Elämä

Pipolätkää kaunoluistimissa

13.2.2017 Teksti: Elina Hovinen

Viime viikolla oli täydelliset talvikelit. Näin talvella on ollut hiukan haastavaa keksiä lapsille mielekästä liikkumismuotoa harrastusten ulkopuolelta, koska ulkona on pimeää, kylmää ja välillä myös märkää. Mä suorastaan ahdistun, jos lapset ensin koulupäiviensä jälkeen istuvat iltapäivät nenät kiinni kännyköissään ja sen jälkeen sama jatkuisi nukkumaanmenoon saakka, ellen olisi vaatimassa muuta.

Näitä minun rakkaita teinejä ja esiteinejä on jokseenkin vaikeaa motivoida liikkumaan omatoimisesti. Harrastuksiinsa he lähtevät ihan mukisematta, mutta kaksi iltaa viikossa on kuitenkin melko vähän, jos viisi jäljelle jäävää iltaa menisi hanuri homeessa istuskelemiseen.

En vaadi lapsiltani, enkä oikein itseltänikään, mitään tavoitteellista tai kunnianhimoista suorittamista urheilun suhteen. Liikkua kuitenkin pitää, niin lasten kuin aikuistenkin. Olisin tyytyväinen vaikka ulkoleikkeihin, mäenlaskuun, kirjastoreissuun, kaupassa käyntiin kävellen… Lasten kuuluu liikkua joka päivä. Myös aikuisen kuuluu liikkua joka päivä. Ulkoilu ja ulkona liikkuminen tekee niin hyvää! Perheen yhdessä olo on parasta mitä tiedän! Nämä kaksi asiaa kun saa yhdistettyä, niin on täydellistä. Ja varsinkin siten, että kaikki oikeasti nauttivat siitä yhdessä tekemisestä.

Viime viikolla mies tuli töistä bussilla toista reittiä kuin tavallisesti, ja kotiin kävellessä hän huomasi meidän lähellä hyväkuntoisen luistelukentän. Heti hänen tultua kotiin, vaihdoimme ulkovaatteet päälle ja nappasimme luistimet ja kirjavan nipun erilaisia mailoja mukaan ja tepastelimme luistelukentälle.

En ole koskaan pitänyt luistelemisesta, koska en ole oikein osannut luistella. Viime talvena ostin ensimmäiset omat hokkarit. Kävimme muutaman kerran yhdessä luistelemassa, mutta en oikein syttynyt touhusta. Sytyin kyllä kun katsoin tuon mun entisen jääkiekkoilijan luistelemista. <3 Viime talvena pitelin ensimmäistä kertaa jääkiekkomailaa kädessäni ja sillä epäonnisella kerralla kaaduin ja loukkasin tuon vasemman käteni.

Viime viikolla kentälle päästyämme Rami antoi meille ensin vähän luisteluopetusta, että löytäisimme varmuutta luistimilla olemiseen. Sen jälkeen rupesimme syöttelemään ja kohta pelasimme jo täyttä päätä paidat märkinä. Yhtäkkiä huomasin, etten ole paljoa miettinyt miten luistelen, kun vain yritin kaikin tavoin pysyä kiekon perässä, syötellä ja tehdä maaleja. 🙂 Ihan mielettömän hauskaa! Vaihdettiin kokoonpanoja ja naurettiin kilpeiluhenkisille tytöille, jotka potkivat kaunokeillaan kuin viimeistä päivää. Luistelemisesta tuli mailojen ja kiekon tultua kuvioon niin paljon hauskempaa. Kävimme sitten neljänä päivänä peräkkäin pelailemassa. Sunnuntaiaamuna lapset kysyivät, että ”mennäänkö tänäänkin pelaamaan jääkiekkoa” ja mehän menimme. Ramin varastosta löytyi kaksi mailaa ja lopuille piti käydä kaupasta ostamassa uudet. 🙂 Ihan mahtava koko perheen yhteinen harrastus! Harmi vaan, että nyt lauhtui. 🙂

Kommentit (2)

Mietinkin tytöille uusien luistimien ostamista. Se potkiminen näytti niin hassulta ja nopeat käännökset ovat paljon vaivalloisempia niiden pitkien terien takia. Itse totuin aika nopeasti hokkareihin, vaikka koko lapsuuden vedin kaunokeilla menemään. 🙂

Ah, kuulostaa niin valitettavan tutulta tuo koulupäivän jälkeen nenä kiinni puhelimessa..
Ja sitten ajattelin mainita noista luistimista. Oletko lukenut aika vasta ollutta asiantuntija artikkelia (en muista nimeä, mutta somessa juttu levisi aika laajalle), joka ei suosittele kaunoluistimia kuin taitoluistelijoille. Niillä terillä kun oppii aivan väärän luistelutekniikan.

Mietinkin tytöille uusien luistimien ostamista. Se potkiminen näytti niin hassulta ja nopeat käännökset ovat paljon vaivalloisempia niiden pitkien terien takia. Itse totuin aika nopeasti hokkareihin, vaikka koko lapsuuden vedin kaunokeilla menemään. 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *