Elämä

Ikuisen innostujan uusin villitys

4.8.2018 Teksti: Elina Hovinen

Kuuntelin juuri kirjan Idiootit ympärilläni. Aivan mahtava kirja, joka avarsi ymmärrystä eri persoonallisuustyypeistä. Kirja ei tietenkään ole mikään absoluuttinen totuus eikä kaikilta osin täysin tieteellinenkään, mutta varsin viihdyttävä ja avartava.

Kirjassa kuvailtiin neljä erilaista persoonallisuustyyppiä värein: punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Olen vahvasti keltainen, eli optimistinen innostuja. Olen isojen kokonaisuuksien tyyppi, joka rakastaa ideoida ja kehittää uutta, mutta pikkutarkka nysvääminen rutiineineen ei ole yhtään mun juttu. Näen elämässä usein iloa ja valoa ja katson vahvasti tulevaisuuteen, vaikka vastoinkäymiset tekisi elosta tahmaista. Näen  vastoinkäymisten yli. Minulla on aina tavoite, johon tähtään. Se auttaa jaksamaan.

Kannattaa lukea tai kuunnella tuo kirja. Hauskinta oli huomata se, jonka jo tietysti tiesin – olen mieheni kanssa aivan toisista äärilaidoista. Hän on vakaa ja harkitseva, jolta ei jää pieninkään yksityiskohta huomaamatta. Vastakohdat täydentää, vai miten sitä sanotaan? Hän tuo elämääni turvaa, pysyvyyttä ja järkeä oman säntäilyni rinnalla. Rakastan mun järkähtämätöntä ukkelia maailman eniten!

Tämä keltainen innostuja on jälleen innostunut uudesta lajista. Kesän alussa muistin pari vuotta sitten lapsille ostamani cruiserit, eli sellaiset pienet rullalaudat. Heinäkuun alussa päätin lähteä nuorimman tyttäreni kanssa vähän harjoittelemaan potkimista laudalla. Lauta on pieni ja kiikkerä, mutta pääsin hommassa alkuun ja tietysti innostuin. Olen haaveillut omasta lonkkarista jo pitkään. Muistan vuonna 2014, jolloin Nella ja Suvi järjestivät Kaivopuistossa lonkkaritapahtuman, johon en silloin päässyt, mutta tuosta asti mulla on ollut haave lajin kokeilemisesta.

Veljeni oli koko heinäkuun Suomessa käymässä. Hän osti itselleen long boardin, jolla hän sitten potki ystävänsä kanssa Helsingistä Turkuun. Veli jätti Keniaan palatessa laudan tänne Suomeen ja minä sain sen! Eilen potkin laudalla ensimmäistä kertaa, kun menin Karhusaareen Jennyn ensi vuoden alussa ilmestyvää kirjaa varten haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Haastattelun jälkeen potkin laudalla kiertoreittiä kotiin. Matkaa kertyi reilut 6 kilometriä. Potkiminen oli hauskaa ja todella jännittävää! Tarvitsen ehdottomasti kypärän ja rannesuojat pikimmiten.

Tänä aamuna heräsin kamalaan päänsärkyyn (narskuttelen hampaita unissani, joka laittaa kallonpohjat ja purulihakset jumiin) eikä suunnittelemani juoksutreeni tullut kysymykseenkään. Koko päivä meinasi mennä ihan ohi, kunnes mies pyysi minua mukaan apteekkireissulle. Lupasin lähteä, jos kierretään asfalttiteitä. Sovittu! Innostuin laudalla potkuttelusta niin paljon, että kiertoreitille tuli mittaa yhteensä 8 kilometriä. Olisin voinut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään. Potkimiseen rupeaa vähitellen löytymään varmuutta ja uskallusta. Kohta hommaan oikean skeitin ja alan harjoitella ollieita ja flippejä. 😀

Tuolla pyöräteillä potkiessa mulle hymyiltiin. Teinipojat katsoivat hiukan hitaasti, perjantaina raksamiehet vihelsivät perään (teki mieli puuttua, mutta piti keskittyä pysymään laudan päällä) ja aikuiset naiset hymyilivät myötätuntoisesti. Epätoivoinen kohta nelikymppinen yrittää vielä olla nuori. 😀