Ajatuksia 21.10.2015

I love me?

Teksti: Elina Hovinen

Ensin oli Nordic Fitness Expo ja heti perään I love me -messut. Näiden molempien tapahtumien jälkeen on ollut kauheasti jälkilöylyjä blogeissa, lehdissä ja somessa. Eevi on omassa blogissaan saanut osakseen kohtuutonta löylytystä. Kummassakaan tapahtumassa en itse ollut paikalla, mutta siitä huolimatta olen saanut lähes yliannostuksen kaikenlaista spekulaatiota. Jälkilöylyjen herättämiä aiheita olen itsekin paljon pohtinut ja päätin nyt kirjoitella niitä asioita hieman tännekin.

Itse olen ajatusmaailmaltani ja liikuntatottumuksiltani todella kaukana fitnessmaailmasta. Välillä vierastan sitäkin, että blogini niputetaan fitnessblogeihin. Toisaalta, me kaikki todennäköisesti liikumme siksi, koska nautimme siitä. Urheilublogien genret erottaa toisistaan oikeastaan tavoitteet. Jokainen tavoittelee liikkumisellaan erilaisia asioita. Jollekin tavoitteena on kisat, toiselle juoksukunnon kohottaminen, paremmat tulokset, uudet taidot, parempi vartalo, laihtuminen, hyvä olo, itsensä hyväksyminen…

Olen viime aikoina paljon miettinyt omaa suhdetta vartalooni, liikkumiseen ja ulkonäkööni. Kului vuosia, jolloin olin kauhean tyytymätön vartalooni. Urheilin paljon. Jälkikäteen olen tajunnut, että kyse oli siitä, että olin tyytymätön elämääni. Halusin urheilemalla ja vartaloni kurissa pitämisellä tuntea hallitsevani elämää. Se tuntuikin jossakin vaiheessa yhdeltä ainoista asioista elämässä, joita pystyin kontrolloimaan. Toisaalta urheilu oli minulle myös se juttu, joka tuotti mulle suurta nautintoa. Olin tuolloin ulkoisesti paljon timmimpi ja hoikempi kuin nyt, mutta en siltikään ollut tyytyväinen.

Eeviä arvosteltiin kovin sanoin hänen ulkonäöstä ja häntä syytettiin epäaidoksi. Mielestäni Eevi perusteli blogissaan aitoutta hyvin. Eihän aitous viime kädessä ole sitä miltä näytät. Turhamaisuus, meikit tai pukeutumistyyli ei määrittele sisintäsi. Aitous on sitä mikä tulee sisältäpäin, vaikka kieltämättä mielestäni siinä on myös ristiriitaa, jos ulkoinen olemus on kirurginveitsen ja useiden lisäkkeiden ansiota. Sitten ollaan I love me -messuilla, tavoitellaan ruokavaliolta kaikkea mahdollisimman luonnonmukaista ja terveellistä, sitten siellä vilisee enemmän täytehuulia, ripsenpidennyksiä ja implantteja kuin missään muualla. I love me? Mä en kuitenkaan tuomitse enkä halua arvostella. En halua arvostella toisten ihmisten valintoja, varsinkaan jos valinnat tekevät toisen onnelliseksi. En ala myöskään kiillottamaan omaa sädekehääni. Olenhan itsekin halunnut muokata vartaloani. Tein aikanaan muokkaamista liikkumalla. Minäkin olen haaveillut implanteista näiden imetyksestä kärsineiden nahkariepujen tilalle.

En tiedä mitä tapahtui ja missä vaiheessa, mutta nämä asiat menettivät merkitystään mun elämässä. Ehkä se tapahtui terapian kautta, jonka avulla ymmärsin syitä miksi en ole ollut itseeni tyytyväinen. Koen tällä hetkellä olevani onnellinen, tyytyväinen vartalooni ja tunnen olevani nyt enemmän nainen kuin ennen. Mikä on sitten muuttunut? Olen ottanut rennommin. En ole vaatinut itseltäni ihmeempiä. Olen liikkunut vain sen verran kuin on hyvältä tuntunut. En ole pakottanut itseäni rajoittamaan ruokavaliotani mitenkään. Syön just niitä asioita kuin huvittaa. En vaadi vartaloltani mitään ihannemittaa. Puntarista loppui patterit aikoja sitten enkä ole katsonut tarpeelliseksi tehdä asialle mitään. Itse asiassa olen tainnut alkaa rakastaa itseäni ja suhtaudun nyt itseeni jonkinlaisella myötätunnolla ja lempeydellä. Onko se sitten itsensä hyväksymistä vai mitä, mutta tärkeintä on se, että tuntuu hyvältä.

Hyvinvointi ei ole sama asia kuin hyvä kunto ja terveellinen ruokavalio. Se onkin muuten ihmeellinen asia, että vaikka niinä itselleni ankarina aikoina urheilin paljon enemmän ja tavoitteellisemmin, en ole nyt yhtään sen huonommassa kunnossa. Itse asiassa kuntoni on joiltakin osin parempi tai ainakin yhtä hyvä. Punttituloksetkin ovat lähestulkoon sitä luokkaa kuin ennen, vaikka käyn salilla vain silloin tällöin. Olen ennenkin sanonut, että olemme psykofyysinen kokonaisuus ja hyvinvointiin vaaditaan kaikkien osa-alueiden tasapainoa. Stressi vaikuttaa liikuntasuoritukseen ja uneen, uni taas vaikuttaa mielentilaan ja samoin liikunnan puute. Listaa ja yhdistelmiä voi jatkaa loputtomiin. Vaikea yhtälö ja jatkuvaa tasapainoilua.

Mitä mä sit haluan tällä sanoa? Jotain sellaista, että ei tarvitse niin kauheasti yrittää ja suorittaa. Olkaa lempeitä itsellenne! Jos olet ankara itsellesi ja vaadit liikoja itseltäsi, mieti sinua ihan pienenä lapsena. Mitä hänelle sanoisit? Tuskinpa tiuskaisisit ”et ole riittävän hyvä, tee enemmän, paremmin”?

Rakkautta!
❤️, Elina

Kommentit (20)

Tuo on kyllä yks juttu myös, millä saa sitä stressiä ja suorittamisen tarvetta pois. Sykemittarin ei ole tarkoitus tehdä treenaamisesta hankalampaa tai ikävämpää, vaan nimenomaan tukea ja tuoda motivaatiota. 🙂 Jos se toimii päinvastoin, niin silloin kannattaa kyllä tehdä just noin. Hyvä sä!

Voi Elina, niin ihana kirjoitus jälleen kerran! Iski todella vahvasti omaan tilanteeseeni ja tunnistankin itseni monesta mainitsemastasi asiasta. Itselläni on valitettavasti silti vielä paljon opettelemista ylisuorittamisen ja vaativuuden suhteen, jotka taitavat pohjimmiltaan olla seurauksia tietyistä asioista elämässäni.

Blogiasi kauan seuranneena olen huomannut muutoksen sinussa ja asenteissasi – tämä on hyvä suunta! Ja sinua jokusen vuoden vanhempana voin todeta, että vaikka ikä tuo mukanaan muutoksia kroppaan, niin onneksi se (ainakin omalla kohdallani) on tuonut mukanaan myös enenevässä määrin myös itsevarmuutta ja itsensä helpompaa hyväksymistä.

Ihanaa päivää sinulle <3

Kiitos kommentista Terhiliini! <3

Niinhän se on, että ne omat elämän haasteet heijastelee jostakin aiemman elämän kokemuksista. Ei sitä apinaa saa selästä ennen kuin on katsonut sitä silmiin ja saanut sen uskomaan, että nyt on sen aika jatkaa toiseen suuntaan.

Kiva kuulla, että muutos näkyy myös blogin lukijoille. <3 Ikä ja elämänkokemukset tekevät tehtävänsä.

Kaikkea hyvää sulle!

Ihana teksti! Helppo samaistua hullujen vuosien jälkeen. Nyt tämä kolmen lapsen äiti roikkuvine tisseineen osaa olla armollisempi itselleen. Tuolla asenteella eteenpäin! (Noita Kilpisjärvi kuvia instagramissa on ihana katsoa, samoissa maisemissa retkeiltiin mekin kesällä.)

Kiitos sulle ihanasta kommentista! Ihanaa, että säkin olet itsellesi armollisempi. <3

Hyvä kirjoitus Elina! Oon huomannut itsestäni ihan saman. Kun ei niin paljoa ole enää stressannut liikunnasta ja ravinnosta, niin kummasti huomaa olevansa paljon onnellisempi 🙂

Kiitos Marjut!

Se on aina helppo sanoa, että älä stressaa, ota rennommin. Sen saavuttaminen voi kuitenkin olla monen oivalluksen takana. Toivoisin vain, että tämä teksti saisi edes jossakin sysäyksen kohti lempeämpää suhtautumista. 🙂

Niin hyvä teksti! <3 Oon alkanut huomata itsessäni ihan samaa..onkohan se ikä, joka tuo mukanaan sitä, että hyväksyy itsensä ja oppii ottamaan rennommin? En tiedä. Mulla on myös raskaus vaikuttanut siihen. Aikaisemmin saatoin olla tyytymätön omaan kroppaan ajoittain ja harmitella jotain olematonta lisäkiloa…nyt katson kuvia niiltä ajoilta ja mietin, että mitä hittoa oon kelannut, oon näyttänyt ihan hyvältä enkä todellakaan siltä, että ylimääräistä olisi! 😀 Tällä hetkellä painoa on 18kg plussaa (toki toivon niistä pääseväni aikanaan eroon), mutta yllättävän hyvä olo on silti omassa kropassa. Ei se laihuus tms. tee onnelliseksi vaan kyllä se onnellisuus tulee sisältäpäin! <3 Mun pitää varmaan kirjoitella tästä samasta asiasta jossain vaiheessa..taitaa siellä yksi teksti olla jo luonnoksissa tähän liittyen! 🙂 Ps. Laitan viestiä treffeistä tänään, I promise!

Kiitos Karoliina! 🙂

On se varmasti iän tuomaa varmuutta ja myös elämänkokemuksista opittua. 🙂 Raskaus ja lapsen saaminen kyllä laittaa arvojärjestyksen aika maanläheisiksi.

Kirjoittele ihmeessä, olisi kiva kuulla sun ajatuksia tästä!

Hyvä teksti. Ainakaan minä en niputa sinua ajatuksissani fitnessblogeihin; olen huomannut että en itse saa enää niin kovin paljon irti niistä perinteisistä fitnessblogeista vaan olen siirtynyt n. parikymppisistä fitnesskissoista vähän aikuisempien ihmisten blogeihin hakemaan sitä treeni-inspiraatiota. Silarit, sikspäkit ja sadat töröhuuliselfiet alkoivat kyllästyttää jossain vaiheessa, samoin sellainen tosi ankara ilmapiiri ruokailujen ja oman vartalon suhteen. Monesti myös vaikuttaa siltä että näillä fitnesskissoilla ei ole muuta elämää kuin se urheilu ja syöminen (paitsi välillä hehkeitä bileiltoja), ja siihen on itsellä tosi hankala samaistua. Saan enemmän irti sinun kaltaisistasi ihmisistä, jotka vaikuttavat urheilevan muun elämän ohella ja jotka vaikuttavat tyytyväisiltä itseensä ilman että sitä pitää pönkittää kuvaamalla jokaikinen terveysruoka ja lihaksen värähdys. 🙂

Kiitos Miina! 🙂 Niinhän se on, että hakeutuu lukemaan sellaisia blogeja, joihin voi samaistua. En mäkään niihin muovikippoeväisiin ja öljyttyihin vartaloihin osaa samaistua, mutta oli mullakin ajanjakso elämässä, jolloin olisin saattanut lipsahtaa tuohonkin suuntaan. Onhan tässäkin blogissa nähty vatsalihaksia ja lukemattomia selfieitä. 😀 Enää se ei tunnu millään tavalla tärkeältä.

Tosi hyvä kirjoitus, ihana Elina! Aiempien kommentoijien lisäksi minäkin olen huomannut muutoksen sinussa blogisi kautta, ja tämä muutos on tosi mukava kuulla myös sinulta itseltäsi. Sen huomaa! Samaa asennemuutosta, sallivuutta ja lempeyttä olen nyt tavoitellut itsekin. Ei se treenituntien määrä Heiaheiassa, vaan se hyvä olo ja itsensä hyväksyminen. Ei kaikkien tarvi olla rasvattomia fitnesskissoja! Minä urheilen niin paljon ja niitä lajeja mikä itsestä tuntuu hyvälle juuri sillä hetkellä ja se riittää. Pakko on huono motivaattori. Ps. Blogisi on ollut vuosia lempparini, kiitos kun kirjoitat! 🙂

Kiva kuulla, että muutos on näkynyt täälläkin. 🙂 Onhan tässä tehty töitä asioiden eteen, että voi vihdoinkin hyväksyä itsensä ihan vaan tällaisena.

Itselleni se tyytyväisyyden ydin on se, että tekee asioita joista nauttii. Tietysti elämässä on pakko tehdä epämieluisiakin asioita ja on velvollisuuksia, mutta omilla valinnoilla voi tehdä itsensä tosi onnelliseksi. Ei pakottamalla vaikkapa käymään kuntosalilla, jos ei siitä tykkää. Pakko on äärimmäisen huono motivaattori.

Tosi kiva kuulla, että oot pysynyt blogin kyydissä muutoksista huolimatta! 🙂

Ihana kirjoitus, kuvaa hyvin blogin yleistä linjaa 🙂 itse ainakin luen blogiasi juuri sen takia, kuinka aito liikunnan ilo välittyy jokaisesta tekstistä. Kiitos siitä, että jaksat ja haluat jakaa tätä ’ilo’sanomaa 😀

Kiitos Maija, tosi kiva kun jätit kommentin! Kiva kuulla, että ilo välittyy, sitä mä pyrinkin tekemään.

Hyvä kirjoitus! 🙂 Toivottavasti löydän samanlaisen rauhan itsestäni joku päivä.

Kitios Elisa! Asia ja vaihe kerrallaan se löytyy. 🙂

Ihana kirjoitus! Elämä on super paljon hienompaa kun tekee asioita, koska haluaa, ei koska pitää. Vaikka lopputulos olisikin sama, niin ero ajattelutavassa kyllä keventää oloa ja tuloskin yleensä parempi, kun muistaa nauttia! Joskus sen tosin unohtaa, ihanaa kun taas muistutit! Rentoa ja mukavaa syksyä!

Nimenomaan Ellu! Tuosta siinä on kyse.

Samoin sinulle! <3

Mukava juttu. Nakkasin nyt syksyllä sykemittarin nurkkaan (siinä oli myös aktiivisuusmittaus, Polar M400), koska stressasin jos en saanut tarpeeksi urheilusuorituksia nauhalle tai jos joka päivä ei tullut 100% aktiivisuutta täyteen (vaikka noin 4 päivänä viikossa tuli aikan reilusti yli200%:n päiviä). Liikun nyt pelkästä liikkumisen ilosta. Etenen fiiliksen mukaan. En tiedä sykkeestä, en matkan pituudesta enkä nopeudesta. Tuntuu vaan ihan sairaan hyvältä näin.

Tuo on kyllä yks juttu myös, millä saa sitä stressiä ja suorittamisen tarvetta pois. Sykemittarin ei ole tarkoitus tehdä treenaamisesta hankalampaa tai ikävämpää, vaan nimenomaan tukea ja tuoda motivaatiota. 🙂 Jos se toimii päinvastoin, niin silloin kannattaa kyllä tehdä just noin. Hyvä sä!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *