Vaellus ja Retkeily

Käsivarren erämaassa: Saarijärveltä Kuonjarjoelle

5.10.2015 Teksti: Elina Hovinen

Vaelluksen ensimmäisen päivän postaus on täällä.

Aamu valkeni teltassa 13 tunnin yöunien jälkeen. Olo oli todellakin levännyt, vaikka yöllä havahduimme muutamaan kertaan siihen kun tuulee minun puolelta telttaa niin kovaa, että telttakangas painautui mua vasten.

Aamulla kömmin teltasta ulos ja hihkuin makuupussissa pötköttävälle Ramille ”täällä on ihanaa”. Ilma ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta se maisema oli henkeäsalpaava ja aloin vasta käsittää meidän todella olevan erämaassa. Virkeänä ja levänneenä kaikki tuntui muutenkin kirkkaammalta ja mukavammalta. Ilma oli sumuinen, mutta pilvipeite oli aika ohkainen. Laitoimme aamupalat tulille ja samalla rupesimme laittelemaan kamoja kasaan ja valmistauduimme vähitellen lähtöön.

Heräämisestä lähtöön kesti pari tuntia. Olimme yhteisymmärryksessä siitä, että tulimme Lappiin nauttimaan, emmekä kiirehtimään, joten nautimme aamuhetkistämme aina rauhassa ja laittelimme leirin kasaan kaikessa rauhassa. Vaeltaessamme kävelimme sopivan mukavaa vauhtia ja pysähtelimme noin tunnin välein juomaan ja otimme aina tuolloin rinkat pois selästä. Kuvasimme maisemia ja fiilistelimme. Me emme tulleet Lappiin varsinaisesti urheilemaan.


Lähestymme Saarijärven tupaa.

Reitti jatkui leiripaikaltamme Saarijärvelle ja siitä vähän eteenpäin samanlaisena haastavana kivikkona, mutta jatkui sitten liuskekivimaastona, jota oli huomattavasti helpompi kävellä. Ensimmäiset pari tuntia tuntui aika vaikealta. Jotenkin minun rinkka ei oikein asettunut selkään ja painoi kovasti lonkkia. Edellisen päivän kivikkoinen vaellus oli myös rasittanut kroppaa eri tavalla ja sekin toi vaeltamiseen omaa maustettaan. Viritin rinkan säätöjä paremmaksi, jonka ansiosta käveleminen helpottui heti.

Vaelluksen alussa meidän oli vaikea arvioida matkojen kestoa ja omaa jaksamista, joten pidimme lounastauot matkan varrella vähän kuin varalta ja yritimme ennakoida nälkää, ettei tarvitse kiukkuspäissään taivaltaa.

Tulimme Kuonjarjoen autiotuvalle iltapäivällä. Tuvassa oli meitä ennen yksi mies, joka oli lämmittänyt tuvan ihanan lämpimäksi. Emme olleet päättäneet yövymmekö teltassa vai tuvassa, mutta jotenkin tuo tupa oli niin kodikas, että asetuimme iltaruoan jälkeen aloillemme ja päätimme nukkua elämämme ensimmäisen kerran autiotuvassa. Autiotuvassa oli myös hauska jutella muiden retkeilijöiden kanssa ja kuulla hyviä vinkkejä tulevia vaelluksia ajatellen. Autiotuvan vieraskirja oli myös kivaa luettavaa.

Autiotuvassa nukkuminen ei ollut lähellekään yhtä miellyttävää kuin teltassa. Makuupussimme olivat opitimaaliset ulkona nukkumiseen sekä tuvan ”sänky” oli makuualustasta huolimatta melko kova alusta nukkumiseen. Autiotuvat ovat kyllä muuten erämaan luksusta. Siellä saa kuivatettua kamat ja laitettua ruokaa sisällä. Me halusimme vaellukseltamme enemmän erämeinikiä, joten nukuimme lähestulkoon kaikkina muina öinä teltassa.

Toisen päivän vaellussaldoksi tuli noin kymmenen kilometriä taivaltamista, joka vakiintui meidän muidenkin päivien vaelluspituudeksi. Juuri sopiva siihen nähden, että jää vielä energiaa ja aikaa maisemien ihasteluun ja rentoon oleiluun illalla. Muilla tuntui olevan tärkeämpää kerätä kilometrejä, mutta meille tärkeintä oli ihailla maisemia hyvällä fiiliksellä ja imeä erämaan rauhaa sisuksiimme.

Autiotupa hiljeni samoihin aikoihin kun ulkona alkoi hämärtää ja aamutoimet alkoivat auringon noustua. Tuo rytmi säilyi koko vaelluksen ajan.