Hyvinvointi

Himourheilijasta hyvinvointiliikkujaksi

29.4.2019 Teksti: Elina Hovinen

En tiedä muistatteko, tai tiesittekö, että aloitin säännöllisen liikkumisen vasta aikuisena? Olin lapsena ja nuorena jonkin verran liikunnallinen. En kuitenkaan erityisemmin syttynyt urheilusta, kilpailemisesta tai varsinkaan joukkuelajeista. Perheessämme kannustettiin liikkumaan, mutta harrastukseni olivat kuitenkin musiikin parissa ja liikkuminen tapahtui pihapelien, leikkien ja itsenäisten lenkkien muodossa.

Muistan käyneeni silloin tällöin hiihto- tai juoksulenkeillä, samoilemassa metsässä tai uimassa. Mitään säännöllisyyttä hommassa ei ollut, mutta muistan pitkään pitäneeni kiinni siitä, että saisin koska tahansa punnerrettua 20 punnerrusta suorin vartaloin. Ja vähän nuorempana pyrin aina voittamaan pojat kädenväännössä.

Syksyllä 2008, Elina 27-vuotta

Aloitin säännöllisen liikunnan vasta odottaessani ensimmäistä lasta. Olin tuolloin 22-vuotias. Raskausaikana havahduin siihen, että haluan pysyä terveenä ja hyväkuntoisena, jos minusta tulee suurperheen äiti. Se oli tuolloin realistinen tulevaisuudennäkymä, koska olin vielä tuolloin vanhoillislestadiolainen. Pelkäsin myös jostakin syystä, että raskausaikana muutun ihan toisennäköiseksi. Pelkäsin lihovani ihan muodottomaksi.

Näin jälkikäteen ajateltuna aloitin liikkumisen ihan vääristä syistä. Liikkumisen ohessa opiskelin vähitellen asiaa ravinnosta ja treenaamisesta. Ennen tätä en tiennyt mitä tarkoittaa hiilihydraatti tai proteiini. Olin pyrkinyt olemaan hoikka syömällä mahdollisimman vähän, juomalla kahvia ja polttamalla tupakkaa. Tupakoinnin lopetin ennen kun tulin raskaaksi.

 
Talvi 2009. Takana jo kolme vuotta säännöllistä treenaamista. (Eikä missään näy.)

En ole aina tykännyt urheilusta

En ihan heti rakastunut urheilemiseen. Muistan alkuun pakottaneeni itseäni treenaamaan, koska niin vain piti tehdä enkä erityisemmin pitänyt siitä. Olin aluksi kuntosalilla aivan hukassa, kun en tiennyt mistä aloittaa ja mitä tehdä.

Todellinen rakastuminen tapahtui kun löysin juoksun. Tai olin minä juossut elämän varrella useita kertoja, mutta keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen aloitin säännölliset ja tavoitteelliset juoksulenkit. Sain äidiltä jonkun juoksuohjelman, jota ryhdyin noudattamaan. Olisiko ollut helmikuu, kun aloin noudattamaan juoksuohjelmaa ja toukokuussa juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin.

Kevät 2006. Keskimmäisen syntymästä oli kulunut 9 kuukautta, kun juoksin ensimmäisen puolimaratonin.

Samoihin aikoihin liityin kuntokeskukseen jäseneksi. Liittymiseen kuului kolme tapaamista personal trainerin kanssa. Kävin aluksi ryhmäliikuntatunneilla ja noudatin kiltisti personal trainerin minulle laatimaa kuntosaliohjelmaa.

Muistan ikuisesti elämäni ensimmäisen 10 kilometrin lenkin. Se tuntui aivan huikealta! Siihen meni 1,5 tuntia aikaa, mutta olo oli kuin voittajalla tuon jälkeen. Vähitellen kilometrimäärät lisääntyivät ja kuntosalilla huomasin voimien lisääntyvän. Tulokset ja kehitys, siitä kehittyi mulle koukku, johon jäin.

Muistan sen, kun vähitellen juoksemisesta tuli minulle muutakin kuin urheilua. Pitkillä lenkeillä tuntui kuin olisin päästänyt varaventtiilistä ulos kaikki elämän huolet ja murheet. Rakastuin luontoon ja jaksoin päivästä ja lenkistä toiseen ihastella maailmaa. En osannut käsitellä tunteitani, mutta lenkillä koin voimakkaita ilon, helpotuksen ja onnistumisen tunteita. Urheilu helpotti mun oloa.

Yrittämistä ja epäonnistumista

Vähitellen rupesin asettamaan itselleni erilaisia treenitavoitteita, joihin yritin omin neuvoin päästä. Menin monta kertaa perse edellä puuhun, kun tiedot ja taidot eivät riittäneet tavoitteen saavuttamiseen. Ja eteen tuli erilaisia urheiluvammoja, koska treenasin liikaa, liian kovaa ja huonolla tekniikalla. Ensimmäisiä kertoja ”telakalla” ollessa olin todella turhautunut ja pettynyt. Olin aivan neuvoton kun en pystynytkään tehdä juuri niitä lajeja, joita olisin halunnut. Mulla ei tullut mieleenkään tehdä mitään kuntoutusta tai korvaavia harjoituksia, en ollut koskaan kuullutkaan moisesta. Luulin, että juoksijaksi tullaan pelkästään juoksemalla.

Kesä 2011. Menin aina juosten tai pyöräillen töihin. Muistan kun lapset ihmettelivät niinä kertoina kun hain heitä päiväkodista tavallisissa vaatteissa enkä urheiluvaatteissa ja hikisenä.

Mulla oli treenaamisessa enemmän intoa kuin taitoa. Sain itseni toistuvasti ihan tilttiin enkä suostunut ymmärtämään, että voisin tehdä asioita eri tavalla. Vaadin itseltäni tosi paljon ja liikunta oli minulle pakkomielteistä. Opin vähitellen lisää ja ymmärsin, mikä merkitys on lihashuollolla ja palautumisella. Kantapään kautta toki.

Nyt ajattelen, että urheiluvammojen läpikäyminen on opettanut mua eniten. Urheiluvammojen ansiosta olen aikanaan löytänyt pyöräilyn ja aloittanut uintiharrastuksen. Uusien lajien opettelu on hyvä tapa tutustua itseensä. Saa pohtia, miten reagoin siihen, jos en osaa ja epäonnistun? Miltä se tuntuu ja miksi? Luovutanko vai haluanko yrittää uudestaan ja oppia? Miltä tuntuu, kun pääsee taas tekemään niitä lajeja, joista eniten tykkää? Miltä tuntuu saavuttaa tavoite?

Minä tänä keväänä.

Myös iän myötä on tullut lempeyttä. Enää en vaadi itseltäni sitä, että mun pitäisi pystyä samaan kuin parikymppinen tai olla yhtä timmi kuin joskus ennen. Täytän parin vuoden päästä neljäkymmentä. Minusta on aivan ok, että näytän ikäiseltäni eikä minun tarvitse enää olla timmi. Olen sanonut tämän monta kertaa ennenkin, mutta minulle se itseni rääkkääminen ja timmin vartalon esittely oli merkki huonosta itsetunnosta, jota paikkailin kerjäämällä kehuja ja huomiota.

Pitkä matka on täytynyt kulkea, että tasapaino on löytynyt.