Terveys 22.9.2011

Kiukkua ja turhautumista

Teksti: Elina Hovinen

Mä pyydän heti aluksi anteeksi pikkumaisuuttani. Tiedän, että tämä mun vaiva on aivan mitätön ja mua hävettää valittaa tästä, mutta valitan silti. Tämä on selkeästi mulle kasvun paikka. Aamulla lähdin töihin hyvillä mielin. Ajattelin, että tänään olen sisukas ja päätin että pärjään. En valita, vaan pärjään ja suoriudun. No, kuinkas kävi?

Aamun auringonnousu oli niin kaunis. Ihailin sitä bussin ikkunasta. Mieleni päälle tuli musta pilvi varjostamaan: ”Olisi niin paljon mukavampi nauttia auringonnoususta pyörän selästä ja nähdä, miten aurinko nousee merestä eikä noiden korkeiden toimistorakennusten väleistä”. Yritin kääntää mielen takaisin aurinkoisemmaksi ja laitoin puhelimesta kuulumaan hyvää musiikkia. Kuuntelin musiikkia ja katselin sitä auringonnousua, hymyilin. Ja sitten se pilvi taas tuli varjostamaan mieltä. ”Haluaisin ottaa kuvan, mutta en viitsi täällä bussissa ja ei siitä tulisi kuitenkaan hyvä. Haluaisin päästä rantaan katsomaan tuota. Milloinkahan mä voin seuraavan kerran pyöräillä?” Sitten hyppäsin bussista pois, jalka meni huonoon asentoon ja kiireessä en tajunnut varoa nopeita liikkeitä. Parahdin kivusta. Taas taistelin mustaa pilveä vastaan. ”Kyllä tämä tästä. Älä luovuta.” 800 metrin matka bussipysäkiltä työpaikalle kesti 20 minuuttia. Teki mieli heittää kepit johonkin, istua asfaltille ja luovuttaa. Seuraavaksi taistelin työpaikan oven kanssa. Portaat. Miten näissä mennään? Toinen ovi. Kolmas ovi. Kepit vaan kolisee lasiovia vasten. Kolistelin työpisteelle. Mun normaalirutiineihin kuuluu, että käynnistän koneen, kirjaudun järjestelmiin ja käyn hakemassa ison mukillisen kahvia ja ison törpöllisen vettä. Nyt piti valita kumpaa haen, koska molempien haku ei onnistu samallakertaa. Toista reissua en jaksaisi tehdä. Koettelemuksia tuli päivän mittaan paisuneen työmäärän lisäksi: kopiokoneella käymiset, vessassakäymiset, ruokalassa tarjottimen kantaminen, taas ne portaat ja postien vienti ja ne ovet… Ja joo joo vali vali vali. Tämä päivä tuntui yhdeltä isolta vastoinkäymiseltä. Olin koko päivän itkuun purskahtamaisillani, kun kepit turhauttivat niin paljon ja kipu, joka päivän mittaan hieman paheni. Olin niin rasittava työkaveri, että pyydän työkavereiltani huomenna anteeksi. Päivän pahan mielen kruunasi viesti naapurin äidiltä, joka piippasi puhelimeen kahvitauolla: ”Hei, Xxxxx oli itkuisena rapussa ystävänsä kanssa, kun avain oli kadonnut/unohtunut. Otin meille kun ulkona sataa kovasti. T. yläkerran naapurin äiti” Voi ei! Olin todella kiitollinen, mutta samaan aikaan harmissani tytön puolesta, mutta myös siksi, että hän ei ollut taaskaan totellut, vaan olisi tuonut ystävänsä meille koulun jälkeen, vaikkei saisi. Tein parit kiireelliset työt vielä pois ja lähdin könkkäsemään bussipysäkkiä kohti. Sitten tuli itku. Ryvin itsesäälissä ja könkkäsin päiväkodille lapsia hakemaan. 1,3 km matkaan meni puoli tuntia aikaa. Tämä on jo tosi naurettavaa, kun lannistun näin pienestä. Mikä tästä tekee näin vaikeaa? Olen riippuvainen endorfiineista, joo. Se on varmasti yksi syy ja toinen syy on varmasti huoli siitä tulenko kuntoon. Mutta NYT mun on käännettävä ajatukset pois tästä. Elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita ja elämästä voi nauttia ilman urheiluakin.

Huomenna menen työterveyslääkärille ja katsotaan, jos saisin selkeämpiä hoito-ohjeita, jos en, varaan ajan urheilulääkärille.

Tulipahan oksennettua tämäkin. Anteeksi.

Nyt kudon keskimmäiselle lapaset loppuun. Hän valitsi itse värit.

Kommentit (6)

Katri: Kiitos ihana opiskelija! 🙂

Anne: Olihan se vähän hankalaa, mutta nyt alan vähitellen kävelemään ilman keppejä. Sain ihan hyvät kotihoito-ohjeet, joita nyt yritän noudatella. Kipua ei sais tuntea…

Anonyymi: Melkoinen päivä oli. Onneksi tuollaisia on todella harvoin. EIkö olekin ihanat värit. Musta on ihanaa antaa lasten valita värejä, koska niistä tulee yleensä tosi hyviä yhdistelmiä. Joskus lakkaan tyttöjen kynnetkin jokaisen eri värillä, kun he niin haluavat. 🙂 Olit muuten oikeassa siinä, että huominen on parempi. Se oli!

Katri M.: Mä tykkään lojua tiettyyn pisteeseen asti. Tai lojuminen olisi kivaa, jos olisi terve. Voisi lojua ja puuhastella sopivassa suhteessa, mutta nyt en voinut kuin lojua. En osannut jotenkin nauttia siitä. En halunnut pidempää sairaslomaa. Kiva nähdä ihmisiä ja tehdä jotakin hyödyllistä. Enemmän mä töissä olin hyödyksi kuin kotisohvalla.

Ihana tuo sun toinen kommentti. Naurattaa itseänikin torstainen angsti. 😀

Ei yhtään pikkumaisuutta! Ei sauvojen kanssa liikkuminen mitään nannaa ole.

Tsemppiä ja voimia kovasti!

Katri

En yhtään ihmettele että vetää vähän mieltä mustaksi. 🙁 Tosi harmi. Mutta kuulostaa kyllä tosi hankalalta toi sun töiden teko keppien kanssa, varsinkin kun jalan kyllä pitäisi levätä. Ihmettelen todella jos et saa sieltä työterveyslääkäriltä lisää sairaslomaa. Muista valittaa kivusta, ei se ole hyvä että jalka kipeytyy lisää työpäivän aikana.

Toivottavasti saat (sitä lepoa) ja täsmällisiä kotihoito-ohjeita.

Hali ja tsemppiä! 🙂 Kyllä se siitä!

-Anne

Voi juku mikä päivä,mutta aatteles miten ihanat värit tytär on valinnut,niin hienot,että melkein haluaisin kutoa nuo lapaset valmiiksi itse!Huominen on parempi,usko pois:)

No huh huh! En kadehdi, vaikka itse olen kyllä sitä tyyppiä, että olisin salaa tyytyväinen jos saisin luvan kökkiä illat sohvalla leffoja katsomassa… 🙂

Toivottavasti pääset sairaslomalle — vai tulisitko vieläkin hullummaksi jos joudut olemaan päivät pitkät kotona?

Niin ja pakko sanoa että vähän kyllä nauratti, kun se osa sinussa, joka noin kauheasti kiukuttelee (”en haluu ottaa valokuvii tästä tyhmästä bussista, plääh”), kuulostaa kovasti pelokkaalta ja vihaiselta pikkutytöltä. Mikäköhän sen voisi rauhoittaa ja lepyttää? 😀

Katri: Kiitos ihana opiskelija! 🙂

Anne: Olihan se vähän hankalaa, mutta nyt alan vähitellen kävelemään ilman keppejä. Sain ihan hyvät kotihoito-ohjeet, joita nyt yritän noudatella. Kipua ei sais tuntea…

Anonyymi: Melkoinen päivä oli. Onneksi tuollaisia on todella harvoin. EIkö olekin ihanat värit. Musta on ihanaa antaa lasten valita värejä, koska niistä tulee yleensä tosi hyviä yhdistelmiä. Joskus lakkaan tyttöjen kynnetkin jokaisen eri värillä, kun he niin haluavat. 🙂 Olit muuten oikeassa siinä, että huominen on parempi. Se oli!

Katri M.: Mä tykkään lojua tiettyyn pisteeseen asti. Tai lojuminen olisi kivaa, jos olisi terve. Voisi lojua ja puuhastella sopivassa suhteessa, mutta nyt en voinut kuin lojua. En osannut jotenkin nauttia siitä. En halunnut pidempää sairaslomaa. Kiva nähdä ihmisiä ja tehdä jotakin hyödyllistä. Enemmän mä töissä olin hyödyksi kuin kotisohvalla.

Ihana tuo sun toinen kommentti. Naurattaa itseänikin torstainen angsti. 😀

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *