan paljon paremmin perille. Haukkuminen ja ilkeily tekee vain pahan olon monelle, myös itselle. Kuka oikeasti haluaa kenellekään ihmiselle pahaa, edes pahimmalle vihamiehelle? Tuskin kukaan, jos asiaa pysähtyy miettimään.

Tällaista tuli tänään opittua itsestä. Ei kovin mairittelevaa.

Kommentit (1)

Umppu laittoi mulle viestin, että antaa anteeksi. Merkkaa mulle ihan älyttömästi, sillä pyysin vilpittömästi anteeksi, tuntuu hyvältä saada anteeksi. ❤️

Umppu laittoi mulle viestin, että antaa anteeksi. Merkkaa mulle ihan älyttömästi, sillä pyysin vilpittömästi anteeksi, tuntuu hyvältä saada anteeksi. ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *