Ajatuksia

Shokkipaljastus: En ole enää endorfiinikoukussa

13.9.2016 Teksti: Elina Hovinen

Mulla on pyörinyt mielessä monta postausaihetta, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Nyt lapsivapaalla viikolla aikaa ja energiaa on taas vähän enemmän. Lupasin instagramissa kirjoittavani juoksemisesta ja motivaatiosta ja ehkä vähän minäkuvasta liittyen treenaamiseen. Teksti nyt lipsahti tuon minäkuvan käsittelemiseen. Mennään tällä.

Ilmoittauduin tuossa pari-kolme viikkoa sitten Espoo Rantamaratonin puolikkaalle. Sain ilmoittautumisen New Balancen kautta ja kuulin Heidinkin lähtevän lappu rinnassa reitille, niin ajattelin ilmoittautua itsekin mukaan.

Keskikesällä ennen sairastumisjaksoa olin haaveillut täyspitkän maratonin juoksemisesta, mutta siitä haaveesta luovuin, koska ilmoittautumishetkellä olin vieläkin sairastelukierteessä.

Tänä vuonna minulla ei ole poikkeuksellisesti ollut mitään kovin kunnianhimoisia treenitavoitteita. Ainoa treenitavoite oli tuo Saariselkä MTB ja sekin meni olosuhteiden vuoksi vähän miten meni. Olen yrittänyt löytää uuden elämän tasapainoa. Uusi elämä tarkoittaa montaa eri elämän osa-aluetta luonnollisesti. Kuten tiedätte, elämäni teki u-käännöksen reilut kaksi vuotta sitten. Jo ennen sitä olin yrittänyt löytää henkistä tasapainoa – mitä kaikkea sekin taas tarkoittaa (kaikkea).

Uusi elämäni menee viikko-viikko-syklissä. Joka toinen viikko lapset ovat meillä, joka minulle tarkoittaa sitä, että lasten tarpeet ja harrastukset menevät pitkälti kaiken edelle. Tuolloin yritän luovien löytää aikaa omille treeneille. Pyrin tekemään töitäkin tuolloin vain virka-aikana. Bloggaaminen on prioriteettilistan häntäpäässä tuolloin. Lapsivapaina viikkoina pystyn treenaamaan enemmän ja tehdä töitä enemmän. Kunnollisen treenirytmin löytyminen on ollut suorastaan mahdotonta tämän ja myös epäsäännöllisten työaikojen vuoksi.

Mitä muuta se uuden elämän tasapaino sitten tarkoittaa? Samalla kun opin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, loppui myös järjetön treenaaminen ja oman itseni ruoskiminen. Hölläsin sellaisesta ehkä jopa hiukan sairaalloisesta ajattelusta syömisen ja liikkumisen suhteen. Nyt jos syön karkkia, huomenna on pakko kyllä mennä lenkille. Viime aikoina en ole vaatinut itseltäni kauheasti treenien ja syömisen tai edes pukeutumisen osalta.

Viime viikolla mä kyseenalaistin oman toimintani – meneekö tämä itseni rakastaminen kuitenkin liian pitkälle? Huomasin puristelevani itseäni peilin edessä inhoten. Tätä ennen olin käynyt pitkästä aikaa vaatekaupoissa ja siellä myös pukukopeissa. En mahtunut enää niihin vaatekokoihin kuin ennen. Kriiseilin pari päivää, kunnes kävin kerran salilla ja kerran lenkillä ja peilistä katsoi taas se sama vanha minä. Ehdin kriiseissäni miettiä jotakin dieettiä tai kuntokuuria. Onneksi tulin järkiini.

Oikeasti kyse on siitä, että en ole voinut oikein koko kesänä treenata kunnolla, olen kuitenkin elänyt sitä normaalia aktiivista elämääni. Olen kävellyt kauppaan, kulkenut pyörällä joka paikkaan, retkeillyt… Ruokaa ja herkkuja en ole enää aikoihin rajoittanut itseltäni. Ei ole kovin yllättävää, että kunto on laskenut ja elopainoakin on hiukan enemmän kuin ennen. Kunnon laskeminen ei ole tapahtunut mitenkään salakavalasti tai yllättäen. En ole ollut endorfiinikoukussa enää pitkään aikaan. Olen nykyään tehnyt niitä asioita kun on huvittanut ja silloin kun on huvittanut. Jos ei tee peruskestävyystreeniä viikottain, kunto romahtaa. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Kävin eilen juoksemassa ja se tuntui ihan rehellisesti sanottuna pahalta. Tältäkö tuntuu, kun on huono kunto? Vauhti oli tosi hidas ja siitä huolimatta keskisyke oli yli 150! Harmitti tosi paljon, kun tilanne on päätynyt tähän itsestäni ja sairastelusta johtuen. Mietin jopa, etten kehtaa mennä Espoon Rantamaratonille juoksemaan elämäni huonointa puolikkaan aikaa. Harkitsin tapahtuman peruuttamista, mutta ajattelin, että minussa on tarpeeksi naista myöntää, etten ole enää hyvässä kunnossa. Päätin kuitenkin, että uskallan myöntää rehellisesti tämänhetkisen tilanteen. Ehkä joku voi vaikka samaistua.

En nyt aio soimata itseäni, vaan mennä eteenpäin. Kunto nousee treenaamalla takaisin, kunhan nyt vain pysyisin terveenä. Ajattelin myös ostaa muutaman nätin vaatekappaleen. En ole ostanut vaatteita ainakaan vuoteen. Aion nyt arvostaa itseäni vähän enemmän ja meikata jatkossa joka päivä työpaikalle ja pukeutua vähän useammin muihin kuin treenivaatteisiin. Se vaikuttaa jo paljon omaan oloon itsestä.

Lempeää syksyä, tyypit! Ja hei, jos joku haluaa juosta mun kanssa lauantain hitaasti, niin saa ilmoittautua. Tavoiteaika voisi olla vaikkapa 2:30. 🙂

*Postauksen kuvat otettu testissä olevalla Huawei Honor 8 -puhelimella. Puhelin on aika ihku. Kirjoittelen siitä myöhemmin oman postauksensa. 

Suosittelemme