Vaellus ja Retkeily

Ensimmäisen talvivaelluksemme ensimmäinen päivä

7.5.2019 Teksti: Elina Hovinen

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”

 

Aikaisemmin vaelluksen ensimmäisenä päivänä olen ollut suorastaan riemuissani siitä, että pääsen luontoon. Tällä kertaa maastoon lähteminen jännitti ja suorastaan pelotti. Emme tienneet yhtään, mitä on edessä. Olimme kuulleet vuokraamon eräketun monet varoitukset ja niistä säikähtäneinä olimme varautuneet pahimpaan.

Laitoimme liukulumikengät jalkoihimme ja lähdimme etenemään lämpimässä säässä ja ohuessa tihkusateessa kohti Suomunruoktua. Melko nopeasti ymmärsimme, mitä lumen pehmeys tarkoittaa. Liukulumikengät eivät hämäävästä liuku-etuliitteestään huolimatta juurikaan liukuneet. Eteneminen oli hidasta jalkojen siirtelyä ja nostelua. Ramin painon alla suksi painui lähes jokaisella askeleella, eikä hän voinut yhtään liu’uttaa suksia. Minulla sukset liukuivat paremmin enkä minun sukset painuneet lumeen yhtä useasti.

Etenimme hitaasti ja hikisesti. Aurinkokin tuli esiin ja sää lämpeni vielä entisestään. Niilanpään päivätuvan kohdalla, eli noin neljän-viiden kilometrin etenemisen jälkeen, päätimme pysähtyä hetkeksi huilaamaan. Tuvalle ei mennyt selkeää latua ja viimeistään tässä vaiheessa ymmärsimme, mitä tarkoittaa, kun lumessa ei pääse etenemään. Ramilla upposi jalka vähän väliä vähintään polvea myöten lumeen. Pehmeästä lumesta ei nousta kovin sukkelasti ylös, jos tasapaino on ehtinyt pettää. Pitää riisua rinkka selästä, kaivaa lumeen jumiin jääneet sauvat ja pahimmillaan riisua suksetkin jalasta. Uppoamisoperaatioihin sai kulumaan aikaa.

Pääsimme kuitenkin tuvalle, laskimme rinkat selästä ja mietimme hetken, mitä meidän kannattaisi reissumme kanssa tehdä. Näihin muutamiin kilometreihin olimme saaneet kulumaan kaksi tuntia aikaa. Edessä olisi vielä kymmenen kilometriä eikä meillä ollut tietoa, minkälaista eteneminen tulisi jatkossa olemaan.

Rami oli vaitonainen ja yritin tulkita syytä tähän. Sivulauseessa selvisi, että hänellä on huono olo ja puhti poissa. Emme kuitenkaan halunneet luovuttaa, vaan päätimme jatkaa matkaa Suomunruoktulle asti ja päättää vasta sitten, miten jatkamme.

Matka jatkui vähintäänkin yhtä hitaasti kuin alkumatka, ellei jopa hitaammin. Ihmettelin Ramin hitautta, sillä normaalisti mulla on työ pysyä hänen vauhdissaan. Neljän tunnin tarpomisen jälkeen pidimme lounastauon Suomunlatvan laavulla. Olin aivan umpiväsynyt lyhyiden yöunien ja raskaan tarpomisen jälkeen. Mun teki mieli leiriytyä siihen paikkaan tai kaivaa edes makuupussi esille päiväunia varten. Tyydyimme vain syömään myöhäisen lounaan, huilasimme hetken ja lähdimme suorittamaan päivän viimeistä rutistusta.

Loppumatka meni yllättävän nopeasti. Saavuimme Suomunruoktun tuvalle viiden aikoihin. Olimme tehneet matkaa ennätykselliset 6 tuntia 45 minuuttia taukoineen.

Autiotuvassa oli kolme rovaniemeläistyttöä, jotka toivottivat meidät ystävällisesti tervetulleiksi tupaan yöpymään. Emme jaksaneet edes ajatella teltan pystyttämistä, vaan normaalista poiketen asetuimme tupaan.

Levitin makuualustan tuvan laverille ja kömmin päiväunille. Uni tuli hetkessä ja teki hyvää. Koko päivän päässä pyörineet negatiiviset ajatukset eivät enää vaivanneet. Tarpoessamme ajattelin, että vaellusreissulle lähteminen oli virhe. Ilta meni leppoisasti omalla painollaan. Laittelimme ruoan ja menimme aikaisin nukkumaan.

*Olen Jack Wolfskin & Lowa ambassador – lähes kaikki ulkoiluvarusteeni ovat heidän mallistoistaan.

Lue myös

Suosittelemme