Lapset

Kymmenen vuotta sitten

1.3.2017 Teksti: Elina Hovinen

Helmikuussa 2007 odotin kolmatta lastani kolmannella kuulla. Olin voinut koko raskauden todella huonosti. Pahoinvointi oli ollut todella rajua ja olin ollut aivan poikkeuksellisen väsynyt. Pahoinvointi oli yhtäkkiä vähentynyt voimakkaasti, joka herätti minussa ihmetystä. Remontoimme parhaillaan onnellisina ensimmäistä omaa kotiamme. Punainen rivitaloneliö Espoon lintukodossa alkoi olla valmis muuttoamme varten. Lähdin keskeltä remonttiviimeistelyitä kotiin laittamaan isompia lapsia nukkumaan. Autosta noustessani tunsin, että nyt tuli housuun jotakin. Kannoin 1,5-vuotiasta sylissäni ja talutin 3,5-vuotiasta sisälle. Olin aivan kauhuissani, sillä arvasin mistä nyt on kyse – tämä ei tiedä hyvää. Olen kokenut vastaavan kerran ennenkin.

Kotiin päästyäni syöksyin suoraan vessaan ja laskin housut. Verta ryöpsähti lattialle. Esikoinen ehti nähdä veren ja katsoi minua ihmetellen. Yritin vakuutella, että ei ole mitään hätää, vaikka kauhistunut katseeni kertoi varmasti ihan muuta. Yritin toimia autopilotilla ja laittaa iltapalaa pöytään. Samalla soitin kaikille mahdollisille sukulaisille, jos joku pääsisi hoitamaan lapsia, että pääsisin päivystykseen. Ei onneksi mennyt kauaa, kun hoitaja saapui ja pääsin lähtemään päivystykseen. Taittelin käsipyyhkeen housuihin, joka kastui kovaa vauhtia. Ajoin silmät kyynelistä sumeina Jorviin niin kovaa kuin uskalsin.

Päivystyksen luukulla sepitin itkuisena ”olen raskaana viikolla 13. ja vuodan runsaasti verta”. Minut ohjataan odotusaulaan. Minuutit tuntuvat tunneilta. Minulla on kova kiire päästä tutkittavaksi, vaikka ei tilanne kiirehtimällä muuttuisi.

Vihdoinkin pääsen tutkimushuoneeseen, jossa minua ultrataan. Riisun housut sermin taakse ja kävelen tutkimuspöydälle. Kulkureittini jää lattiaan veripisaroina. Minua ultraava hoitaja kääntää ultrausruudun hienotunteisesti minusta poispäin. Hän ultraa melko pitkään ja kohta tarttuu puhelimeen ”saisiko päivystävän lääkärin tänne”. Lääkäri saapuu paikalle ja ultraa minut. Kohta hän kääntää ruudun minuun päin. Katso, täällä on viikkoja vastaava elävä sikiö, mutta täällä on myös toinen pussi, joka on tyhjä. Sanat eivät meinaa mennä tajuntaan. Siellä on siis ihka elävä vauva!? Mutta mistä tämä verenvuoto sitten johtuu? Se johtuu todennäköisesti siitä, että toisessa tyhjässä pussissa ollut sikiö/alkio tuli nyt kesken. 

Olen suunnattoman helpottunut, mutta samalla niin sekaisin, etten oikein pysty erittelemään tunteitani saati sisäistämään mitä minulle juuri kerrottiin. Minulla oli kaksosraskaus, josta en tiennyt mitään. Minut päätetään ottaa seurantaan yön yli, koska kohdunsuu oli vuodon takia auki. Jäin odotusaulaan odottamaan ohjausta osastolle. Itken aivan hysteerisesti. Itkuni saa koko penkkirivistön vavahtelemaan nyyhkytykseni tahtiin.

En meinaa saada osastolla unta. Miten kotona olevat lapset pärjäävät? Miten seuraavalle päivälle kaavailtu muutto hoidetaan, koska minut määrättiin liikkumiskieltoon? Kukapa muukaan näissä tilanteissa pelastaa kuin oma äitini, joka hyppäsi siltä seisomalta Oulusta yöjunaan ja riensi muuttoavuksi. ❤️  Muutto saatiin sukulaisten ja ystävien avustamana hoidettua ilman minua. Minä vain lepäsin ja katselin vierestä kun muut kantoivat tavarat paikoilleen. Raskaus jatkui ilman ongelmia loppuun saakka. Elokuussa meille syntyi maailman täydellisin tyttövauva.

Kommentit (7)

Olipa koskettava kirjoitus. Surullinen, mutta niin kaunis. Kaikkea oletkin ehtinyt kokea. Jotenkin välillä niin vaikea uskoa, että sulla on jo niin monta upeaa lasta, vaikka näytät niin super nuorekkaalta ja ehdit ja jaksat tehdä vaikka mitä. Vau! 🙂

Itku tuli! Alussa surusta, lopussa onnesta <3

❤️

Kyllä kylmät väreet kulki täälläkin koko tarinan ajan ja saattoi kyynelkin vierähtää. <3 Kiitos tarinan jakamisesta. Olen pahoillani, ettei toinen selvinnyt ja samalla onnellinen puolestasi, että sait toisen terveenä maailmaan. Voin vain kuvitella, miten ristiriitaisia tunteita tuolloin koit <3

Kiitos myötäelämisestä. Tämän kirjoittaminen nostatti taas tunteet pintaan. ❤️

Ihana tarina, vaikka kauheaa varmasti olikin. Ilo ja suru kuuluvat elämään. <3

Näinhän se on. ❤️

Olipa koskettava kirjoitus. Surullinen, mutta niin kaunis. Kaikkea oletkin ehtinyt kokea. Jotenkin välillä niin vaikea uskoa, että sulla on jo niin monta upeaa lasta, vaikka näytät niin super nuorekkaalta ja ehdit ja jaksat tehdä vaikka mitä. Vau! 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *