Kuntoutus

Rikkinäisen kropan kirous

4.1.2018 Teksti: Elina Hovinen

Josko välillä kirjoittaisi vaikka treenijuttuja? Miten olisi?

Viime kuukausina olen mietiskellyt paljon syntyjä syviä ja sukeltanut mieleni syvyyksiin, niin silloin pinnalla olevista asioista on tullut myös kirjoiteltua tänne blogiin. Olen tehnyt kovasti töitä itseni kanssa, että pääsisin asioissa eteenpäin. Monta kertaa olen kiitellyt sitä, että olen aikanaan satsannut itseeni ja jaksoin kahlata sen kahden vuoden tiiviin psykoterapian läpi. Se ei ollut halpaa, eikä oikeastaan kovin hauskaakaan, mutta varsin hyödyllistä. Jokaisen euron arvoista. Ilman terapiaa ja sieltä opittuja asioita tämäkin viime kuukausien koettelemus olisi kestänyt paljon kauemmin ja vienyt minut paljon syvemmälle. Nyt tuntuu, että olen toipunut. Tosin töihin en ole palannut, eikä opinnot ole vielä alkaneet, joten todellinen tila selvinnee koulun aloittamisen jälkeen.

Ai niin. Mun piti kirjoittaa treenaamisesta. 😀

Kerroin vatsalihasten kuntouttamiseen liittyvässä postauksessa, että edellisen vuoden kantava teema oli kuntouttaminen. Vuodesta piti tulla juoksun vuosi, mutta eipä siinä niin käynyt. Olen opetellut viime vuoden aikana kantapään kautta kuuntelemaan paremmin kroppaani ja kohtelemaan sitä paremmin. Helppoa se ei ole ollut, sillä treenihimot on välillä voittanut järjen äänen ja siitä ei yleensä hyvä seuraa. Olen niin pitkään tottunut treenaamaan kivun kanssa, että sitä ei ole enää pitänyt mitenkään epänormaalina. Kipu on aina merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja siihen pitäisi osata reagoida asianmukaisella tavalla.

Takareiden vamma

Tällä hetkellä käyn vielä oppikoulua takareiden pahasti pitkittyneen vaivan kanssa. Takareiteni kipeytyi ensimmäisen kerran jo ensimmäisen Saariselkä MTB:n jälkeen, eli reilusti yli vuosi sitten. En pitkään aikaan ymmärtänyt, että kireältä tuntuva pakara ja takareisi ei olekaan lihasperäistä, vaan jotain muuta. Vasta siinä vaiheessa, kun istuminen ei enää onnistunut ja takareiden jänne tuntui kireältä kuin viulunkieli ja siltä, että se voi katketa minä hetkenä hyvänsä, menin lääkäriin. Ei tarvitse erikseen kehua, tiedän olleeni todella typerä.

Magneettitutkimuksen varmistamana selvisi, että takareiden koukistajajänne oli tulehtunut, kuten lääkäri oli jo kliinisesti tutkimalla epäillyt. Tulehdus oli ehtinyt olla jänteessä aivan liian kauan ja mennä tosi pahaksi, joten järkikin kertoo, että toipumisessa menee sitten oma aikansa. Jalkaa on hoidettu nyt muutamalla lepojaksolla ja jänteeseen on laitettu kaksi kertaa kortisonia. Ensimmäinen piikki laitettiin heinäkuussa. Tuolloin piikistä oli välitön apu. Piikin jälkeen annoin jalalle totaalista lepoa pari viikkoa. Lepo teki tosi hyvää ja levon ja piikin yhteisvaikutus poisti kivun kokonaan muutamaksi kuukaudeksi, kunnes rupesin lisäämään rasitustasoa ja vaiva uusiutui. Kipu siis poistui kokonaan piikin jälkeen, mutta kireyden tunne säilyi. Juuri se sama kireys, jota aluksi luulin lihaskireydeksi. Kireys muuttui vähitellen treenitehojen nostamisen myötä taas kivuksi. Toinen kortisonipiikki laitettiin kolme viikkoa sitten. Samat kolme viikkoa olen pitänyt jalkojen osalta totaalista treenitaukoa. Tällä kertaa kipu ei ole poistunut ainakaan vielä kokonaan.

Miten tästä eteenpäin?

Ennen tätä jälkimmäistä kortisonipiikkiä juttelin lääkärin kanssa ja hän ystävällisesti kehotti minua hyväksymään tilanteen, etten enää voi treenata samalla tavalla kuin ennen. Tietyt liikkeet ja treenit täytyy jättää pois. Olen jo aiemmin hyväksynyt sen tosiasian, että joudun hyvästelemään painonnoston ainakin isompien painojen osalta. Nyt mun pitäisi sulatella myös sellainen minulle iso asia, että joudun mahdollisesti hyvästelemään kokonaan myös juoksun. Elättelen silti toiveita, että jalka kuntoutuu vielä kokonaan ja voin vähitellen palata ainakin jollakin tasolla juoksun pariin.

Kuntouttaminen on siksi henkisesti niin vaikeaa, koska lopputulosta ei minun tapauksessani pysty ennustamaan eikä kuntoutuksen kestoa pysty arvioimaan. Kipu pitää ensin saada pois ja sen jälkeen voin vähitellen taas palata treenien pariin. En voi tietää viekö tämä kuukauden, kaksi vai vieläkin pidempään. Leikkaamalla tällaista vaivaa ei kuulemma kannata korjata, koska jalkaa ei saada leikkaamalla entiselleen, päinvastoin.

Motivaatio ja kärsivällisyys hukassa

Urheiluvammojen myötä oppii arvostamaan tervettä kehoa ihan valtavan paljon. Kivuton ja toimiva keho on mahtava asia! En kyllä edes muista milloin viimeksi näin olisi mun kohdallani ollut. Olen viime vuosina ollut kiitollinen niistä asioista, joita olen kipujen ja vammojen kanssa pystynyt tekemään. Silti välillä harmittaa ihan vietävästi se, kun ei pysty tekemään asioita, joita eniten haluaisi. Haluaisin juosta! Tällä hetkellä hyväksyn sen, etten voi juosta, mutta haluaisin saada jostakin treenistä hien pintaan. En ole pystynyt tekemään hikiliikuntaa yli kuukauteen! Nyt tekisi niin paljon mieli mennä yhtäkkiä edes spinning-tunnille ja hikoilla oikein kunnolla. Yritin äsken ulkoistaa järjenkäyttöni ja soitin Ramille kysyäkseni häneltä lupaa spinning-tunnille menoon. 😀 Olen aivan naurettava. Kenen vartalo on kyseessä? 😀 Tiedän itsekin, ettei spinningissä olisi nyt mitään järkeä, koska jalka on edelleen kipeä, mutta mun tekee nyt vaan mieli kapinoida ja kiukutella. Rami ehdotti, että menisin salille tekemään jotakin keskivartalojumppaa, mutta tähän minä nyt sitten juutuin koneelle marmattamaan asiasta.

Aina voi treenata jotakin

Urheiluvammat ja sairastelu vaatii aina rutkasti kärsivällisyyttä. Mun on täytynyt ihan tosissani harjoitella tätä jaloa piirrettä ja vähitellen tuntuu, että alan oppimaan. Treenitauot ovat mulle aivan sietämättömän vaikeita. Toki tälläkin hetkellä voin treenata, mutta hyvin rajallisesti. Voin kävellä löntystelemällä, koska pitkät reippaat askeleet tekee kipeää. Voin uida pullarin kanssa vapaauintia. Voin treenata yläkroppaa ja keskivartaloa. Arvaatteko jo? Kaiken tämän yläkropan rasittamisen myötä, mun yläkroppa on aivan totaalisen juntturassa ja yläkropan jumit tarkoittaa mun kohdalla päänsärkyä. Kauhean rankka elämä!

Motivaation löytäminen treenaamiseen puolikkaalla kropalla on vaikeaa. Olisi kuitenkin hyvä pitää jonkinlaista treenirutiinia yllä ja aina siellä salilla voi jotakin tehdä.

Onneksi elämässä on muutakin kuin treeni

Kuntoutusjaksoon voi suhtautua niin monin tavoin. Välillä kiukuttelen kuin pikkulapsi. Toisena päivänä olen kiitollinen niistä asioista, joita tällä keholla kuitenkin pystyn tekemään. Toisena päivänä nautin joutenolosta ja siitä, että treeniin menevän ajan voin käyttää vaikka lukemiseen. Ja aina on ulkoilu! Emme ole pitkään aikaan käyneet retkellä ja nyt olisi jo kova hinku päästä vähän mättäälle keittelemään kahvia.

Mukavaa torstaita! Olkaa kiitollisia terveydestä ja toimivista ruumiinosista! 🙂

Kuvat: Heidi Tainio

Ps. Miehen tultua töistä ja treeneistä kotiin, suunnittelimme mulle nopeasti viikon treenirungon, jota rupean nyt noudattamaan. Voisin kirjoitella treeneistä tarkemmin myöhemmin, jos tällainen kiinnostaa?

Kommentit (12)

Argh. Nämä vaivat on kyllä niin ikäviä. Miten olis pyöräily sisällä tai ulkona? Siinä sais ainakin hien pintaan.

Tsemppiä ihan hirveästi!

Toivon sulle valtavasti kärsivällisyyttä kaiken tuon kanssa. Laittaa polvilleen varmasti, niin toivon vaan onnea kaikkeen edessäolevaan. Uskon ymmärtäväni tuskan; jo kerran leikattu käteni ”sai” uuden tällin kuntoutuksen ollessa edellisen jälkeen hyvässä vauhdissa. Lepoa vaan ja mahdolliseen uuteen operaatioon valmistautumista. Tästä kun piti tulla joogan ja jääkiekon hiomisen talvi. Jostain tuli uus järjestys ?

Voi kiitos! <3 Kärsivällisyyttä tosiaan tarvitaan. Pitää vaan muistaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja koittaa miettiä sitä kautta mitkä kaikki asiat on hyvin. 🙂

Elämää ei voi suunnitella, aina tulee jotain. Tsemppiä sinnekin!

Hei!
Kysyppä Sakari Oravan konsultaatiota Hamstring-syndrooman tyyppiseen vaivaasi.
Ottaa vastaan varmaan Helsingissäkin mutta minut operoitiin Turussa sairaala Neossa.

Odottelen nyt vielä hetken kivun hellittämistä ja pähkäilen sitten mitä teen ja minkälaiseen hoitoon rahat riittää. 🙂 Sakari Oravasta olen kyllä kuullut paljon hyvää, tiedän, että hän on guru alallaan.

Voin samaistua ajatuksiisi. Itse olen ollut ihan liian monta vuotta putkeen jostain kohtaa rikki. Tällä hetkellä jalkaterässä/nilkassa on vaiva, joka on kestänyt kaksi vuotta, eikä loppua näy. Tuon takareisivaivankin olen käynyt läpi, itse asiassa molemmissa jaloissa. Toisella kesti kaksi vuotta parantua. Samoin toinenkin parani kahden vuoden kohdalla – vain alkaakseen vaivata uudestaan noin vuoden päästä. Tällä hetkellä se on juurikin vain kireä, ei kipeä. En pääse treenaamaan ja testaamaan sitä, koska tuo nilkkahomma estää lähes kaiken tekemisen. Uida voisin jalkojen puolesta, mutta meninpä sitten murtamaan ranteeni kuukausi sitten, ja nyt sekin on kiellettyä. 😀 Että sillä lailla. Jos nyt edes pääsisi kunnolla kävelemään, niin sekin helpottaisi paljon.

Tuohon yllä olevaan kommenttiin liittyen: kävin itse Oravan vastaanotolla takareisieni kanssa aikoinaan. Hän olisi leikannut ne heti, mutta en siihen sitten lähtenyt.

Tsemppiä!

Voi ei. Kuulostaa kyllä harvinaisen ikävältä! Kai näilläkin on sitten joku syvempi tarkoitus… :/

Kyllä minunkin lääkäri olisi suostunut leikkaamaan jalan, mutta leikaamalla jänteen paraneminen vie aikaa eikä se palaudu ennalleen. Tähän käsitykseen mä jäin. Mieluummin parantelen ja kasvattelen kärsivällisyyttä kuin kärsin loppuelämän kireästä takareidestä.

Meinasin täällä purskahtaa itkuun, niin samoissa ”vesissä” uiskentelen.. Ihanaa, kun jaksat kirjoittaa näistä vaivoistakin! Antaa niin paljon energiaa ja vertaistukea omien kremppojen kanssa painiskellessa 🙂 Mulla kans haaveena vielä juosta sitten joskus, kunhan plantaarifaskiitti häipyy ja polvikin kestää uudella tekniikalla iskutusta. Ymmärrän siis varsin hyvin sun kaipuun lenkkeilyyn. Pidän peukkuja että toiveesi toteutuu!!

Kiva kuulla, että näistäkin naukumisista on jollekin jotakin hyötyä. 🙂 Urheiluvammat ovat kyllä todella ikäviä. Kärsivällisyyttä koetellaan ihan todenteolla.

Mä pidän sulle peukkuja, toivottavasti me molemmat juostaan vielä!

Ei voi muuta toivotella kuin tsemppiä! Itse tykkään treenailla ahkerasti sen tuoman fiiliksen vuoksi ja olen jo oppinut sinnittelemään migreenin/päänsäryn kanssa ja etsimään siihen apukeinoja mm akupunktiosta. Sehän asettaa rajansa treenaamiselle, mutta ei estä ainakaan omalla kohdallani. Nyt kun loppusyksy on mennyt mahdollisissa vastahaavapohdinnoissa/selvittelyissä ja vaihtelevissa taudeissa alkaa mieli mustua toden teolla ja kaikki tuntuu ikävämmältä! Miksei saisi vaan treenata ja voida hyvin! Tsemppiä siis sinne, ehkäpä odottelu auttaa, ehkäpä?

Kiitos Rosita!

Kuulostaapa ikävältä nuo sun ongelmat ja vaivojen selvittelyt. Kliseisesti – asioilla on tapana järjestyä ja vastoinkäymiset vahvistaa. <3 Tsemppiä sinnekin! Toivottavasti iloiset ja terveet päivät koittavat pian!

Mä niin tiedän ton tunteen. Itsekin pitkitin takareisi/lonkka/pakaraseudun kipua liian pitkään, kokeilin vain et jos ihan vähän juoksen niin ei se tule kipeeksi, no tuli se! Magneettikuvauksessa löydettiin alkavaa nivelrikko ja repeämä rustossa, ja lääkäri totesi ettää juoksun vois ehkä unohtaa tai jättää tosi vähälle ja ehdotti sauvakävelyä jne. Mutta kun siinä ei tule HIKI!!! Vuoden olen parannellut jalkaa ja nyt voin tehdä juoksu/kävely lenkkejä etanavauhtia, mutta on vaatinut ihan sikana malttia etten ole alkanut riuhtomaan … ja ehkä 5 ylimääräistä kiloa on tullut tässä sivussa:-)

Argh. Nämä vaivat on kyllä niin ikäviä. Miten olis pyöräily sisällä tai ulkona? Siinä sais ainakin hien pintaan.

Tsemppiä ihan hirveästi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *