Juoksu

En juokse, koska…

15.2.2017 Teksti: Elina Hovinen

Moni kysyy minulta miksi ihmeessä juoksen ja tykkäänkö siitä muka oikeasti. En oikein osaa edes sanoa mitään yhtä yksittäistä syytä miksi juoksen, mutta sen tiedän, että juoksu on minulle laji, joka tuottaa ylivoimaisesti suurinta nautintoa. Olen usein miettinyt miksi näin on ja olen päätynyt siihen vastaukseen, että juoksemisesta saan kerralla kaikki ne tärkeät elementit, joita tarvitsen. Ne ovat luonto, liikunta ja yksinolo. Usein juoksen kaverin kanssa, jolloin saan vaihtaa ajatuksia ystävän kanssa. Välillä tekee hyvää juosta nimenomaan yksin ja välillä puolestaan kaipaa kipeästi seuraa erityisesti pitkille lenkeille.

Kun keskustelen ihmisten kanssa juoksemisesta, moni sanoo, että ”en tykkää juoksemisesta tai en pysty harrastamaan juoksemista, koska…” Listaan alle yleisimpiä kuulemiani syitä ja kerron oman mielipiteeni näihin väittämiin.

Vihaan juoksemista. Kuka hullu siitä muka tykkää?

Kaikille juoksu ei tietenkään sovi eikä pidäkään. Ei kaikkien tarvitse pitää juoksemisesta. Joidenkin ruumiinrakenne ei ole paras mahdollinen juoksemiseen tai jokin toinen urheilulaji on juoksun nautinnollisuuden esteenä. Punttipatelle juoksu ei varmasti ole nautinnollista. Olen itsekin kokeillut juoksemista kovan kyykkytreenin jälkeen ja voin kertoa, että silloin juoksu ei tuntunut yhtään hyvältä, ei niin millään muotoa.

Pissat tulee housuun, jos juoksen kovaa.

Tämä on naisille hyvin tyypillinen, mutta vaiettu vaiva. Jopa joka viides (!) nainen kärsii virtsankarkailusta. Tähän vaivaan löytyy ratkaisu, tai tarkemmin sanottuna useita erilaisia ratkaisuja. Lähden helpoimmasta: Ihan ensiksi suosittelen laittamaan keskivartalon kuntoon. Miten minusta tuntuu, että jankkaan tätä lähes jokaisessa postauksessa, mutta kun se vaan on niin totta. Keskivartaloon kuuluu myös lantionpohja. Vatsalihasharjoitteet oikein tehtynä aktivoivat samalla lantionpohjan. Usein heikot lantionpohjalihakset tai huono keskivartalon/lantion hallinta aiheuttaa sen, että pissat lirahtelee housuun juostessa. Mikäli kaipaat tähän ammattilaisen ohjausta, niin suosittelen kääntymään asiaan perehtyneen fysioterapeutin puoleen. Pääkaupunkiseudulla tiedättekin jo mitä paikkaa suosittelen: Hyvinvointistudio Lupaus. Juoksutekniikkaan kannattaa myös paneutua, sillä ammattitaitoinen juoksuvalmentaja näkee missä kohtaa homma menee pieleen. Muita ratkaisuja vaivaan: uretrarengas ja leikkaushoito. Ensimmäinen hätäapuna ja jälkimmäinen viimeisimpänä vaihtoehtona.

Kylkeen pistää juostessa.

Itsekin kärsin ennen siitä, kun kylkeen alkoi pistämään jo ennen kun olin saanut edes hikeä pintaan. Minulla vaivaan on auttanut rauhallinen juoksutahti. Ei kannata heti syöksyä täyteen vauhtiin, vaan lämmitellä ensin, tunnustella miltä keho tänään tuntuu ja kiihdyttää vauhtia tuntemusten mukaan. Alkulämmittelyn jälkeen kannattaa tehdä lyhyet venytykset ja jalkojen lisäksi venytellä myös myös kyljet ja hartiat. Pistämiseen itselläni auttaa myös luontevan, rauhallisen ja tasaisen hengitysrytmin löytäminen. Kymmenen vuotta sitten juoksemista aloitellessani muistan hokeneeni itselleni mantraa ”nenän kautta sisään, suun kautta ulos”, laskin myös, että sisäänhengitys ja uloshengitys olivat yhtä pitkiä=yhtä monta askelta. 😀

Juokseminen tuntuu pahalta.

Lähes aina väittäisin, että juoksu tuntuu pahalta siksi, koska juokset liian kovaa. Juoksemisesta tulee miellyttävää kun juokset niin hitaasti, että pystyt juttelemaan koko lenkin ajan. Maltti on valttia. Juuri näillä hitailla lenkeillä rakennetaan se tärkein, kaiken pohja, eli peruskestävyyskunto. Juokseminen voi tuntua pahalta myös, jos olet tehnyt raskaan voimaharjoittelun päivää-kahta ennen juoksua.

En jaksa juosta edes kolmea kilometriä.

Väittäisin, että melkein jokainen (normaali ja terve ihminen) jaksaa juosta kolme kilometriä, kun pudottaa vauhdin lähes kävelyvauhtiin. Tällä menetelmällä totutat jalat vähitellen iskutukseen. Jos maltat juosta hitaita lenkkejä, joita pidennät joka viikko hieman, olet nopeammin kuin arvaatkaan kovassa juoksukunnossa!

* * *

Mikä on sinun syysi olla juoksematta? Minkälaisista ongelmista sinä kärsit silloin kun aloittelit juoksemista? 

Kommentit (12)

Ihanaa, kun jaoit juoksutarinasi! <3 Minullakin juoksuharrastuksen alku oli takkuista ja tuskaista. En uskonut itseeni ja 10 kilometrin matka tuntui aivan käsittämättömän pitkältä. En uskonut, että koskaan juoksisin sellaista matkaa. Vähän kerrallaan, kärsivällisesti ja nöyrälläkin asenteella, kun jaksoi jatkaa harjoittelua, niin kyllä se siitä lähti sujumaan. Ei sitä kannata väkisin vääntää, jos ei siltä tunnu, mutta kuten sinunkin kertomus osoitti, että lopulta siitä tuli nautinnollista ja tärkeä osa elämää. 🙂 Näin siinä minullekin kävi.

Mä olin ennen sitä mieltä, että juoksu ei ole mua varten, koska a) olen siinä p**k ja b) se on tosi tylsää ja kurjaa ja tuntuu pahalta. Eli melko kattavasti nuo mainitsemasi. 😀 Nyt kutienkin juoksu on mun suosikkilaji, koska ensinnäkin uskalsin kokeilla, toiseksi olin hankkinut vähän pohjakuntoa muulla liikunnalla, joten pääsin suoraan skippaamaan sen ärsyttävän 1min juoksua 2min kävelyä -vaiheen, ja kolmanneksi tajusin mm. eri blogien takia, että juokseminen ei todellakaan tarkoita vain saman vitosen lenkin kiertämistä veren maku suussa, vaan parhaimmillaan todella huikeita elämyksiä esim. juoksutapahtumissa ja arkena laatuaikaa ja raitista ilmaa joko oman itsen tai kavereiden kanssa.

Hyviä oivalluksia! 🙂

Juoksutapahtumat ovat ihan parhaita. Niissä on mukana elämyksellisyys sekä itsensä ylittäminen (yleensä).

Juoksen, koska se on laji, jossa yhdistyy moni minulle hyvinvointia ja mielihyvää tuottava asia. Saan juoksusta voimaa arkeeni saadessani juosta ulkona. Lenkki on minun omaa aikaani, lenkillä voin sosialisoida, lenkillä ajatusten kulku kirkastuu ja sillä on positiivista fysiologista vaikutusta. Ehdoton hyvinvoinnin tuottaja minun arjessani!

Mulla on ihan sama juttu! 🙂

Minulla meni pitkä tovi ennen kuin ymmärsin, että juoksupolulla ei tarvitse aina painaa veren maku suussa. Nykyään juokseminen on niin minun juttu! Tykkään lenkkeillä koirani kanssa, joka myös nauttii juoksemisesta (varsinkin polkujuoksemisesta). Kutsun koiraani valmentajakseni 🙂

Mullakin meni pitkään, ennen kuin ”kehtasin” juosta julkisilla paikoilla oikeasti riittävän hitaasti. Ajattelin, että ihmiset katsovat (ketä edes kiinnostais), että tuo on jotenkin huonokuntoinen, kun vetää noin hitaasti.

Ihanaa, että sulla on koiravalmentaja! 🙂

Uskoisin, että moni aloittaa väärin eli ilman mitään tavoitteellista juoksuohjelmaa. Itse tein 11 vkon ohjelman, joka tähtäsi kympin juoksemiseen. Onnistuin! Ja juoksin sen kunniaksi Mid night runin.
Nyt hommasin uudet New balancen juoksutossut ja olen kerrassaan tyytyväinen.

Tuo on hyvä näkökulma. Tavoitteita on hyvä asettaa, niiden kautta näkee konkreettisesti kehittymisen.

New Balancet on ihan huiput kengät! Toivottavasti ne sopii jaloillesi! 🙂

Oon ilmeisesti sitten epänormaali tai sairas kun en jaksa juosta edes ”lähes kävelyvauhtia” kolmea kilometriä, välttämättä edes kilometriä. Pointti tuli selväksi mutta vähän ikävästi sanottu. Itse olet huippukunnossa joten on varmasti vaikea ymmärtää etteivät kaikki vaan kertakaikkiaan jaksa juosta. Ehkä kyseisenlaiset henkilöt kuuluvat sitten sairaiden tai epänormaalien kategoriaan…

Ikävää, että tulkitsit kirjoitukseni noin. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus luokitella ihmisiä millään tavalla. Jos haluat pystyä juoksemaan kolme kilometriä yhteen menoon, kannattaa aloittaa kävelylenkeillä, joiden sekaan ujuttaa pätkiä juoksua ja pidentää niitä juoksupyrähdyksien pituutta kunnon kohotessa. On totta, että käsitykseni kuntotasosta on varmasti hämärtynyt tässä ajan mittaan… Hyvä, että toit näkökulmasi esiin.

Mä pidin ennen juoksua aivan järjettömänä harrastuksena, koska naama punaisena vastaantulevat juoksijat näyttivät aina niin tuskaisilta 😀
Omalla kohdalla juoksemisesta tuli heti 100 m jälkeen kylkipisto ja kokonaisvaltaisesti huono olo. Luulin etten ikinä missään tilanteessa pystyisi juoksemaan viittä kilometriä. Sain kuitenkin kipinän juoksun aloittamiseen, kun halusin aloittaa lasten saamisten jälkeen säännöllisen liikunnan ja huomasin, että jumppiin ei vaan perhe-elämän epäsäännöllisyyden vuoksi ehdi. Alku oli melkoista takkuamista. 5 km tuli lopulta juostua ”juokse tai itke ja juokse”-mentaliteetillä, mutta siitä oli ilo kaukana. Lopulta homma lähti rullaamaan, kun hoksasin juosta tarpeeksi hiljaa ja eri reittejä. Kunto kasvoi sen verran, että sain juostua pieniä lenkkejä vähän kovempaa ja pidempiä lenkkejä hiljempaa vauhtia. Yhtäkkiä lenkit alkoivat sujumaan flow-tilassa ja 10 km alkoi mennä jo helposti. Parasta on juosta kesällä metsäpolulla musiikki korvissa, mutta kivaa se on loskassakin. Juostessa tuntuu, että itsetuntoni saa piristysruiskeen, tunnen oloni voimakkaaksi ja kauniiksi. Lenkin jälkeen fiilis on aivan mahtava ja mieli kirkas. Onneksi löysin lajin.

Ihanaa, kun jaoit juoksutarinasi! <3 Minullakin juoksuharrastuksen alku oli takkuista ja tuskaista. En uskonut itseeni ja 10 kilometrin matka tuntui aivan käsittämättömän pitkältä. En uskonut, että koskaan juoksisin sellaista matkaa. Vähän kerrallaan, kärsivällisesti ja nöyrälläkin asenteella, kun jaksoi jatkaa harjoittelua, niin kyllä se siitä lähti sujumaan. Ei sitä kannata väkisin vääntää, jos ei siltä tunnu, mutta kuten sinunkin kertomus osoitti, että lopulta siitä tuli nautinnollista ja tärkeä osa elämää. 🙂 Näin siinä minullekin kävi.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *