Elämäntyyli

Suhtautuminen urheiluvammaan

27.1.2015 Teksti: Elina Hovinen

Heissan! Reissusta on nyt kotiuduttu rentoutuneena ja akut on ladattu täyteen. Ainoa ongelma nyt on vain, että en saa oikein itseäni ajoissa nukkumaan. Hurja kahden tunnin aikaero kuitenkin verottaa. Hah. Reissun tarkoitus oli vähän nollata ennen uuden alkua. Reilun viikon päästä siirryn nykyisestä duunistani Sykesportin leipiin tuottajan hommiin. Samalla toki jatkan bloggaamista ja tarkoitus olisi panostaa blogiin enemmän. Olen tästä uudesta alusta todella innoissani ja kiitollinen. En malta odottaa, että pääsen tekemään niitä juttuja, joista eniten nautin.


Milloinkahan sitä taas pääsisi juoksemaan?

Tätä uuden alun innostusta hieman himmentää se, etten ole fyysisesti täydessä terässä. Jalkavamma, joka ilmaantui muutama päivä ennen reissua, ei ole vieläkään parantunut tai edes osoittanut mitään paranemisen merkkejä Burana-kuurista huolimatta. Mulla olisi nyt ihan kauheasti intoa tehdä ja kokeilla kaikkea, mutta jalka on kyllä suoraan sanottuna aika huonona. Tänään kokeilin varovaisesti pyöräillä. Pyöräilin tosi kevyesti töistä kotiin ja totesin, että se ei nyt oikein kannata. Jalalla ei kestä pyörittää polkimia, ei painaa eikä nostaa. Illalla sitten kävin lasten kanssa uimassa ja uin vähän reilun kilometrin verran rintauintia. Oli tarkoitus uida ainakin kaksi, mutta jalka ei kestänyt rintauinnin potkuja, joten näin viisaammaksi jättää treenin kesken. Vapaauintia en osaa. Vapaauinnin potkuja jalka saattaisi kestää, joten ehkä tämä olisi yksi lajivaihtoehto opeteltavaksi. Tällä hetkellä mun vapaauinti on sitä, että luulen hukkuvani, kun en hallitse sitä tekniikkaa vähääkään.

Mulla on näitä rasitusvammoja ollut ennenkin, kuten taisin tuossa pari postausta takaperin kirjoitellakin. Näihin on aina yhtä vaikea suhtautua ja asennoitua taas siihen kuntoutumiseen. Mikä tässä on niin vaikeaa? Eihän näille mitään voi, eikä asia voivottelemalla muutu, mutta kyllä se vaan siltikin harmittaa. Ei pääse tekemään niitä itselleen mieluisimpia juttuja ja jää tosi iso osa liikkeistä ja urheilulajeista pois. Kuka jaksaa motivoitua treenaamaan x aikaa pelkkää yläkroppaa? Heitin tänään vitsillä, että nyt olisi hyvä hetki lähteä tavoittelemaan uutta penkkienkkaa. Nyt en pääse hikoilemaan reissussa syötyjä höttöhiilareitakaan kropasta pois. Työmatkaliikuntakin on jonkin aikaa tauolla. Miten mä selviän? 😉 Tämän tason asioista valittaminen paljastaa sen, että elämässä on asiat muuten aika hyvin. Se on ihan kiva asia kuitenkin huomata.

Olisiko teillä jotain hyviä lajivaihtoehtoja kokeiltavaksi jalkapuolelle? Entä suhtautumis- ja asennoitumisvinkkejä toipumiseen? Itse tässä tänään asiaa pohtiessa tulin siihen tulokseen, että lähelle katsoessa näkee vain liikaa yksityiskohtia ja jää helposti niihin pyörimään. Katse pitää suunnata kauas, vammasta huolimatta täytyy olla tavoite, jonka vuoksi kuntouttaa itseään. Penkkienkka ei ole kovin pitkän tähtäimen tavoite eikä se edes saa mua innostumaan, se saa mut lähinnä nauramaan. Huomenna käyn näyttämässä jalkaa lääkärille, sitten tietää taas vähän enemmän.

Ps. Huomenna arvon Garmin Vívosmart -aktiivisuusrannekkeen, joten stay tuned ja kiitos kärsivällisyydestä!

Lue myös

Suosittelemme