Juoksu 18.3.2015

Miten minusta tuli juoksija

Teksti: Elina Hovinen

Blogin alkuaikoina kirjoittelin vähän taustaa, miten liikunnasta tuli minulle elämäntapa. Täältä löytyy teksti raskausajan liikunnasta. En ole tainnut koskaan kirjoitella, miten minusta tuli juoksija, vaikka molemmat tekstit tätä aihetta vähän sivuaakin. En ole lapsena harrastanut minkäänlaista liikuntaa, jos arkiliikuntaa ja kavereiden kanssa ulkoilua ei lasketa. Meidän perhe oli liikunnallinen ja meitä kannustettiin ulkoilemaan ja liikkumaan. Laskettelimme yhdessä, meitä kannustettiin hiihtämään ja juoksulenkeille. Lapsena kisasimme sisarusten kesken lyhtypylvään välejä, pelattiin pesistä, oltiin hippaa, luisteltiin ja leikittiin kirkonrottaa. Aiemmin olen mieltänyt, etten ole ollut lapsena liikunnallinen, mutta en vain ole harrastanut mitään tiettyä liikuntamuotoa, vaan kaikki liikkuminen on ollut omatoimista ja luonnollista. Oulussa kuljettiin joka paikkaan pyörällä ja yhdessä tekeminen oli usein jollakin tasolla liikkumista. Vaikken ole opetellut minkään lajin tekniikkaa, koordinaatiota tai ollut missään valmennuksessa, niin jonkinlainen liikkumisen pohja on kuitenkin lapsuudessa tullut haalittua.

Omilleni muutettuani liikunta pysyi jollakin kevyellä tasolla mukana elämässä, mutta lajeja tuli ja meni ja innostuksen taso vaihteli. Parikymppisenä muistan aina tutustuneeni uuteen asuinpaikkaan juoksemalla. Siksakkasin kadut ristiin rastiin lyhyillä rykäisevillä lenkeillä. Tuolloin tein lenkkejä hyvin satunnaisesti. Välillä innostuin uimisesta ja joskus kävin pari kertaa jopa kuntosalillakin.

Liikkumisesta tuli säännöllisempää vasta tultuani äidiksi. Ensimmäistä lasta odottaessani kiinnostuin ensimmäistä kertaa oikeasti terveydestäni ja rupesin miettimään mitä suuhuni laitan. Ajatus siitä, että vatsassani kasvava lapsi joutuu tahtomattaan altistumaan kaikelle sille mitä minä kroppaani tungen, oli aika pelottava ja vastuu painoi. Ensimmäistä lasta odottaessani pelkäsin jotenkin hullunkurisesti myös sitä, että lihon muodottomaksi palloksi aivan kuin se olisi jonkinlainen automaatio äidiksi kasvamisessa. Lapsen synnyttyä tuli aika äkkiä huomattua, että pelko oli täysin turha. Imetys karisti raskauden kerryttämät maitovarat aika äkkiä ja kohta jouduin miettimään, miten saan painoni pysymään normaalipainon puolella, koska imetys meinasi tehdä minusta alipainoisen.

Esikoisen synnyttyä (2003) aloitin säännöllisen liikkumisen. Heti synnytyksen jälkeen ei suositella juoksemista, koska täristävä liike on liikaa synnytyksestä toipuvalle keholle. Nautiskelin alkusyksyn aurinkoisista päivistä työntelemällä rattaita aina vähän pidempiä lenkkejä. Aluksi muistan, että kolmen kilometrin vaunukävely sai voimani loppumaan. Kunto oli tosiaan niin huono. Yhdestä pitkästä ylämäestä tuli minulle paikka missä tsekkasin miten kunto kehittyy. Tuohon aikaan sain ensimmäisen sykemittarini ja muistan kuinka ensimmäisiä kertoja tuota mäkeä kävellessä syke nakutti yli 170 kertaa minuutissa. Vähitellen kunto kasvoi niin, että syke ei noussut tuossa mäessä rattaita työnnellessä enää edes 150 iskuun minuutissa. Kunnon kohetessa siirryin juoksuun. Ennen keskimmäisen lapsen syntymää juoksin maksimissaan viiden kilometrin lenkkejä ja nekin aina niin kovaa, että verenmaku tuli suuhun.

Keskimmäisen lapsen synnyttyä äitini inspiroi minut kokeilemaan puolimaratonia. Muut siskoni ja äitini olivat jo tainneet kertaalleen juosta puolikkaan, joten pitihän minunkin yrittää. Sain äidiltä aloittelijan puolimaratonohjelman, jota lähdin täsmällisesti noudattamaan. Muistan vieläkin sen ohjelman. Se oli jääkaapin ovessa kaikki kuusi viikkoa. Siinä oli keltaisella kevyet ja lyhyet pk-lenkit, oranssilla kovatempoisemmat lyhyet lenkit ja vihreällä sunnuntain pitkis. Pitkät lenkit alkoivat 10 kilometristä pitenemään viikko viikolta, kasvattaen reitin pituutta kilometrilla viikossa aina 16 kilometriin saakka. Tuolloin aloitin myös säännölliset kuntosalitreenit ja korvasin arkiviikon juoksuja välillä spinningillä. En ikinä unohda sitä fiilistä, kun juoksin elämäni ensimmäisen kympin! Tuohon ensimmäiseen kymppiin meni aikaa hurjat 1,5 h tuntia, mutta kun ohjelmassa luki, että sykkeen pitää pysyä koko matkan alle 140, niin kyllähän siinä kesti. Tuo juoksu oli mulle henkisesti tosi tärkeä, sen jälkeen uskalsin ihan oikeasti haaveilla ensimmäisen puolimaratonin juoksemisesta. Joka viikko pystyin pidentämään lenkkiä ohjelman mukaisesti kilometrin ja joka viikko mulla oli voittajafiilis. Ohjelmaa noudattaessani ja niitä eri vauhtisia ja sykkeisiä lenkkejä tehdessä opin rakastamaan juoksua. Vähitellen jalatkin tottuivat iskutukseen, vaikka aluksi jalkapohjat oli ihan sosetta pitkisten jälkeen.

 
Ylemmässä kuvassa juoksen ensimmäistä puolikastani 9 kk synnytyksen jälkeen. Alemmassa kuvassa odotan jo kolmatta tosin ihan alkuvaiheessa. Hieman eri ruumiinrakenne ollut mulla tuohon aikaan. 😀

Sitten tuli toukokuu 2006, äitienpäiväviikonloppu ja Helsinki City Run. Sain etukäteislahjaksi ensimmäiset juoksutrikoot, jotka jalassani asetuin HCR:n lähtöviivalle. Ensimmäistä kertaa lappu rinnassa ja ensimmäinen urheilukilpailuni sitten koulun kilpailujen jälkeen. Jännitti aivan sairaasti. Juoksin koko matkan aivan fiiliksissä ja ensimmäisen puolikkaani loppuaika oli 2:03. Tuon kokemuksen jälkeen hurahdin juoksemiseen aivan lopullisesti. Kolmannen lapsen raskausaikana juoksin niin pitkään kunnes maha haittasi juoksemista ja synnytyksen jälkeen palasin lenkkipoluille heti synnytyksestä toivuttuani.

Ensimmäisen juoksuohjelman noudattaminen opetti minulle sen kaikista tärkeimmän pitkän matkan juoksemisesta, tai oikeastaan lajista kuin lajista, eli pohjat pitää rakentaa huolella. Peruskestävyystreenejä ei vain voi skipata. Juoksin kaikki pitkät lenkit aivan etanavauhtia, koska pidin huolta, että syke pysyy alle 140, vauhti tosin kasvoi kunnon kohetessa. Olin itse tosi yllättynyt, että pystyin kilpailussa juoksemaan tuollaista vauhtia. Tuo oli mulle sellainen saavutus, jota fiilistelin pitkään vielä suorituksen jälkeenkin. Vastaavan fiiliksen koin syksyllä 2013, jolloin juoksin maratonin ennätyksen. Tuolloinkin valmistautuminen meni aivan täydellisesti. Olin malttanut tehdä kaikki treenit ihan niin kuin pitikin ja se palkittiin minulle täysin käsittämättömällä loppuajalla 3:45.

Maratonista aloin haaveilemaan vuonna 2007 kolmannen lapsen syntymän jälkeen ja aloitin jälleen määrätietoisen harjoittelun sitä varten. Sitten tein tempun minkä vain aloittelija onnistuu tekemään neljä viikkoa ennen maratonia. Ostin uudet kengät ja korkkasin ne sitten heti kerralla juoksemalla niillä 26 kilometriä. Maratontreenit loppuivat tuon lenkin jälkeen hyvin pian, koska sain vääränlaisista kengistä ärhäkän penikkataudin, josta toipumiseen mulla meni pitkälle talveen. Tuon episodin mukana mulla meni usko siihen, että pystyisin koskaan juosta kokonaista maratonia. Puolikkaita juoksin joka vuosi yhden tai kaksi, kunnes vasta keväällä 2012 uskalsin ajatella kokeilevani taas kokonaista maratonia. Puolimaratonien väleihin osui aina erilaisia loukkaantumisia ja taistelua toistuvan penikkataudin kanssa. Pakollisten juoksutaukojen aikana löysin toisen rakkauteni –  pyöräilyn. Ensin rakastuin spinningiin ja myöhemmin ulkona pyöräilyyn. Lisäksi purin juoksutaukoturhautumista salilla. Jossakin vaiheessa kuulin sanan proteiini ja kiinnitin yhä enemmän huomiota ruokavalioon. Urheilumäärien kasvaessa ja uuden ruokailutottumusten myötä kehokin alkoi muokkaantumaan ja treeni rupesi näkymään myös vartalossa. Tästä vielä myöhemmin opin lisää kuntosalitreenaamisesta, mutta siitä kirjoittelen ehkä joskus toiste.

Ensimmäiselle maratonille treenaamiset sujuivat kivasti isosiskoni kanssa keväästä aina loppukesään. Sunnuntaiset pitkät lenkit olivat aina viikon kohokohta. Mikään ei vain voita juoksusta tulevaa endorfiiniryöppyä! Itse kisa ei ollut mulle mikään huikea kokemus. En osannut vauhdinjakoa yhtään eikä mun pää meinannut kestää koko touhua. En uskonut tarpeeksi itseeni ja omaan kuntooni. Opin tuosta juoksusta tosi paljon. Loppuaika ensimmäisellä maratonilla oli 4:12. Tuolloin koin, että minusta viimein tuli juoksija, vaikka varsinaiseen suoritukseen olin pettynyt.

Tällä hetkellä mun juoksijaidentiteetti on taas vähän hukassa. Alkuvuosi on mennyt punttaillessa, pyöräillessä ja uidessa loukkaantumisen vuoksi. Kunhan pääsen taas kunnolla juoksemisen makuun, niin eiköhän se sisäinen juoksija taas löydy. Olen ehkä hieman kummajainen juoksijana, koska punttaan talvisin itseni aika isoon kuntoon ja teen aika vähän pitkäkestoista treeniä. Keväisin sitten joudun aloittamaan juoksukunnon rakentelun taas ihan alusta. Tämä on mun tyyli olla juoksija, tai punttaava juoksija. En vain halua valita vain yhtä lajia ja keskittyä siihen, vaan haluan tehdä vähän kaikkea.

Jos haluat aloittaa juoksemisen ihan alusta. Juoksun aloittaminen kävelystä, treeniohjelma löytyy TÄÄLTÄ.
Aloittelijajuoksijan kahdeksan viikon harjoitusohjelma löytyy TÄÄLTÄ.

Kommentit (21)

[…] Endorfiinikoukussa: Miten minusta tuli juoksija […]

Kiitos tästä postauksesta! Tämä loi uskoa omaan treenaamiseeni.

Kiva kuulla! 🙂

Kylläpäs oli taas mukavaa luettavaa! Olen vasta haaveillut ekasta puolikkaasta, mutta vielä ei kunto ole sen mukainen. Tuon ekan kympin kisan jälkeisen huuman mustan ikuisesti. Se juoksu meni nappiin kaikin puolin. Nyt kyllä kaivelen jostain puolikkaalle valmistautumisohjeet ja alan sitä noudattamaan. Sykkeet tahtoo pompsahtaa tosi herkästi tosi ylös, siihen pitäisi saada muutos. Myös juoksukoulua olen yrittänyt etsiä, mutta missään lähikaupungeissa sellaista ei ole nyt justiin tarjolla. Harmi.
Mukavaa kevättä sinulle =)

Kiva kuulla, kiitos! 🙂 Puolikkaan voi vähän vajaallakin kunnolla juosta, jos ei aseta mitään ihmeellisiä aikatavoitteita. 🙂 Se ei vain välttämättä ole tuolloin mitenkään kovin mielekästä. Peruskestävyyslenkkejä tekemällä saa sykkeetkin tasoittumaan.

Todella mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos! Aloin oikein itsekin miettimään miten olen juoksun pariin päätynyt. Monet miettivät mistä löydän itsekuria käydä 3-4 kertaa viikossa juoksemassa, mutta nyt kun juoksu on muuttunut säännölliseksi niin sitä ei vaan osaa olla ilman! 🙂 juoksun ja yleensäkin liikunnan tuoma fiilis on vaan niin mahtava!

Se on just noin! Juoksu vaan on niin kiva ja erilaisia lenkkejä tekemällä homma pysyy hanskassa. Aina ei pidä tehdä mitään kovin rankkaa treeniä. Välillä voi lönkötellä ihan vaan nautiskellen. <3

Oho, löysin blogisi ihan sattumalta! Olin lukijasi Fitfashionissa ja kun olin Vietnamissa, oli blogilistaani ilmestynyt vain teksti Endorfiinikoukussa alle, jossa luki ”Kiitos ja näkemiin”. En päässyt enää blogiisi katsomaan olitko lopettanut bloggaamisen kokonaan vai mitä oli tapahtunut. Nyt HCR:n seuraajana löysin sinut sitä kautta. Yksi vanha lukija siis palannut riveihin! 🙂

Ihanaa kun löysit takaisin! 🙂

Tää oli mun mielestä kiinnostavin juttu sun blogissa koskaan! Myös tuo raskausjuttu kinnosti oman tilanteen vuoksi tosi paljon 🙂

Hei! Olipas mukava postaus, jälleen 🙂 Itse olen painottanut lähiaikoina treenini kuntosalille, mutta tarkoituksenani olisi juosta kesällä puolimaraton. Olisiko sinulla mahdollista antaa aloittelijan puolimaraton-ohjelmaa tai vinkata, mistä löytäisi hyvän ohjelman. Olen juossut aiemminkin, mutta lyhyempiä lenkkejä ja viimeisimmästä kerrasta on jo pari kk. Katsoin pari muuta laittamaasi linkkiä, mutta en kokenyt löytäväni niistä itselleni uutta tietoa puolimaratonia ajatellen.
Ihanaa kevättä! 🙂

Tosi mielenkiintoinen postaus 🙂 Toiv tästä tulee sulle juoksun suhteen hyvä vuosi!

Kiitos! 🙂 Sitä mäkin kovasti toivon.

Kiitos, tää oli tosi hyvä postaus 🙂 Toivotaan, että pääset pian kunnolla juoksemaan!

Kiitos palautteesta! 🙂 Mäkin niin toivon!

Mukava juttu lukea 🙂

Itsekin aloitin juoksemisen tytön synnyttyä. Noin 11 vuotta sitten. Oho, johan on tullut juostua 😀
Vaikka ja mitä muutakin lajia on tullut harrasteltua lapsesta asti. Tuntuu tyttökin menevän samanlaista kaavaa . Hyvä niin. Nyt innostunut jo juoksemisestakin. Juuri ostettinkin uudet juoksukengät 🙂 .

Eikö ole järkyttävää tämä ajan kuluminen!? 😀 Itse kun ei vanhene lainkaan… 😛

Mäkin haluaisin saada tytöistäni lenkille seuraa, mutten oikein tiedä miten motivoida. Heitä tuntuu enemmän kiinnostavan taitolajit ja lyhyemmät pyrähdykset.

Kiitos kivasta stoorista, oli kiinnostavaa lukea juoksuhistoriaasi! Bongasin sut muuten pari päivää sitten Tukholmankadulla, kun vilahdit ohi fillarilla. Vauhdikkaalta menolta näytti 🙂 Paljonko sulla tulee työmatkaa kilsoissa ja ajassa?

Ai näit? 🙂 Mulla tulee n. 11 kilometria suuntaansa. Osa matkasta kaupungissa, joten aika hidasta tuo on. Yhteen suuntaan menee aikaa puolisen tuntia.

Kiitos tästä jutusta! Todella mielenkiintoinen ja innostava!

Kiitos itsellesi, kun jätit kommentin! 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *