Ajatuksia

Mitä tapahtuu jos antaa luvan nauttia elämästä

12.5.2016 Teksti: Elina Hovinen

Tänä aamuna luin hyvän artikkelin, jossa haasteteltiin urheilulääkäriä Pippa Laukkaa. Jutun otsikko on mielestäni huono ja vähän harhaanjohtava, sillä ongelma on paljon monimuotoisempi.

Varoitan jo nyt, että tämä teksti tulee olemaan todella poukkoilevaa ajatuksenvirtaa. Tämä aihe jotenkin kolahti aika kovaa. Tunnistin itseni joistakin kohdista. Urheilin aiemmin paetakseni. Yritin tukahduttaa sitä ääntä, joka sisältäni yritti päästä ulos ja kertoa, että pysähdy, sua ahdistaa. Sain hetkellistä hyvää oloa ja tyydytystä liikkumisesta. Mitä kovempi treeni, sen parempi fiilis. Hetken. En tietenkään tajunnut sitä silloin. Piti kulkea umpikujaan. Umpikujasta oli vain yksi reitti pois, kulkea samaa tietä takaisin ja katsoa niitä asioita silmiin, jotka laittoivat minut juoksemaan. En sano, että urheilu olisi ollut mulle huono asia, ehkäpä juurikin päin vastoin. Olisin varmasti voinut henkisesti vielä huonommin, jos en olisi liikkunut, mutta jotkin kellot siitä pakonomaisesta suorittamisesta olisi voinut soida. Ei soinut. Jälkeenpäin asiat näkee aina paljon kirkkaammin.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Kokonaisvaltainen hyvinvointi ei ole mikään niksnaks-temppu, vaan se on monen tekijän summa. Ei ole myöskään yhtä oikeaa tapaa saavuttaa elämään tasapainoa, kuten ei ole yhtä oikeaa tapaa saavuttaa hyvä kunto, oikeanlainen ruokavalio, täydellinen elämä jne.

Nykyihmisen elämä on niin kovin vaikeaa. Pitää olla tehokas työntekijä. Täytyy olla jatkuvasti tavoitettavissa niin työasioissa kuin ystäville ja perheenjäsenillekin. Tehokas työntekijä osaa organisoida arkensa niin, että ehtii urheilla itsensä näyttämään fitnessurheilijalta. On hyvä olla valveutunut kaikenlaisista ravitsemusasioista. Unohtamatta eettisyyttä ja ekologisuutta kaikissa hankinnoissa. Kodin täytyy näyttää niin hyvältä, että kelpaisi milloin tahansa tulla kuvatuksi sisustuslehtien sivuille. Et ole vakavasti otettava, ellet ole tyylikäs, muotitietoinen ja huoliteltu, mutta kuitenkin persoonallinen. Kaiken tämän ohella täytyy huolehtia lasten kasvattamisesta, heidän tavoitteellisesta harrastamisesta, myös lasten muodikkaasta pukeutumisesta, heidän käyttäytymisestä ja tietenkin koulumenestyksestä. Parisuhteen tulisi olla huumaa ja säkenöivää intohimoa koko ajan. Täydellisessä parisuhteessa pitäisi olla yhteisiä harrastuksia, huolehtia, että on riittävästi kahdenkeskistä aikaa, joka tietysti tarkoittaa elokuvamaisia treffejä ja upeita ulkomaanmatkoja. Kaikki tämä pitäisi tietysti hoitaa niin, ettei mikään osa-alue kärsi tai ole toisesta pois. Ainiin, ei unohdeta sitä, että kaikki tämä täytyy raportoida someen mahdollisimman kultaisin reunuksin. Ei riitä, että otat täydellisen kuvan Instagramiin, vaan täytyy runoilla sama kirjallisesti vielä Facebookiin ja napakammin Twitteriin, mutta ihan ensiksi kuvaat söpön ja todella nokkelan videon Snapchattiin. Kaiken tämän täydellinen hallitseminen on käytännössä aivan mahdotonta! Blogit ja naistenlehdet vääristävät todellisuutta entisestään, sillä niissä raotetaan arjesta ymmärrettävistä syistä vain sitä kauneutta ja elämän helppoutta. Silti kaipaisin lisää Pippa Laukan haastattelun kaltaisia ulostuloja.

Olen aloittanut oman henkilökohtaisen kapinani  tätä vastaan jo jokin aika sitten. Tein tietoisen päätöksen esimerkiksi Instagramin osalta, että en tee enää sellaista sisältöä, jonka tiedän keräävän eniten tykkäyksiä. Teen sisältöä, joka on aitoa. Oikeaa elämää. Elämä ei ole pelkkää hymyä, aurinkoa, onnistumisia ja täydellisen onnistuneita valokuvia. Jonkinlainen raja tässäkin on kuitenkin pidettävä. Henkilökohtaisimmat asiat pidän tietysti itselläni. Mulle tuli raja vastaan sitä tietynlaista miellyttämistä kohtaan. En halua enää siloitella omaa ”brandiani” ja käsikirjoittaa omaa elämääni. Sitä tietä kuljetaan kiitolaukkaa somen ohjastamana.

Kaikki tämä kapina on tehnyt minulle sen, että bloggaaminen tuntuu päivä päivältä vain merkityksettömämmältä. Haluaisin rähistä, kritisoida, haastaa ja käydä kriittistä keskustelua eri asioista. Sitä mitä teen ystäville ja lähipiirille oikeassa elämässä. Toisaalta haluaisin kirjoittaa lempeästi ja kannustavasti. Motivoida ihmisiä löytämään oma tapa liikkumiseen ja terveellisempään ravintoon. Kaiken tämän julkisen kirjoittelun kääntöpuoli on se, että asetan oman elämäni vapaaehtoisesti tuntemattomien ihmisten arvosteltavaksi. Bloggaajat ovat vapaata riistaa kaikenlaiselle arvostelulle. Se tuntuu todella vastenmieliseltä.

Mä olen aivan tavallinen äiti, vaimo, ystävä, sisko kuin kuka tahansa teistä siellä ruudun toisella puolella. En ole koskaan kuvitellut olevani  mitään enempää kuin kukaan muukaan. Jossakin vaiheessa olin vaan aika hemmetin tietoinen siitä, että ehkä ihan jokaisella kolmen lapsen äidillä ei välttämättä erotu vatsapalat kuten minulla taannoin. Mua on pitänyt maan pinnassa kolme rakasta tytärtäni ja erilaiset haasteet, joita elämä on eteen tyrkännyt. Olen seissyt  kauppajonossa jännittäen riittääkö pankkitilin saldo kuittaamaan ruokakassit kotiin. Olen kulkenut pyörällä töihin vain siksi, että säästin sillä sen melkein sata euroa kuukaudessa. Olen käynyt läpi itseni kanssa monenlaiset mielen komerot, joiden seurauksena koko elämä meni uusiksi.

Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttaminen kuulostaa joltakin salatieteeltä. Itsekin tuossa tekstin alussa kirjoitin, että se koostuu monesta osatekijästä. Sitä se onkin. Omalla kohdallani tasapainon saavuttaminen vaati pitkällistä itsetutkiskelua, omien heikkouksien myöntämistä ja niiden hyväksymistä. Hyvinvointi on sallimista ja armollisuutta, ei jatkuvaa itsensä ruoskimista ja kurinpalautusta. Rennon elämän kieltäminen itseltään aiheuttaa negatiivisen kierteen, josta on vaikea päästä pois. Salliminen ja itseensä lempeydellä suhtautuminen voi kuulostaa siltä, että samalla häviää elämänhallinta ja kontrolli, mutta ei se sitä tarkoita. Myönnän, että itselläni tämä muutos tarkoitti viittä lisäkiloa elopainoa, mutta voi kuinka paljon enemmän nautinkaan elämästä nyt! Muutos tarkoittaa minulle hyvällä omalla tunnolla nautittuja hetkiä niin ruuan kuin liikunnankin parissa. En pode syyllisyyttä syödyistä herkuista tai väliin jätetyistä treeneistä. Poden enemmänkin syyllisyyttä liiallisesta koneella notkumisesta ja puolihuolimattomista lauseista läheisille kesken somettelun. Olen hyväksynyt sen, että olen tällainen kuin olen, mutta ihan ok tyyppi silti. Vähän hölmö, välillä hidas, joskus liian äänekäs ja mutta omasta mielestä tosi hauska (lapsia välillä nolottaa). Kai sitä voisi sanoa myös niin, että olen jollakin tapaa rakastunut itseeni ja uskoisin, että sitä kautta pystyn tulemaan myös rakastetuksi.

Kauhean vaikea pukea sanoiksi kaikkea tätä valtavan pitkää ja takkuista tietä, jonka olen kulkenut, mutta yritin edes. Nyt on pakko mennä nukkumaan. Se on myös yksi asia, jolla osoitan itselleni olevani tärkeä. Hyvät yöunet on hyvän elämän perusta!