Hiihto

Liikunnan riemua ladulla

12.2.2018 Teksti: Elina Hovinen

Viime viikko oli yllättävän hektinen. Huomaan, että uusi arki vaati sen, että jatkuvasti täytyy olla to do -listan kanssa tilanteen tasalla ja asiat pitää hoitaa ajallaan. Mitään ei voi jättää  viime tippaan, vaan asiat on hoidettava pois sitä mukaa kun niitä tulee. Asioiden kasautuminen aiheuttaa sen, että stressitasot nousee ja hermot pettää. Kiireen vastapainoksi täytyy saada lepoa ja liikuntaa. Nämäkin täytyy kalenteroida, että oikeasti tulee tehtyä.

Perjantaina pääsin nollaamaan pitkästä aikaa oikein kunnolla. Hyppäsin aamulla Heidin kyytiin ja ajelimme Oittaalle. Heidillä oli siellä sovittuna asiakkaan kanssa treenit ladulla ja minä hiihtelin saman ajan itsekseni.

En ole elämässäni ihan hirveästi hiihtänyt. Lapsena meidän äiti ovelana kettuna oli kehitellyt meille kannustinsysteemin, jolla sai meidät hiihtämään hiihtoloman aikana ainakin 14 kilometriä. Kaksi hiihtolenkkiä Kahvankarin saareen jäätä pitkin vastasi yhtä kokonaista isoa pitsaa Tarantella-pitseriassa. 🙂 Meidän perheessä liikunta oli normaali osa arkea, vaikken erityisemmin tykännyt liikunnasta, enkä ollut mitenkään kovin liikunnallinen. Vasta aikuisena olen oppinut nauttimaan liikunnasta ja löytänyt omat lajit. Samalla olen ymmärtänyt kuinka tärkeää liikunta on hyvinvoinnin kannalta.

Aikuisena olen hiihtänyt vain kahden käden sormilla laskettavan määrän. Olen käynyt satunnaisilla hiihtolenkeillä useimmiten äidiltä lainatuilla suksilla. Toissa talvena ostin elämäni ensimmäiset omat luistelusukset, joilla olen nyt hiihtänyt hurjat neljä hiihtolenkkiä.

Perjantaina Oittalla sovittelin monoja siteisiin ja ihmettelin, pitäisikö minun tietää kumpi jalka laitetaan kumpaan sukseen kiinni? Tulin siihen tulokseen, ettei sillä taida olla väliä ja napsautin monot kiinni ja lähdin haparoiden hiihtämään. Oittaan pisin reitti on aluksi aika mäkinen ja olin kolmen kilometrin jälkeen aivan loppu. Suussa maistui veri ja syke hakkasi lähellä maksimilukemia. Pohkeita kivisti, jalkapohjissa tuntui kipua ja keuhkoja poltteli. Tältäkö tuntuu olla rapakunnossa?

Pysähdyin hetkeksi, kaivoin kännykän taskusta ja luonnollisesti jaoin tuntemukseni someen. Syke laski hieman ja päätin, että jatkan hiihtämistä hitaammalla vauhdilla ja koitan löytää hiihtämiseen hiukan rentoutta. Reitti helpottui tuon jälkeen – tuli pitkiä laskuja, jotka laskettelin hiihtourassa ihanan kovaa! Huippunopeus alamäessä oli 41,2 km/h! Sukset luistivat ihan huippuhyvin, vaikka ne on voideltu viimeksi pari vuotta sitten. 🙂

Löysin lopulta jonkinlaisen rentouden ja nautinnon hiihtämiseen. Olin aivan onnessani. Sain kerättyä mittariini peräti 12 hiihdettyä kilometriä. Hiihtolenkin jälkeen olo oli kuin olympiavoittajalla ja mieliala korkealla. Hiihtäminen ei tuntunut kipeässä takareidessä hiihtäessä lainkaan ja mulla syttyi voimakas toivonkipinä siitä, että viimein löytyi laji, jonka parissa pääsen hikoilemaan ja kohottamaan kuntoa takaisin ennalleen. (Vaan ei sittenkään. Jalka kipeytyi seuraavana päivänä.)

Hiihtolenkin jälkeen jäimme Heidin kanssa vielä hetkeksi kuvaamaan ja lopulta pääsimme ansaitusti saunomaan ja saunan jälkeen söimme vielä tukevan lounaan buffetista. Oittaalla sauna ja lounas maksaa vain 10 euroa. Samaan hintaan pääsee avantoonkin, jos mieli tekee. Heidi kävi avannossa, minä en vielä uskaltanut. 🙂 Tässä hiihtolomaksi hyvä ohjelmanumero: ensin hiihtolenkki, sen jälkeen sauna ja tukeva lounas.

Kuvat: Heidi Tainio

*Hiihtovaatteet saatu: Salomon