Elämä 21.8.2011

Neljän kilon paketti

Teksti: Elina Hovinen

Pakko taas vähän fiilistellä… Kuusi vuotta sitten olin tuore kahden lapsen äiti. Olin aamulla vähän seitsemän jälkeen synnyttänyt yli neljän kilon vauvan. Olin pakahtua ylpeydestä. Raskausaikana neuvolassa seurattiin vatsan kasvua ja ihmeteltiin, kun maha ei kasva käyrien mukaan oikeaa tahtia. En yltänyt käyrälle, mutta silti sieltä mun pienestä (oikeasti se oli suuri) mahasta pullahti ulos iso vauva.

21.8.2005 klo 01.30 Heräsin taas supistukseen, joka tuntui jo tuskaiselta. Risto heräsi siihen, kun supistuksen aikana vedin syvään henkeä ja lauloin uloshengityksen aata. Jokaisen supistuksen jälkeen Risto kysyi, että joko lähdetään. Sanoin aina ”ei vielä, odotetaan vielä yksi”. Ja vielä yksi, ja vielä yksi. Klo 03.00 Risto sanoi, että NYT lähdetään. Sisko, joka oli meillä hoitamassa esikoista, pyöritteli silmiään, sanoi mulle jälkeenpäin, että mun silmissä oli kipuverho. Mä siinä vielä vähän epäröin, että jos tämä ei vieläkään ole kunnolla käynnissä. Lähtiessä kävin vessassa ja en olisi halunnut nousta pöntöltä ollenkaan, koska siinä oli niin hyvä istua ja nojata supistuksen aikana taaksepäin. Ovella tuli supistus, hissin ovella tuli supistus, ulko-ovella tuli supistus, auton ovella ja kymmenen minuutin ajomatkalla kolme. 

Kuva: Talvikki Heike

Voi minun keskimmäinen tytär! Onnea rakas!

Sitten yksi aivan toinen asia. Ostin tänään liput Candominon ja Soile Isokosken hyväntekeväisyyskonserttiin. Konsertin jokaisesta lipusta ohjataan 30 euroa Kirkon Ulkomaanavun kautta maanviljelyn kehittämiseen Angolassa. Olen ehkä koko ikäni halunnut päästä kuulemaan Soile Isokoskea livenä ja nyt sekin päivä koittaa. Olen koko lapsuuteni kuunnellut klassista musiikkia ja yksinlaulua. Candomino-kuoro on mun sydäntä lähellä, koska olen itse laulanut siinä. Mua itkettää jo valmiiksi tuo konsertti. Mies lupasi lähteä konserttiin mun kanssa.

Huomenna menen töihin juosten. Sisko aikoi juosta ja pyysi mua seuraksi. Meillä on yhteistä matkaa ehkä kuuden kilometrin verran.

Kommentit (2)

Suvi: Ihania muistoja todellakin! Ei tee hyvää mun vauvakuumeelle.

Mäkin itken kaikissa hyvän musiikin konserteissa. 🙂 Muuten en juurikaan itke, mutta konserteissa ei vain voi olla itkemättä.

Meillä oli sama Ossilla tuo lähtö Noelin tullessa ”Joko mennään? NYT OIKEESTI MENNÄÄN.” 😀 Ja olinhan jo sairaalaan tullessa sitten 4,5 cm aukikin ja alle 3,5 tunnin päästä Noel syntyikin jo (4140 g ja 52,5 cm) 🙂 Ihania muistoja!

Mä itkisin silmät päästäni konsertissa kuin konsertissa… 😀 Olin äidin kanssa katsomassa Il Divoa ja koko se konsertti oli yhtä tunteiden myrskyä ja kylmiä väreitä.

Kivaa viikkoa 🙂

Suvi: Ihania muistoja todellakin! Ei tee hyvää mun vauvakuumeelle.

Mäkin itken kaikissa hyvän musiikin konserteissa. 🙂 Muuten en juurikaan itke, mutta konserteissa ei vain voi olla itkemättä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *