Elämä 5.8.2012

Perheenäidin oma aika

Teksti: Elina Hovinen

Perheenäidin vapaa-ajan käyttö ja harrastaminen tuntuu olevan monelle ratkaisematon yhtälö. Moni on kysynyt minulta, miten ehdin/jaksan/saan aikaiseksi kaiken sen mitä teen. Nykyinen elämäntyyli kaikkinensa on mun elämäntapa ja vaatii saumatonta yhteistyötä miehen kanssa. Mä en tiedä, miten muut saavat itsensä liikkeelle tai aikatauluttavat perheen menot, voin vain kertoa teille sen, miten meillä homma on toiminut. Olemme kokeilleet aika montaa erilaista variaatiota ja tietysti myös vääntäneet siitä, kuinka paljon omaa aikaa voi ottaa. Olen käynyt molemmissa ääripäissä.

Aloitan alusta, eli siitä kun esikoinen syntyi. Mä olen joskus aiemminkin kertonut, että heräsin tähän urheilemiseen ja itsestä huolehtimiseen vasta äidiksi tultuani. Mä en missään tapauksessa halunnut paisua pehmeäksi mammaksi. Se oli mulle jonkinlainen kauhukuva. Siihen aikaan tuntui olevan automaatio, että raskaaksi tultua kerättiin kehoon runsaasti pehmeyttä, josta ei viitsitty hankkiutua eroon. Nykyään ymmärretään läpäksi se, kun sanotaan raskaana olevalle, että syö kahden edestä. Ei, ei tarvitse.

Esikoisen synnyttyä tein lähes joka päivä pitkän, vähintään tunnin kestävän, kävelylenkin. En tehnyt kävelylenkkejä farkuissa kaupungilla näyteikkunoita katsellen, vaan vedin tuulipuvun päälle ja lenkkarit jalkaan ja lähdin metsään. Muistan vieläkin, miten huono kunto mulla aluksi. Rattaita työnnellessä yhdessä ylämäessä syke oli 170 iskua minuutissa! No okei, mäki oli pitkä ja jyrkähkö, mutta kuntokin oli huono. Siinä mäessä mittasin aina oman kuntoni ja äkkiä se siitä koheni ja sykkeet muuttuivat maltillisemmiksi. Kävelyllä kohotin peruskuntoni ja sen jälkeen siirryin vähitellen juoksemaan. Tässä vaiheessa en vielä hurahtanut pahasti juoksuun. 

Keskimmäistä odottaessani aloitin kuntosalitreenit ensimmäistä kertaa elämässäni ja jatkoin lyhyehköjen juoksulenkkien juoksemista (6-8 km). Raskauden puolivälin jälkeen heitin hanskat tiskiin ja heittäydyin lekottelemaan. Mulla oli tosi pahoja liitoskipuja ja sen vuoksi pelkät kävelylenkit tekivät kipeää.

Keskimmäisen lapsen synnyttyä hurahdin totaalisesti liikkumiseen. Tuolloin tajusin, että jos haluan pysyä terveenä ja hyväkuntoisena, sen eteen täytyy tehdä töitä. Heräsin siihen, että vaikka olin vasta 24-vuotias, kroppa ei pysy itsekseen hyvässä kunnossa. Aiemmin en ollut edes tainnut miettiä koko asiaa suuremmin. Raskausaikana painoni nousi yhteensä noin 16 kiloa, näin kävi jokaisessa raskaudessani. Lähtöpainoni oli tuolloin aika alhainen, joten painonnousu oli juuri sopivaa. Lähtöpainoksi on neuvolassa aina kirjattu 54-55 kg. (Nykyään painoni on toisella kymmenluvulla pysyvästi.)

Palauduin synnytyksestä jälleen kävelemällä pitkiä kävelylenkkejä, nyt rattaissa oli kaksi lasta työnnettävänä (2-vuotias ja vastasyntynyt). Päällä oli edelleen sama kulahtanut Haltin tuulipuku. Perkkaa-Vermo-Mäkkylä-Leppävaara-akseli tuli hyvinkin tutuksi. En ole koskaan uskaltanut kovin pian synnytyksen jälkeen ruveta juoksemaan, koska olin kuullut ihan riittävästi kauhutarinoita heikoista lantionpohjalihaksista ja siitä mitä tuhoa se voi saada aikaan. Olen aina odottanut useamman kuukauden ennen ensimmäisiä juoksuaskeleita. Siihen asti olen kävellyt ja vahvistanut lantionpohjalihaksia.

Puolen vuoden päästä synnytyksestä liityin Elixiaan ja aloitin juoksutreenit. Päätin tuolloin, että juoksen vuonna 2006 ensimmäisen puolimaratonin. Ilmoittauduin Helsinki City Runille ja rupesin noudattamaan äidiltä saatua puolimaratontreeniohjelmaa. Aloitin juoksutreenit helmikuussa ja toukokuun alussa juoksin ensimmäisen puolimaratonin (aika 2 h 3 min). Tuohon väliin mahtui elämäni ensimmäinen 1,5 tunnin lenkki, ensimmäinen 10 kilometrin lenkki ja monta juhlavaa hetkeä, jolloin huomasin taas ylittäneeni itseni. Rakastuin pitkiin lenkkeihin ja huomasin urheilun positiiviset vaikutukset arjen jaksamisessa. Voin vilpittömästi sanoa, että kuntosalijäsenyyden hommaaminen on ollut paras sijoitukseni. Ennen salijäsenyyttä ja urheiluun hurahtamista olin iltaisin usein väsynyt, kiukkuinen ja turhautunut. Tuolloin mies kehoitti mua lähtemään johonkin, mutta en osannut oikein lähteä mihinkään. ”Kenen kanssa? Mihin? Mitä tekemään?” Kuntosalijäsenyyden hommaamisen jälkeen mulla oli aina paikka, mihin mennä selvittämään päätä ja purkamaan päivän turhautumiset ulos kropasta. Sitä treenaaminen on mulle edelleenkin. Se on mun mielenterveyslääkitys.

Säännöllistä treenaamista jatkui pitkälle kevääseen 2007, jolloin olin taas raskaana ja synnytys rupesi lähestymään.

Kotiäitiaikoina ja opiskeluaikoina treenaaminen ei lohkaissut kovin isoa osaa perheen arjesta, koska usein lähdin treenaamaan vasta kun lapset olivat menossa nukkumaan. Tuolloin koin olevani oikeutettu vapaa-aikaani pitkän, välillä jopa 12 tunnin kotiäitityöpäivän jälkeen. Pitkät lenkit tein viikonloppuisin.

Kolmannen lapsen syntymän jälkeen tarvitsin enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ennen. Alku oli haastavaa, koska lapset sairastelivat paljon ja mulla alkoi pääkopassa iso myllerrys. Urheilin tuolloinkin, mutta harrastin aamu kuuden lenkkejä ja käytin vapaa-aikaani myös laulamalla kuorossa. Kuoroharrastuksen vuoksi treenasin aamuisin ja viikonloppuisin, koska kaksi arki-iltaa meni kuorossa. Kuoroharrastus oli aikaavievää ja sitovaa. Lauloin reilun vuoden ja sitten lopetin, koska noin sitova harrastus ei sopinut elämäntilanteeseeni.

Kuva: Seppo Solmela

Varsinaiset vapaa-ajan käyttöön liittyvät haasteet alkoivat vasta sitten kun siirryin takaisin työelämään. Opiskeluaikana aikataulut olivat vähän väljemmät. Koulu saattoi loppua aiemmin, jolloin ehdin treenaamaan ennen kun lapset pitivät hakea päiväkodista. Työssä ollessa päivä mulla ja miehellä olivat yhtä pitkät työpäivät. Aikataulu oli huomattavasti tiukempi ja iltaisin piti ehtiä tekemään hirveä määrä asioita ja lisäksi työpäivän jälkeen oli aina ihan puhki. Ratkaisuna juoksin taas aamuisin ja kävin salilla viikonloppuisin.

Jossakin vaiheessa tuohonkin arkeen tottui. Rupesin käymään arki-iltoinakin salilla. Mulla lähti sitten treenaaminen vähän lapasesta. Saatoin käydä kolmena iltana salilla ja siihen vielä lenkit päälle. Sitten piti taas löytää kohtuus ja tasa-arvo tähän.

Nyt olemme mielestäni löytäneet parhaan mahdollisen tavan ajankäyttöön ja harrastamiseen. Lapset ovat toki jo aika isoja ja arki on monin eri tavoin paljon helpompaa, mutta silti. Aerobiset treenit teen pääasiassa työmatkoina ja lisäksi pitkän lenkin viikonloppuisin. Salitreenit teemme yhdessä miehen kanssa, jolloin lähdemme koko perhe salille. Lapset puuhastelevat meidän treenin ajan lapsiparkissa, jossa he viihtyvät onneksi tosi hyvin. Ex-tempore arki-iltalenkkejä teemme vuorotellen ja sovitellen, nämä yleensä lasten nukkumaanmenon jälkeen. En muista milloin viimeksi meidän olisi pitänyt kinastella treeniajoista.

Miten muu elämä sitten? Olen tiputtanut rimaa monessakin asiassa. Joku sanoisi luovuttamiseksi, mutta mielestäni se on elämästä nauttimista. Enää en nipota niin paljoa, vaan keskityn vähän tärkeämpiin juttuihin. Toivottavasti. Tähän on ollut opetteleminen. Kotiäitiaikoina koti oli aina ja koko ajan siisti ja vaatteet olivat silitettyinä kaapeissa, kodin sisutus mietittyä… Nykyää
n asiat eivät ole ihan näin. 😉 Silittämisestä luovuin jo aikaa sitten ja kotia en siivoa enää suurennuslasin kanssa. Aika ajoin hajoilen tähän nykyiseen suurpiirteisyyteeni, mutta silloin yritän muistuttaa itselleni, että elämä on paljon hauskempaa, kun ei tarvitse koko ajan stressata kaikesta. Paketti pysyy kuitenkin kasassa näinkin.

Vastasiko tämä kysymyksiinne tai kiinnostiko tämä yhtään? Kysykää ihmeessä lisää, jos heräsi kysymyksiä.

Kommentit (14)

Miaminttu: Voi kiitos! 🙂

Kiitos tästä postauksesta! Mulla on vain yksi lapsi mutta olen yh, joten se vähän tuo haastetta. Tällä hetkellä työttömyys mahdollistaa sen, että voin reenata niin paljon kun vain jaksan! 😀 Mutta KUN (eikö niin, eikä jos :D) saan töitä, niin sitä mielikuvitusta saa kyllä käyttää. Ja minäkin käyn kuorossa! 😀 Onneksi meillä on vain kerran viikossa reenit niin ei tartte lopettaa 🙂

Olipa hyvä teksti tosiaan, kiitos tästä! Oli mukava lukea sinun urheiluhistoriaasi. Olen aiemmin ollut siinä uskossa, että liikunta on ollut elämässäsi aina.

Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta! 🙂 Mäkin oon aina luullut, että oot urheillut koko elämäsi ajan..! Vaikka itselläni ei lapsia olekaan (ainakaan vielä), oli kiva lukea urheiluhistoriaasi ja sitä, miten olet missäkin vaiheessa saanut mahdutettua treenaamisen aikatauluihisi.

Todella hienoa lukea että joku on löytänyt liikunnan ilon vaikka äidiksi tultuaankin.

Olen itse toki vain yhden lapsen äiti, ja hyvin joustavan ja kannustavan miehen vaimo. En ole kokenut ongelmalliseksi treenata raskausaikana tai äidiksi tultua. Se on oikeastaan vain itsestä kiinni.

Aina ei tarvitse käydä salilla tai ryhmäliikunnassa, jumpata voi myös kotona ja juoksu on äärettömän helppo laji. Siihen päälle vaunulenkit, kaikki hyötyliikunta minkä vaan voi tehdä ja esimerkiksi pyörälenkit nahkakuulan istuessa takana saa jo aikaan ihan hyvän setin liikkumista.

Olen tuonne omaan blogiini kirjoitellut liikunnasta ylipäänsä, yhden muun muassa siitä miten sen uskomuksen voi heittää romukoppaan että yksi raskaus pilaisi kroppasi lopullisesti. http://mustikkasmoothie.blogspot.fi/2012/02/uskomus-raskaus-ja-lapsen-saaminen.html

Heidin juoksublogista voi lukea miten mamma tekee 17 km juoksulenkkejä lapsen ollessa tyytyväisenä vaunuissa. http://hhjuoksu.blogspot.fi/

Suurin vihollinen lienee oma mieli.

Kiitos motivoivasta blogista ja erityisesti tästä postauksesta. Eksyin tänne kerran ja olen seurannut aina sen jälkeen kun vain omaa aikaa koneella liikeää..

Sain esikoiseni tasan 10kk sitten ja liityin Elixiaan viime viikolla. Nyt on tehtävä pysyvä muutos jos en halua pehmoiseksi mammaksi. Olen aiemmin lenkkeillyt, mutta en vielä ihan luota lantionpohjaani jotta uskaltaisin vielä juosta.

Olen myös miettinyt miten mahdat keretä saati jaksaa kaiken. Onneksi sinulla on joustava ja yhteistyökykyinen mies 🙂

Piti jo eräskin kerta jättää sulle kiitosviesti, kun kotiäitiysahdistus iski päälle ja blogistasi motivoituneena lähdin vaunulenkille – päiväni oli pelastettu.

Ehkäpä törmäämme joskus salilla!

T. Jenni (entinen luokkakaverisi synnyinhuudeilta)

Kiva postaus. Mä oon kans luullut, että olet urheillut koko ikäsi.

Itselläni myös urheilu on asia, jolla olen pitänyt pääkoppani kasassa nuoruudestani lähtien (nuorihan mä oon vieläkin ;). Ja just sen vuoksi siihen on löydyttävä säännöllisesti aikaa. Itse otan ajan usein aamusta tai sit käyn juoksemassa lasten kanssa (hyvät juoksukärryt ovat joka pennin arvoiset). Mieheni käy uimassa hyvin usein ennen töihin menoa, joten välillä aamut pitää ”jakaa” tai sitten minä juoksen ennen kuin mies lähete uimaan. Välillä käymme juoksemassa koko perheellä (lapset kärryssä). Siitä mä tykkään!!

Nyt tosin on liikunta pannassa ja mun pitää ehkä pitää myös breikkiä täältä sun blogista, koska muuten iskee kademieli.

Niin…ja kumpa mäkin osaisin olla stressaamatta siitä, miltä kotona näyttää. Silitysraudan lukitsin onneksi jo monta vuotta sitten kaappiin. 🙂

Mullekin tuli yllätyksenä, ettet oo urheillu jo nuorempana.. mut parempi myöhään kun ei milloinkaan 🙂

Missä vaiheessa sulla ilmeni ne penikkavaivat ja aloit pyöräilemään aika paljon sen sijasta vaikkei se ensin tuntunu niin kivalta kuin juoksu (näin muistelen vanhoista postauksista :D)?

Olipa yllättävä vastaanotto tälle postaukselle. Ajattelin, ettei tätä jaksaisi kiinnostaa, mutta toisin kävi. Kiva kuulla, että aihe kiinnosti. 🙂 Saa muuten esittää postaustoiveita. Moni tuntui hämmästelevän sitä, ettei urheilu ole ollut aina osa mun elämää. Olin mä pienenäkin jonkin verran liikunnallinen, mutta kai kaikki lapset olivat. Koulumatkat kuljettiin aina pyörällä ja muistan juosseeni jopa satunnaisesti lenkkejä. Teininäkin juoksentelin välillä, mutta se oli aika kausittaista. Säännöllinen liikkuminen alkoi vasta äidiksi tultuani. Sen jälkeen en muista kuukautta pidempiä urheilutaukoja.

Laura: Todellakin KUN, sinähän saat töitä! Kuorolaulaminen on ihanaa! Mulla tulee aina säännöllisin väliajoin hirveä ikävä kuoroon. Toivottavasti töiden alkamisen jälkeen saisit vielä liikunnan mahtumaan arkeesi. Työmatkaurheilu ja lapsiparkit?

Lumppari: Kiitos! 🙂 On liikunta ollut elämässäni jossakin muodossa aina, mutta säännöllisen urheilemisen aloitin vasta äidiksi tultuani.

Sanna: Kiva kuulla, että postaus kiinnosti! 🙂

Rouva G: Liikkuminen on juurikin itsestä kiinni. Kukaan ei ole sinun esteenä, jos todella haluat liikkua. Tekosyitä on taas monia. Luen myöhemmin ajan kanssa laittamasi linkit. Kiitos niistä!

Jenni: Kappas, terve! 🙂 Mahtavaa, jos olet saanut täältä motivaatiota! Onnittelut vauvasta! Toivottavasti törmäämme joskus salilla.

Elisa: Teidän liikkumisjärjestelyt kuulostaa ihanalta. Tiedän tunteen, kun kiduttaa lukea/kuulla/nähdä muiden liikkumisista silloin kun itse ei voi. Tsemppiä!

Toinen Elisa: Juuri näin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 🙂 Oikein muistelit. Mulla alkoi penikkavaivat silloin, kun ensimmäisen kerran treenasin maratonille, eli vuonna 2008. Sen jälkeen treenasin enimmäkseen salilla ja koukutuin spinningiin. Juoksin kyllä aina välillä, mutta en pystynyt juoksemaan kuin lyhyitä pyrähdyksiä ja enintään kerran viikossa. Sitten vasta keväällä 2010 löysin pyöräilyn, kun halusin kulkea pyörällä työmatkat. Siitä se rakkaus sitten syttyi.

Minäkin ilahduin tästä postauksesta kovasti, kun itse tulee tuskailtua ajankäyttöongelmien kanssa myös. Uraäidin arkeen olen saanut urheilun mahtumaan juurikin juoksemalla, minkä lisäksi olen panostanut lihaskunnon tekemiseen kotona mm. kahvakuulan ja käsipainojen avulla.

Itsekin olen alkanut urheilemaan vasta vanhemmiten. Yliopistoajan kulutin erilaisissa jumpissa, mutta tällä hetkellä aika ei oikein riitä siihen, ja muutenkin rakkaus juoksuun on ohittanut aerobicin. Tosin minullakin pyöräily on alkanut nousta juoksun rinnalle, joten ehkä tämä lajigenre tästä vielä kasvaa.

Kiitos hyvästä merkinnästä!

Sain tästä lisää motivaatiota omaan liikkumiseeni. Mahtavaa kuulla, että perhe-elämä ei sulje pois liikuntaa vaan ne on yhdistettävissä – kaikki on vain itsestä kiinni! 🙂

Tämä oli tosi hyvä, mielenkiintoinen ja inspiroiva kirjoitus. Kiitos siitä. Itsekin olen kolmen pienen äiti, ja erityisesti tunnistin kirjoituksestasi tuon iltaisin tulevan ärtymyksen ja turhautumisen tunteen. Ehkä minunkin pitäisi alkaa lääkitä sitä lisäämällä urheilukertoja! Tällä hetkellä käyn satunnaisesti kuntosalilla ja juoksen (lue hölkkään) yhtä satunnaisesti. Minun mielenterveyslääkkeeni on hotjooga, joka auttaa kerrassaan irtautumaan arjen stressistä ja paineista.

Salla: Kiitos kommentista! 🙂 Kotitreenit on kyllä hyvä ratkaisu ajankäyttöongelmiin, mutta monilla se treeni saattaa jäädä tehtyä, koska kotona on aina paljon muutakin hommaa ja sohvan kutsu on monesti vastustamaton.

Mimmi: Kiitos kommentista ja siitä, että linkitit blogisi. Olinkin ehtinyt ihmetellä, mihin hävisit.

Klaara: Jooga on ihanaa ja huippuhyvä irtautumiskeino arjesta! Mua harmittaa ihan hirveästi, kun en pääse kipeän olkapään vuoksi joogaamaan.

Mun on ihan pakko tulla nostamaan hattua sulle! Eipä tähän kai sen kummempia tarvi loruilla 🙂

Miaminttu: Voi kiitos! 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *