Ajatuksia

Tarinani itsenäistymisestä

25.3.2017 Teksti: Elina Hovinen

En ole tainnut koskaan kertoa taustoistani kovin tarkkaan. Olen vanhoillislestadiolaisen perheen toiseksi vanhin tyttö. Vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa kasvamisessa on paljon hyvää. Lähimmäisestä huolehditaan ja toisia autetaan. Rakennetaan talkoovoimin ja kolehtien avulla kokonaisia rauhanyhdistyksiä, eli rakennuksia, joissa pidetään viikottain kokoontumisia, seuroja. Vanhoillislestadiolaisten perimmäiset arvot pohjautuvat raamattuun ja ne ovat hyviä ja puhtaita, mielestäni aivan kunnioitettavia arvoja. Tiivis yhteisö ja ihmisluonto mutkistaa asioita. En nyt ala avaamaan kaikkia kulttuurillisia yksityiskohtia (niistä voitte kysellä kommenttiboksissa), kerron nyt vain oman kasvutarinani yhteisössä kasvamisesta ja siitä irtaantumisesta.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä nainen on aika keskeisessä roolissa, vaikka päätäntävaltaa naisella ei ole. Nainen on se, jonka ruumiista tulee uusia yhteisön jäseniä. Ja niitä tulee ja tulee. Ehkäisyä ei saa käyttää, ei myöskään varmoja päiviä, selibaattikaan ei ole sallittua. Naiset leipovat ja häärivät rauhanyhdistysten keittiössä, että seuroissa on tarjottavaa. Miehet pitävät puheita ja käyvät kokouksissa, joissa yhteisön pelisäännöt sovitaan. Miehet myös kuuluttavat ja toimivat esilaulajina. Naisia näihin tehtäviin ei kelpuuteta.

Yhteisössä on siis isoja perheitä ja paljon yrittäjiä. Yrittäjyys on isojen perheiden elättämisen kannalta ainoita keinoja ansaita hiukan paremmin. Raamatussa puhutaan laupeudesta, nöyryydestä, vaatimattomuudesta ja tyytymisestä. Uskovaisen elämä on raamatun ja seurapuheiden mukaan nöyrää ja ikuista taistelua sielunvihollista ja maailman  pahuutta vastaan. Maailma on täynnä erilaisia houkutuksia ja syntejä, joita vastaan rimpuillaan. Opeistaan huolimatta tämä ristiriitainen yhteisö on materialistisempi kuin muu yhteiskunta keskimäärin. Yhteisössä täytyy näyttää hyvältä kuitenkaan ehostamatta liikaa, olla hyvässä kunnossa myymättä kuitenkaan sielua liialliselle itsestään huolehtimiselle, koska usko on tärkein. On tärkeää olla menestynyt ja näyttää menestyneeltä, mutta kuitenkin nöyrästi ja vaatimattomasti. Käykääpä huvikseen katsomassa minkä tahansa rauhanyhdistyksen parkkipaikalla seurojen aikaan. Siellä on kallista kaupunkimaasturia vieri vieressä. Kotiäidit pitävät kotia ja itseään viimeisen päälle hyvässä kunnossa ja sisustavat kilvan uusien trendien mukaisesti. Miehet painavat pitkää päivää elättääkseen hulppean elämäntavan ja jatkuvasti kasvavan perheen. Alkoholiin ja baareissa käymiseen rahaa ei tietenkään mene, sellainen ei ole soveliasta.

Pieni Elina. Kahden lapsen 24-vuotias äiti.

Minä koin naisen roolin yhteisössä lähinnä kodinkoneeksi, joka viihdyttää itseään pukemalla lapsia kauniisti ja pitämällä koti nättinä ja mies tyytyväisenä. Naisella ei ole omaa päätäntävaltaa omasta vartalostaan eikä oikein ulkoisesta olemuksestakaan. Liiallinen ehostaminen on syntiä. Mitään sääntökirjaa tai syntilistaa ei ole olemassa, mutta yhteisö, eli seurakunta, jota valvoo pyhä henki, tietää mikä on sopivaa ja mikä ei. Monikaan asia ei ole sopivaa ja mikäli ylität rajoja, yhteisö nuhtelee sinua kaikella rakkaudella. Nainen ei voi kieltäytyä seksistä, vaikka ”seksi on jokaisen perheen yksityisasia”. Kuitenkin jos lapsia ei ala oletettuun tahtiin kuulua, ihmetellään joko ääneen tai muiden kanssa kuiskien, mistä nyt kiikastaa ”tekevätköhän he syntiä ja ehkäisevät”. Minulta esimerkiksi kysyttiin, kun möin kirpputorilla pieneksi jääneitä lastenvaatteita, että ”eikö teille enää tulekaan vauvoja”. Seksi on asia, jonka perimmäinen tarkoitus on lastenteko, ei nautinto. Naisesta kitketään lestadiolaisessa kulttuurissa ja kasvatuksessa kaikenlainen seksuaalisuus ja naiseuden korostaminen. Nainen on vähän kuin sukupuoleton olento. Korkokenkien käyttämisestä tuli hutsu olo, sama tapahtui, jos päällä oli vartalon myötäistä. Niistä puhuttiin, että miehille tulee tukala olo. Meikkaaminen ja hiusten värjääminen oli myös kiellettyä.

Kulttuuri on toki muuttunut kovastikin viime vuosina ja yhteisö on kovassa myllerryksessä parhaillaan. Nykyään perhekoot ovat kummallisesti pienentyneet ja nykyään seuroissa näkee värjättyä tukkaa ja meikattua nassua. Moni muu asia on myös ehtinyt muuttua kymmenessä vuodessa.

Lestadiolaisen naisen tärkein tehtävä on pitää kodista ja lapsista huolta ja saattaa uusia lapsia maailmaan sitä mukaa kun niitä Taivaan Isä päättää antaa. Ei siinä naiselle jää paljon muuta elämää hedelmällisenä aikana. Harva ehtii ja jaksaa kaiken tuon rumban keskellä opiskella itselleen ammattia tai käydä töissä. Miten käy naiselle, jos nainen jostakin syystä jää lasten kanssa yksin? Avioero on syntiä, joten se riski on tavallista avioliittoa pienempi, mutta silti olemassa. Miten kertyy naisen eläke? Työllistyminen? Itsenäistyminen?

Kasvoin tuossa kulttuurissa peräti siihen asti, kunnes kolmas lapseni syntyi. Meidän perhe oli siinä mielessä harvinainen, että meitä kannustettiin kouluttautumaan ja ajattelemaan itse. Vanhempani sallivat ystäväpiiriimme myös ei-uskovaisia kavereita, joka oli hiukan epätavallista. Olin vuoteen 2007 asti elänyt kulttuurin sisällä ja toteuttanut kaikkea tuota yllä mainittua elämäntyyliä. Omistauduin täysin äitiydelle ja lapsilleni, silloinen mieheni oli yrittäjä. Samaan aikaan kamppailin kuitenkin monen, mielestäni riistiriitaisen, asian kanssa. Halusin opiskella ja halusin päästä työelämään ja toteuttaa itseäni. En millään nähnyt itseäni pelkkänä kotiäitinä, puhumattakaan suurperheen äitinä. Halusin olla itsenäinen. Olin jo tuolloin feministi, vaikka en pystynyt omassa elämässäni tasa-arvoa toteuttamaan. Nautin täysillä kotona lasten kanssa vietetystä vuosista. Se oli silloin minun urani, minun työni, kotiäitiys oli minulle kaikki kaikessa. Näin tärkeäksi tukea puolison yrittäjyyttä ja painaa taka-alalle omat opiskelu- ja työhaaveet.

Kulttuurista irtaantuminen oli vaikeaa. Prosessoin asiaa useamman vuoden ennen kuin uskalsin vihdoinkin sanoa sen ääneen. Tuohon mennessä olin elämässäni kokeillut alkoholia vain muutaman kerran (salassa) enkä ollut koskaan käyttänyt meikkiä. Olin pieni tasapäistetty uskovainen tyttö vailla uskallusta ajatella asioita kovin pitkälle. Ajatteleminenkin oli syntiä, jos ajatteli vääriä asioita. Monella yhteisöstä irtaantumisen jälkeen lähtee ihan lapasesta esimerkiksi päihteiden ja irtosuhteiden kanssa. Opittu moraali ja ylhäältä annettu sääntöviidakko on pohjautunut uskoon ja tuonut tietynlaiset raamit elämään, silloin ei tarvitse miettiä asioita itse, vaan tekee niin kuin on käsketty. Sitten kun se oli poissa, tuntui hetken, että koko elämältä on pohja poissa. Yhtäkkiä voi tehdä mitä vain, voi ajatella mitä vain. Oma moraalikäsitys täytyi rakentaa uudestaan ja miettiä mitkä ne minun arvoni ovatkaan. Mikä on minulle tärkeää? Mihin uskon vai uskonko mihinkään? Mikä on normaalia? Miten haluan kasvattaa lapseni?

Meni todella pitkään, että uskalsin olla se kuka olen. Pukeutua niin kuin haluan. Sanoa mitä ajattelen. Ajatella mitä haluan.

En ole katkera mistään enkä kenellekään. Yhteisö haluaa lähimmäisilleen vain hyvää ja vilpittömästi uskoo, että tuo elämäntapa ja usko on ainoa tie pelastukseen. En syytä ketään huonosta itsetunnostani, enkä siitä, etten ole ollut kyvykäs pitämään omia puoliani. Tämä kokemus ja pari muuta, joita en ole vielä valmis teille jakamaan, on tehnyt minusta kiitollisen. Osaan nyt arvostaa sitä, että heräsin ajoissa. Uskalsin ottaa uuden kurssin elämässäni ja ottaa ohjat omiin käsiini. On täytynyt miettiä ihan pohjamutia myöten kuka olen, mihin uskon, mitä haluan elämältä ja mitkä ovat arvoni. Olen nyt, 36-vuotiaana, itsenäinen ja omillani toimeentuleva nainen. Sain kasvatettua henkiset muskelini täyteen mittaan vasta pari vuotta kestäneen terapian kautta. Nyt olen kokonainen nainen. Enää en tarvitse muilta ohjeita tai neuvoja elämääni. En kaipaa hyväksyntää, vaan riittää, että riitän itselleni.

Kommentit (186)

Kiitos kirjoituksestasi. Haluaisin käyttää tilaisuuden kysäistä sekä sinulta, Elina, että muilta vanhoillislestadiolaisuuden jättäneiltä, jäikö yhteisön myötä myös hengellisyys ja suhde Jumalaan vai muuttiko se muotoaan ja löysikö mahdollisesti uusia tapoja olla olemassa?

❤️

Olet rohkea kun avaat omaa menneisyyttäsi. Kiitos siitä!

Uskalla olla oma itsesi ja aurinkoa päivääsi 🙂

❤️

Mahtavaa Elina! Tuli todella hyvä mieli tästä kirajoituksesta, itsensä löytäminen on tärkein matka ja näytät tytöille loistavaa esimerkkiä 🙂 Heistä tulee vahvoja 🙂

Kiitos Katri! Toivon kovasti, että olisin tytöilleni hyvä esimerkki.

Todella hyvä ja osuva kirjoitus!

Kiitos!

Upea ja rohkea kirjoitus!!

On muuten hankala aihe, jokaisen oma kokemus on totta ja siksi toisen kokemus tuntuu väärältä ja jopa valheelta. Ja usko on vielä hankalampi juttu.
Jos uskoo tosissaan vl-liikkeesä opetettuun oppiin, aattelee että usko on lahja ja tärkein, että ei oo johtajia, jotka sanelee säännöt, vaan että Pyhä Henki ohjaa tekemään valintoja, että säilyttäis uskon. Että är yyn jäsenkirja ei tuo taivaspaikkaa ja että SRK on vaan maallinen organisaatio, joka vastaa lähinnä käytännönjärjestelyistä, että Jumalan valtakunnan työtä voi tehdä ja opettaa Raamatun mukaista opetusta. Ja koska kokee uskon tärkeimmäksi ja sen tuovan rauhaa, vapautta ja iloa, toivoo, että muut uskois samoin. Näin uskova ei oo mikkään pyhimys vaan tekee joka päivä vääriä asioita, vaikka ei haluais.
Mutta jos ei usko noin, vaan ”kuuluu liikkeeseen”, aattelee, että on herätysliike, jolla on johto, joka sanelee säännöt, joita valvotaan ja joita on vaikea noudattaa. Eikä koe, että ”vl-liikkeessä oleminen” tois rauhaa, vapautta ja iloa. Silloin ei kannatekkaan ”kuulua liikkeeseen”, koska ei siinä muita huijaa, ko ittiään, jos ei halua uskoa tyhmää opetusta, joka kieltää oman ajattelun, on semmosta lapsellista ja lammasmaista.

Ja vl-kulttuuriin liittyy lieveilmiöitä, mutta näkökulma niihin on eri uskon kautta katsottuna tai sitte kriittisesti ajatellen.

Näinhän se on. Asiat näyttää erilaiselta eri näkökulmasta ja erilaisilla painotuksilla.

Kiitos Johanna!

Olipa hyvä kirjoitus! Todella paljon samaa mitä omassa elämässäni on ollut itsekkin nuorena äitinä lestaadiolaisuudesta lähteneenä voin samaistua tekstiisi. Juuri tuo ”ulkokultaisuus” on niin läpipaistavaa. Paljon on hyvääkin ”lahkossa”, mutta paljon muutakin. Omat lapseni halusin kasvattaa ilman mitään uskonnollisia vakaumuksia.

Kiitos! Sama juttu, en halunnut sitä uskonnon taakkaa lasteni harteille. Helvetillä pelottelu ei tuntunut oikealta.

Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi! ♡

Kiitos Johanna!

Olipa mielenkiintoinen, kiitos.

Kiitos Jaana!

Melkeinpä koko postauksesi oli vierasta mulle, vaikka samassa jengissä olen elämäni kulkenut. Tokihan kritisoitavaa löytyy, mutta sitä enemmän iloa ja rauhaa.
Tuo korkkarijuttu sai minut aivan ääneen tyrskähtämään, että ihanko oikeasti, hutsu olo??! Ja samoin tuo että ei-uskovaisia kavereita ei olisi hyväksytty – ihan käsittämätön ajatus, enkä todellakaan usko että kovinkaan monella ajatellaan sentään ihan noin ahtaasti. Jestas sentään.

Oudolta kuulostaa kyllä minunkin korvaani! Itse lestadiolaisena en kyllä montakaan tunne, ketkä olisivat erityisen ahdasmielisen kasvatuksen saaneet.. tuntuu että vähän mustamaalaat Elina tarkoituksella. Korkkarit ja tiukat vaatteet on nou-nou-? En tunnista yhteisöäni kirjoituksestasi.

Tarkoitukseni ei ollut millään muotoa mustamaalata mitään eikä ketään. Kerroin miten itse asiat koin. Tuohon aikaan yhteisössä saarnattiin, ettei miehiä kannata saattaa kiusaukseen pukeutumalla paljastavasti.

Kannattaa muistaa, että uskonto ja yhteisöjen säännöt olivat hieman erilaisia jokaisella paikkakunnalla. 90-luku ja 2000-luvun alku oli aika ”synkkää aikaa” ainakin Pohjois-Pohjanmaalla. Muistan kun menin ensimmäistä kertaa Jämsän opistoseuroihin ja katsoin sitä siellä olevaa porukkaa ja mietin, että onkohan tämä samaa uskontoa.

Maailma on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, myös lestadiolaisessa yhteisössä. Tuo oli minun, pienen tytön, kokemus ajalta, jolloin kasvoin naiseksi. Minä koin asiat kuten kirjoitin. Oulussa (missä kasvoin lapsuuteni) ei ollut ollenkaan epätavallista rajoittaa lasten kaveripiiriä vain lestadiolaisiin.

Täytyy sanoa, että ihan samalla tavalla minun lapsuuden perheessäni ajateltiin ja meitä kannustettiin olemaan toisten vl-uskovaisten lasten/nuorten kanssa. Ei suoranaisesti kielletty olemasta ”uskottomien” kanssa, mutta sitä ei kuitenkaan nähty hyvänä asiana. Perusteltiin sillä, että ”uskottomien” tavat tarttuvat helposti ja lapsi voi huomaamattaan lähteä väärälle tielle. Sitä todellakin Petra tapahtuu vielä tänäkin päivänä. Omat vl-uskovaiset sisarukseni kannustavat edelleen omia lapsiaan etsimään ensisijaisesti vl-uskovaisia kavereita ja elämään heidän keskuudessaan.

Minunkin ympäriltä hävisi kaverit, ystävät jäi. Sosiaalinen elinpiiri kapeni kummasti.

Minä liikuin nuoruuteni suureessa lestadiolais kaveriporukassa. (Niinkun kuului)
Kun kuusitoistavuotiaana pitkään rohkeutta keränneenä ”kielsin uskoni” , jäljelle ei jäänyt yhtään ainoaa ystävää siitä porukasta, joista osa oli sukulaisianikin. Paljon myöhemmin kuulin, että ystävieni vanhemmat olivat kieltäneet näkemästä minua. Kokemus oli todella rankka, yhtäkkiä oli ihan yksin.

Voin vaan kuvitella! 🙁 Oon tosi pahoillani, että oot joutunut kokemaan tuollaista.

Niin monta kuin on kulkijaa,on myös kokemusta. Jaan varsinkin kokemuksen naiseudesta,miten ahdistavaa ja rajoitettua se oli. Ja kyllä tunnistin sun kirjoituksesta saman lestadiolaisuuden missä itse olen kasvanut.

❤️ Nimenomaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan, jokainen myös tulkitsee lukemaansa omalla tavallaan.

Helpottavaa kuulla, että kokemuksiini voi samaistua.

Olen surullinen kokemastasi. haukoin henkeä lukiessani..

Itse olen nuori, alle 40v 8 lapsen äiti, on ammatti ja työelämässä olen ehtinyt olla. Olensaanut toteuttaa itseäni enkä todellakaan ymmärrä tuota kaikkea mitä kirjoitit. En väheksy kokemaasi, mutta olet todella ajautunut kauas entisestä elämästäsi. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Mitä tarkoitat tällä että ”en väheksy kokemaasi mutta olet ajautunut kauas entisestä elämästäsi”? Miksi ylipäänsä väheksyisit, ei kai se nyt mikään lähtökohta ole? (Vai onko sinulle?)

Ja sitten tämä ”mutta”. Eikös enemmänkin pitäisi olla iloinen siitä että kirjoittaja on päässyt kauas entisestä, onnettomasta, elämästään?

Itseäni säälittää se että olet 8 lapsen äiti. Vaikeata ajatella että se olisi ihanteellinen tilanne kenellekään perheenne jäsenelle, koko perhehän moisesta kärsii. Jaksamisia!

”Vaikeata ajatella, että se (8 lapsen äitinä oleminen) olisi ihanteellinen tilanne– koko perhehän tuosta kärsii”
Hei, anteeksi, mutta tiedätkö mistä puhut? Etkö ole tavannut yhtään onnellista 8-lapsista perhettä? Meille tulee seitsemäs ja olet sydämellisesti tervetullut tutustumaan perheeseemme. Rohkenen väittää, että kukaan ei kärsi enempää kuin muissakaan perheissä. Iso perhe ei ole sama asia kuin kärsivä perhe. 😀

Älä ymmärrä kirjoitustani kritiikkinä sinua kohtaan. Minä olen onnellinen nyt ja mahtavaa kuulla, että sinun elämä ei ole sellaista jollaista kohtaloa itselleni pelkäsin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Hienosti osasit sanoittaa asiat,joita olen itsekin miettinyt. Kaikki kirjoittamasi on sellaista,jotka tunnistin kyseisestä uskonnosta.

Kiitos Paula! 🙂 Näyttää kommenttien perusteella olevan niin, että uskossa olevat eivät tunnista kirjoituksestani mitään, mutta entiset uskovaiset tietävät mistä puhun…

Näissä kommenteissa on puhuttu uskossa olevien naisten vapaudesta. Näen,että heillä on vapaus valita asioita heille annettujen rajoitusten sisällä. Tietenkin sekin on vapautta, mutta en sanoisi sitä vapaudeksi,koska rajoitteet ovat hyvin hallitsevia(esim.halu kouluttautua,kun lapsia syntyy vuoden välein)

Samoin minäkin ajattelen nyt, että silloin väitin voivani ajatella vapaasti ja päättää asioista vapaasti, jälkeenpäin ymmärsin ajattelevani tiettyjen raamien sisällä.

Hei.
Olen vanhoillislestadiolainen reilu 3-kymppinen nainen, kuuden lapsen äiti ja onnellisesti naimisissa. Juuri mitään tuttua en kirjoituksestasi löytänyt, minulla oli kouluikäisenä ainoastaan ei-uskovaisia kavereita ja tottakai vanhempani heidät hyväksyi. Ja omille lapsilleni hyväksyn kaikenlaisista taustoista olevia kavereita. Varmaankin hyvin paikallista tuollainen ajatusmaailma.
Hmmmm…. minä kyllä saan kieltäytyä seksistä jos se ei syystä tai toisesta huvita. Kukaan ei ole ikinä sanonut että niin ei saisi tehdä. Saan myöskin nauttia siitä, sitäkään ei ole kukaan minulta kieltänyt. Se ei todellakaan ole vaan ”lastentekoa” varten, eihän kaikki edes saa lapsia vaikka haluaisikin. Todella kurjaa että sinulla on ollut tuollaisia kokemuksia 🙁
Hieno kirjoitus huolimatta siitä, että nuo asiat ei todellakaan ole jokaisen vanhoillislestadiolaisen äidin/naisen tuntemuksia. 🙂

Kyllä tätä kielteistä suhtautumista ei-lestadiolaisiin on vielä tänä päivänäkin. Ystäviemme lapsi joutui tai oikeastaan itse halusi lopulta vaihtaa koulua, koska luokan muut tytöt olivat lestadiolaisia eivätkä hyväkyneet tätä tyttöä joukkoonsa. Hän oli aina yksin, sai kuulla pelottelua helvetin tulesta ym. Myös hänen äitiään (ystävääni) katsottiin vanhempainilloissa ym. pitkään, jätettiin tervehtimättä ym. Ystäväni kulkee aina koroissa, käyttää koruja ja meikkiä mutta ei mitenkään överisti. Mutta ilmeisesti tämä on liikaa näille lestadiolaisäideille, jotka katsoivat oikeudekseen kohdella huonosti tätä iloista, nauravaista ja kaikille ystävällistä ystävääni. Kotoahan nuo asenteet tulevat, joten heidän tyttärensäkin sitten syrjivät ja kiusasivat. Surullista, mutta totta.

Minäkin olen seksistä kieltäytynyt niin halutessani ja olen itse ajatellut sen olevan pariskunnan välinen asia, mutta näin koin seurapuheista ja keskusteluista, ettei olisi.

Kiitos kun jätit kommentin ja jaoit ajatuksesi! 🙂

Itse lestadiolaisperheen kasvattina, mutta sittemmin liikkeestä eronneena, en tunnista tuosta kirjoituksesta sitä lestadiolaisyhteisöä, jossa itse kasvoin. Mitä kauemmas ajasta menen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että tunteet ja olot miten kukanenkin lestadiolaisuuden omalla kohdallaan tuntee, taitaa olla korvien välissä. Ja sen oman heikon naiseuden alta kumpuavaa näkemystä. Omista siskoistani, joita on neljä, on jokainen ladten ohella, sitä ennen tai niiden jälkeen itselleen ammatin lukenut ja aika-ajoin työellämässä lasten välillä ollut. Kukaan ei minun maailmassani luetellut naisen velvollisuuksiin ainaisen miehen tarpeiden tyydyttämisen. Päinvastoin seksi puolisoiden välillä oli molempia kunnioittavaa ja parisuhteessa yhteinen asia.

Minun lapsuudessa ja nuoruudessa rauhanyhdistyksellä oli myös miesten tarjoilu- ja leivontavuoroja. Naiset eivät Hgissä yksin pyörittäneet ruokashowta Ry:llä. Lisäksi isäni pitkän johokunta-ajan kokouksissa oli myös naisjäseniä. Muistan myös esilaulajana Hgin ry:ltä naisen. En myöskään koskaan kokenut, kun äitini erittäin tyylitietoisena ja muotia rakakastavana puki korkokengät seuroihin lähtiessään, että se olisi ollut hutsumaista. Enkä jälkikäteen itsekään niin kokenut kävellessäni korkokengissä ja -saappaissa seuroihin.

Valitettavan erilainen on sinun lestadiolaistaival kuin minun.

Eerika, se on nimenomaan niin, miten kukin oman roolinsa, seksuaalisuutensa, naiseutensa ja yhteisön kokee. Olin tuolloin pieni tyttö, raakile ja koin yhteisön kuten kirjoitin. En ole kenellekään katkera mistään, tietenkään, ei ole syytä. Minä olen nyt löytänyt polkuni, jota on hyvä kulkea.

Tosi hyvä, kun jaatte omat kokemuksenne täällä kommenttiboksissa, sillä minun totuus ei ole koko totuus yhteisöstä. <3

Rohkea, hieno kirjoitus Elina!

Kiitos Kiti!

Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi!

Itse en ole uskonnollisesta perheestä mutta ystävystynyt koulussa, opiskellessa sekä työpaikalla että vertaistukiryhmässä eri ikäisiin naisiin jotka ovat olleet todella vaikeuksissa itsensä ja kulttuurinsa välissä. Hurjia tarinoita paljastunut, mutta olen ollut onnellinen että lopulta perheet ovat löytäneet yhteisymmärryksen ja ystäväni voivat olla nyt onnellisia, kukin omalla yksilöllisellä tavallaan❤

Kiitos Tiina!

Kaikilla meillä on oma kasvutarina takanamme ja jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Minusta on aina mielenkiintoista kuulla, miten oma polku on löytynyt.

Hyvä, että puhuit. Minulle tekstisi oli ihan vierasta osittain, vaikka olen yhteisössä mukana. Neljän lapsen äitinä. Toivottavasti yhteisön ulkopuoliset tajuavat, että ajattelun ja käyttäytymisen välillä on isoja eroja ja kukaan ei määrää, mitä teet. Kukaan ei pakota mua synnyttämään tai olemaan ehostamatta. En ymmärrä moniakaan, riittää että tunnen itseni. Ihanaa seurata sua, Elina.

Hyvä kuulla, ettet ole kokenut asioita kuten minä. Tuskin olisit yhteisössä, jos kokisit samoin kuin minä.

Eihän minuakaan silloin kukaan määrännyt tai käskenyt toimimaan tietyllä tavalla, mutta koin yhteisön opit ja paineen ahdistavana enkä tuolloin uskaltanut ajatella itsenäisesti. Koin, että minun on mahduttava tiettyihin raameihin.

”Kukaan ei pakota minua synnyttämään tai olemaan ehostamatta”…ei juu mutta pikku MUTTA, ei jt enää korviisi kantaudu , olet uskosi hylännyt ja taivasmatkasi melkolailla tyssää siihen jos toimit toisin. Aika kovia juttuja jos edelleen haluat olla uskomassa ainoalla hyväksytyllä tavalla -että kyllä sinut teoriassa ja käytännössäkin ”pakotetaan” -kaikella rakkaudella. Viisas vaikenee nyt.

hieno, rohkea ja minulle niin tosi kirjoitus! Voimia noiden niin tyypillisten, odotettavissa olleiden, minun silmissä kovin latteiden, kommenttien kanssa. En oikein ymmärrä miksi kenenkään täytyy toitottaa ja vakuutella omaa, erilaista kokemustaan tässä yhteydessä ja todistella sitä todeksi, kun voisi kunnioittaa täysin sinua ja sinun rohkeuttasi sekö oikeuttaisi kokemukseesi , kaikkihan tietävät että kokemuksia on monia. Ulkokultaisuus ajaa valitettavan usein pitämään kulissia yllä – ei kai kukaan ”meistä” voisi julkisesti myöntää ulkopuolisille että on jotain muuta kuin onnea, autuutta, kaikivoipaista arkea ja rakkauden täyteistä kunnioittavaa avioeloa…kun yleinen mielikuva maailmalla on valitettavan todenmukainen eikä tyhjästä syntynyt on sitä monella kiire todistelemaan toiseksi vaikka siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä . Rohkeutta on löytää oma polkunsa!

Toivoisin, että ulkokultaisuus ja kulissin ylläpito ei kenelläkään tarkoittaisi sitä, ettei saisi olla väsynyt tai saisi sanoa olevansa uupunut suurperheen vuoksi. Suurperhe on ehkä oma valinta, mutta silti minusta suurperheen äiti tai isä saa olla väsynyt.

Tuli kyllä surullinen olo tekstiä lukiessa. Näitä asioita ovat muutkin mediassa nostaneet esille jo aiemmin. Nämä taas ruokkivat lisää vihaa, halveksuntaa yms. meitä lestadiolaisia kohtaan. Olet varmaan itsekin joskus kokenut ulkopuolisuuden tunnetta kuuluessasi yhteisöön. Olen usein miettinyt mikä tarve ihmisillä on näitä asioita käsitellä ja nostaa jatkuvasti esille julkisuudessa. Ymmärrän kyllä, että uskosta luopuminen on iso prosessi ja siitä tulee puhua ja hakea vertaistukea. Onneksi on kuitenkin niitäkin, jotka eivät koe tarveta mustamaalata entistä yhteisöään ainakaan julkisesti. Usko on kuitenkin vapaehtoista, ei meitä ketään ole pakotettu tähän. Tiedän muuten monia suurperheen äitejä jotka pitävät itsestään huolta esim. juoksevat maratoneja, osallistuvat pitkän matkan hiihtoihin yms. Usko luo kuitenkin elämälle pohjan ja antaa turvan. Mut kiva kuulla, että olet oman polkusi löytänyt ja koet elämäsi onnelliseksi. Aurinkoisia kevätpäiviä!

Pyydän lukemaan postaukseni uudestaan. En halveksu ketään, ei kuulu tapoihini. Kunnioitan jokaisen valintaa, uskoa ja elämäntyyliä ja samaa toivoisin toisinpäin. Kirjoitan vain minun kokemukseni asiasta.

Kaikkea hyvää sinullekin!

Kyllä mä tunnistan mun lapsuuden ja nuoruuden lestadiolaisuuden, vaikka pieniä painotuseroja on toki aina jokaisella paikkakunnista, perheen säännöistä jne. riippuen. Jätin liikkeen 4 vuotta sitten, kovasti sitä ennen ahdistuneena pohdittuani, joudunko helvettiin, jos värjään hiukset, meikkaan tai menen elokuviin… Elämä liikkeen ulkopuolella on ollut hyvää. Tuntuu se aika hurjalta, kun jotkut lestadiolaiset kaverit tai tutut ovat saaneet esim. 4 lasta 5 vuodessa tms. Ei mun pää kestäisi millään enkä pystyisi huomioimaan lapsia tarpeeksi ja yksilöinä. Tulen itse perheestä, jossa on 15 lasta. Mua säälittää monet lestadiolaisnaiset. Ei kaikki, mutta monet. Naisen rooli on sellainen, että rajoituksia on todella paljon valtakulttuuriin verrattuna. Ja monet ovat tosi uupuneita äitejä ja isiä. Ulospäin pitää perheiden silti näyttää täydellistä kulissia merkkivaatteineen, uusine taloineen ja autoineen.

En tarkoittanut, et sinä halveksisit ketään. Mut nämä negatiiviset kirjoittelut uskonyhteisöstä lisäävät muiden ihmisten halveksuntaa yhteisöä kohtaan. Varmaan jokaisella on peiliin katsomisen paikka miten toisiin ihmisiin suhtautuu. Enkä sano, että lestadiolaiset ovat ihmisinä yhtään parempia. Kirjoitus oli vaan aika naivi ja yleistävä. Ei meiltä ole kielletty oma ajattelu, pohdiskelu yms. Monesti luulen, et pohdiskelen ja mietin asioita vähän enemmän kuin moni muu.

No todellakin moni halveksuu ja ihan syystäkin. Itse olen naimisissa miehen kanssa, joka on entinen lestadiolainen. Olen ihan itse kokenut nämä teidän ”helvetin tulet” hänen lähipiirinsä kautta, samoin kun mieheni. Olen nuori, ihan tavallinen opiskelija, joka tulee ns kunnollisesta perheestä (en pahemmin käy ulkona, joskus kerran vuodessa saata juoda viiniä, urheilen paljon jne), mutta silti minua ei hyväksytä perheeseen tai pidetä edes ihmisenä. Teen kaiken väärin, olen luuseri kun opiskelen yliopistossa enkä paina duunaritöitä amistutkinnolla, johdatan (ja pakotan) mieheni helvettiin kun ”raahaan” häntä balettiin tai oopperaan, olen erittäin itsekäs kun en halua nyt 22 -vuotiaana opiskelijana alkaa lisääntymään heti häiden jälkeen. Katkera olen aina heille, jos en ymmärrä/hyväksy esim minun mollaamistani. Kaikesta olen siis niin katkera, sitä sanaa saan kuulla lähes päivittäin jossain muodossa. Pahimpia haukkujia miehen siskot, noin minun ikäisiäni joilla on 3+ lasta joiden miehet käy kotona kääntymässä ja sujauttamassa pullat uuniin. Taitaa se katkeruus olla jossain ihan muualla, kuin minussa.

Että kyllä, täällä etelässä ainakin on blogin kuvaukseen sopivia piirejä ihan riittämiin.

En mielestäni kirjoittanut negatiivisesti, kerroin miten minä asiat koin. Mielestäni nämä epäkohdat ovat olemassa, joskaan ne eivät tietenkään koske kaikkia ja näiden lisäksi yhteisö on paljon muutakin.

Jokainen yksilö toimii kuten parhaaksi näkee. Kukaan ei ohjaa ajatuksiasi tai estä sitä, mutta minä koin yhteisössä ollessani, että minun ajatukset olivat rajoitettuja ja koin ajatuksistani syyllisyyttä.

Niin ja kyllä meilläkin rajoitettiin ”epäuskoisten” kanssa olemista. Sai olla kaveri ja kyläilläkin, mutta yökylään vanhemmat eivät halunneet meidän menevän ei-vl-perheisiin. Katsottiin liian läheisten ystävyyssuhteiden olevan uskolle vaaraksi. Tämä johti yksinäisyyteen teini-iässä, kun paikkakunnalla ei ollut paljon vl-nuoria mutta ei-vl:ien rientoihin ei saanut mennä mukaan.

Mulla meni pitkään irtaantumisen jälkeenkin heittäytyä uusiin ihmissuhteisiin. Olin tottunut siihen, että ollaan hyvänpäiväntuttuja, mutta se lähempi tutustuminen jäi. Mua on moni tällainen menetetty tutustumistilaisuus jäänyt harmittamaan.

Tuo on muuten tuttu tunne! Ystävystyminen voi olla vaikeaa, kun on tottunut olemaan ulkopuolinen, kieltäytymään illanvietoista. Sitten vaikka haluaisikin joskus vaikka lähikuppilaan siiderille, ei välttämättä seuraa ole. :/ Oon kyllä silti saanut monta hyvää ystävää liikkeestä lähdön jälkeen.

Rohkea kirjoitus ja pystyn kyllä ehdottomasti samaistumaan tuohon kaikkeen mitä sinäkin olet tuntenut ja kokenut. Lapsuuteni ja nuoruuteni alun elin Oulun lähikunnassa ja perheeni oli vanhoillis lestadiolaisia. On hyviä ja myös huonoja kokemuksia. Ja näin kun en ole kuulunut aikuisiällä enää ollenkaan yhteisöön niin voin kyllä rehellisesti sanoa että voin paremmin. Valitettavasti usko tuntui jo lapsena sekä nuorena erittäin ahdistavalta sääntöineen ja saarnoineen; tein silloin valintani ja päätin lähteä kasvamaan omaa polkua. Tuntui myös nuoruuden kynnyksellä omaa äitiä katsoessa oudolta naisen asema perheessä. En koskaan ymmärtänyt sitä miten usko kieltää ehkäisyn ja lapsia syntyy vuoden välein vaikka äiti olisi jo niin uuvuksissa henkisesti kun oli joka vuosi uus vauva. Ja mitä tulee tuohon kaveri asiaan, kyllä edelleen ainakin osassa uskovaisten perheiden vanhemmat kieltää tai ” varjelee” että lapset ei leikkis ei-uskovaisten kanssa. Elämme kuitenkin ihan normaalia turvallista perhe elämää, mutta niin vain uskovaisten perheen lapset kiertää kaukaa. Ja tämä tuli niin konkreettisesti havaittua kun muutimme pienelle paikkakunnalle jossa lähes puolet kuuluu k.o. yhteisöön. Alkuun kävi myös uskovaisten perheiden lapsia leikkimässä mutta ei mennyt kauan,ehkä kuukauden verran meidän muutosta kun tyttäreni kertoi minulle, että ”eivät he voi tulla meille kun me ei olla uskovaisia”. Omat lapseni eivät ole koskaan yhteisöön kuuluneet eivätkä tietenkään ymmärtäneet miksi näin kävi uusien kavereiden suhteen. Erittäin surullista toimintaa edelleenkin. Itse ehdottomasti haluan kasvattaa omat lapseni suvaitsevaisiksi ja niin että he voivat kohdata jokaisen ihmisen hyväksyvästi ja kannustaa kaveraamaan erilaisten ihmisten kanssa kuulu uskontoon tai jotain muuta. En ala itse kieltämään lapsia leikkimästä uskovaisten kanssa.

Tsemppiä sinulle nyt ja eteenpäin! Rohkea ja vahva nainen olet ! ❤

Kiitos kun jaoit omia kokemuksiasi! On tärkeää, että jokaisen ääni tulee kuulluksi ilman tuomitsemista.

Melkein kuin olisi lukenut tarinaa suoraan omsta menneisyydestä.
4 lapsen yh äiti. Eronnut miehestä ja yhteisöstä. Onnellinen ja natin täysillä elämän joka hetkestä. Tsempia Elina et todellakaan ole ainoa <3

Kiitos! <3 Kaikkea hyvää sinullekin!

Voi miten rohkea kirjoitus Elina! Mulla ei itselläni oo lestadiolaisuustaustaa muuten kuin että oululaisena/pudasjärvisinä sukujuurina toki ympärillä paljon ko. yhteisön jäseniä oli ja on. Aika pitkälti ei-uskovana tunnistan tekstisi silti ja olen nähnyt kaltaisiasi tarinoita. Tämä on aina yhtä mielenkiintoinen keskustelu, joka näistä aukeaa, vaikka aina tulen myös kovin surulliseksi tietyistä asioista. On ihana onni, että olet löytänyt oman polkusi, se on kaikkein parasta. <3

Mulla oli monta koulukaveria tai tuttua keiden kanssa olisin halunnut lapsena ystävystyä, mutta heiltä se minuun tutustuminen kiellettiin, koska en ollut uskova. Se tuntui myös aika pahalta niin päin, tulla torjutuksi, vaikka halusin vain ystävystyä, enkä tajunnut "uskomisesta" hölkäsenpöläystä. Opiskelupaikassa "sain" ensimmäisen uskovan ystävän ja se tuntui mukavalle (niiden lapsuudenkokemusten jälkeen), koska meillä oli paljon yhteistä, muttatoki myös todella paljon eroavaisuuksia. Olin seurusteleva ja melko paljon baareissa käyvä nuori nainen, joka rakasti kesäfestareita, kun taas ystäväni oli kotona asuva suuren vanhoillislestadiolaisperheen tyttö ja niin kovin kaukana noista asioista. Mutta voi vitsit meillä oli aina yhdessä hauskaa!

Minäkin tulen surulliseksi siitä, että toisen kokemus koetaan hyökkäyksenä toista kohtaan.

Mulla on ollut todella vaikeaa tutustua eri taustaisiin ihmisiin, vieläkin. Se itsensä himmentäminen ja asioiden salailu on jättänyt jäljet.

Moikka! Olipa yllätys tälläinen tieto menneisyydestäsi. Kiitos kun jaoit sen. Rohkea nainen!

Teen itse perhetyötä ja toisinaan nämä uskon asiat pistää mua sisimpään. Jokaisella vanhemmalla on oikeus kasvattaa lapsensa uskomaan vaikka mihin mutta ulkopuolinen näkee sen miten mind fucking se on ja miten lapsen luontaista luottamusta vanhempiin käytetään törkeästi hyväksi. Kaikki uskonnot tietää että se mikä lapsena saadaan päähän ”lyötyä” niin ei lähde hevillä aikuisenakaan. Pienen ihmisen psyyke rikotaan ja siinä on sitten taistelut edessä jos haluaa joskus elää toisin. Koskee kyllä kaikkia uskontoja!

Jos uskonto määrää että vain tämä on oikea tapa pelastua, johtajat ovat aina oikeassa ja niitä pitää aina totella eikä mitään kritiikkiä saa koskaan esittää… ja vanhemmat jotka hylkäävät ja laiminlyövät oman lapsen hyvinvointia hänen ”syntien” takia niin en vaan voi ymmärtää miksi kukaan uskoo sellaiseen. Se on se uskonnon Manipulaatio. Sairasta ja helvetin surullista.

Kiitos Sanna kommentista! 🙂

Minustakin aivopeseminen on väärin. Omia mielipiteitään tulisi esittää varovaisesti ja tarjota rinnalle myös muita näkemyksiä, jotta lapsi pystyisi muodostamaan näistä oman näkemyksensä. Vaikeaa, suorastaan mahdotonta, sillä vanhempien arvot tulevat niin hienovaraisista asioista ilmi. Itse pyrin kuitenkin tähän parhaan kykyni mukaan. Tämä pätee politiikkaan, miten suhtaudutaan toisten vakaumuksiin, rotuun, seksuaaliseen suuntautumiseen…

Täällä neljän lapsen opiskelijaäiti. Kirjoitukseksi herätti paljon ajatuksia. Itse olen monet suot rämpineenä, paljon elämää nähneenä ja nurjaa kokeneena lopulta päättänyt jäädä. Usko on lopulta aina ollut perusta. Tarkoitus ja päämäärä. Vaikeimpana olen kokenut ulkoapäin tulevat paineet ja odotukset, että pitäisi olla jotain muuta. Harvoin olen kokenut kunnioitusta ja arvostusta elämäntyyliäni kohtaan. Luulen, että saisin sitä enemmän jos päättäisin toisin. Silti valitsen uskon, koska se on minun identiteettini, enkä tahdo muuttua toisten vuoksi. Toivoisinkin,että voisimme kaikki kunnioittaa toistemme teitä, olivatpa ne mitä tahansa. <3 Vähemmän vihaa, enemmän rakkautta. Elina, olet upea!

Juuri noin, Tintti! <3 Samaa minäkin toivon - molemminpuolista kunnioitusta toisten valintoja kohtaan!

Heippa, kiitos kirjoituksesta. Periaatteessa tunnistan ylläkuvatun mielenmaiseman, mutta lähinnä vain kuulemastani tarinoista. Itse koen yhteisön omakseni. Olen päättänyt elää omannäköistäni elämää tässä rakkaassa yhteisössä, mitä tosin helpottaa se että minä ja mieheni tulemme ”normaaleista” lestadiolaisista perheistä, joissa sääntöjen sijaan on korostettu omilla aivoilla ajattelua. Toki tiedostan kyseisen yhteisön huonot puolet (patriarkaalinen kulttuuri seurakunta-asioissa mm)., mutta koen että vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää, niinkuin mainitsitkin. Olen huomannut että kokemukset vanh.lestadiolaisuudesta riippuvat pitkälti siitä, missä/milloin/millaisessa perheessä tai ystäväporukassa on elänyt. Omassa elämässäni koen että saan elää vapaasti tässä porukassa ihan sellaisena kuin olen. Kynnet lakattuina, huulet punattuina tai täysin ehostamattomana, kolmekymppisenä naisena, koulutettuna ja työssäkäyvänä yhden lapsen äitinä. En onneksi koe olevani kodinkone, vaan omanarvonsatunteva ja onnellinen nainen. Minulla on perhe-elämään liittymättömiä haaveita ja tavoitteita elämässä. Haluan saada vielä lapsia, mutta ehkä ei ihan vielä. Minulla on maailman paras parisuhde, mies joka jakaa vastuun perhe-elämästä. Ajattelemme että lapset ovat lahja, eli kun tulee raskaaksi, se on ihanaa ja raskauteen on oltava valmis.
Luulen että tasapainon löytämiseen on edesauttanut pitkä seurustelu, itsenäistyminen ja aikuistuminen ennen naimisiinmenoa.

Toki, tiedostan ja myönnän että sosiaalinen paine elää tietyllä tavalla on olemassa. Minulta ei ole onneksi kyselty lapsiasiasta tai puhuteltu muista asioista. Lähipiirini on sen verran fiksua ilmeisesti. 🙂

Ymmärrän silti täysin sinun tarinasi! Luulen että tarinoita on yhtä paljon kun eläjiä.

Ihanaa kevättä, on ollut ihana seurata miten onnellinen olet!

Näihin vaikuttaa paljon se, miten sinut on kasvatettu, minkälainen itsetunto sinulla on. Miten kestät ulkoa tulevat intiimit utelut ja nuhtelun. Minä en sitä kestänyt.

Minusta on ihana kuulla näitä onnellisten lestadiolaisten tarinoita. Tärkeintä on se, että jokainen on onnellinen omien valintojensa kanssa. <3

Lähipiirisi voi olla fiksua. Toisaalta olet myös onnekas. Sinun sellisi on väljempi.
Jollain toisella paikkakunnalla tai toisenlaisessa läheispiirissä sinut olisi jo voitu kaikella rakkaudella hoitaa pois liikkeestä esim. lakattujen kynsien vuoksi.
Tämä juuri on ongelma. Puhutaan yhdestä, muuttumattomasta opista. Käytännössä toisaalla on aivan eri säännöt kuin toisaalla. Ja vaikka sääntöjä ei väitetä olevan, juuri niiden vuoksi toiset saatetaan sitten painostaa pois liikkeestä. Jätetään tervehtimättä, juoruilaan tms. Tai pidetään hoitokokouksia, kyllä vaan edelleen.

Minulla tulee mieleen vaikkapa kokemus koulukiusaamisesta. Ole onnellinen, jos sinua ei ole kiusattu. Toisilla kokemus on todellinen. Eikä kiusattua auta se, että muut kilvan vakuuttelee, että kyllä mun lapsuus ja kouluaika vaan oli hienoo, eikä yhtään kukaan kiusannu.

Toisaalta tunnen kyllä myötätuntoa kommentoijia kohtaan.

Kirjoitus oli fiksu ja kiihkoton, kiitos bloggaajalle siitä.

Tämä on kyllä ihan totta. Toiset kestää ehkä paremmin ohjailua ja yhteisön painetta. Minä en kestänyt.

Kiitos Ellu sinulle kommentista! 🙂 Kiva kuulla, että sinä et tulkinnut postaustani kritiikkinä.

Nyt oon kyllä vähän pettynyt. Luulin että oot ihan sinut tän asian kanssa ja oisit osannu kirjottaa siitä neutraalisti oman tarinasi, ilman että monilla asioilla luot kuvan että lestadiolaiset on ihan idiootteja. ’ Meidän perhe oli siinä mielessä harvinainen, että meitä kannustettiin kouluttautumaan ja ajattelemaan itse.’,
’Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä nainen on aika keskeisessä roolissa, vaikka päätäntävaltaa naisella ei ole’. En vaan ymmärrä näitä joitain kohtia yhtään ? Ja vaikka puhuit omasta kokemuksestas niin lopulta aika monesta asiasta puhuit vähän niinkuin kaikkien suulla. Eihän se sultakaan pitäs olla pois jos joku viihtyy kivasti sisustessa kodissa tai jopa tykkää urheilla ja pukea lapsiakin kivasti. Se miks noistakin asioista kirjotit niin negatiivisesti ja rajusti yleistäen ni todella ihmetyttää. Ehkä pieni provosointi toimii. Mutta kaikesta huoilimatta hyvä että voit nyt paremmin, sehän se tärkeintä! Kivaa tulevaa kesää ?

Mielestäni kirjoitin neutraalisti ja kiihkotta. Minulla ei ole syytä olla kenellekään katkera. Se miten sinä kirjoitukseni tulkitset kumpuaa siitä, miten sinä asian koet.

Toisen valinnat eivät ole minulta pois, ei missään nimessä. Mielestäni tämä materialistinen kulttuuri on vain melko räikeää tuossa yhteisössä. Minusta se on ristiriitaista ja sotii minun uskonkäsitystäni vastaan.

Jos naisen täytyy lisääntyä ilman, että itse voi vaikuttaa asiaan, niin minusta se tarkoittaa sitä että naisella ei ole päätäntävaltaa. Myöskään johtokuntaan ei ole naisilla asiaa, eikö sekin tarkoita sitä, ettei naisen mielipidettä tarvita asioiden päättämiseen?

Onnellista kevättä sinullekin! 🙂

Lestadiolaisissa on paljon menestyneitä ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Mutta myös melkoisesti 16-vuotiaina opistosta kumppanin löytäneitä ja 18-vuotiaina avioituneita ihmisiä jotka hyppäävät varhain suurperheen vanhemmiksi ilman mitään mahdollisuutta toteuttaa omia haaveitaan (Tokihan haave saattaa olla juuri suurperheen äidiksi tai isäksi tulo).

Omat ajatukset ovat lestadiolaisuudessa ok niin kauan kun ne ovat yhteneväisiä yhteisön kollektiivisen ideologian kanssa. Epäilykset saa sitten taas uskoa anteeksi.

SRK:n johtokunassa ei toistaiseksi ole ainuttakaan naista. Rauhanyhdistyksellä naisen päätäntävalta rajoittuu todellakin ravitsemukseen ja puhtaanapitoon.

Ulkoisen habituksen ehkä hieman överi viilaus ja kilpavarustelu on mielestäni aika merkillepantava ilmiö lestadiolaisuudessa. Mistään kateudesta näitä lestadiolaisia perheenäitiä kohtaan tässä tuskin oli kyse.

Ei ole helppoa olla lestadiolainen – ei nainen eikä mies. Yhteisöön kuuluvana joutuu puolustelemaan valintojaan ja vakuuttamalla vakuuttaa toisinaan muille (yleensä ulkopuolisille), että elän näin ihan omasta vapaasta tahdostani.

Itse peittelen aika pitkään uusilta – ei-lestadiolaisilta – tuttavuuksilta kuulumistani vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. En siksi, että häpeäisin, sitä mihin kuulun, vaan siksi, että ennakkoluulot ja asenteet ovat niin tiukassa. Toisinaan käy niin, ettei ihmiset halua edes tutustua, jos tietävät, että vastapuoli on vanhoillislestadiolainen. Ulkopuoliset kuvittelevat voivansa määrittää minut pelkästään sen perusteella, että kuulun yhteisöön. Itse en uskaltaisi lähteä yleistämään missään tilanteessa. Se on vaarallista ja siinä piilee vaara arkipäivän rasismille.

Minä olen vain tavallinen suomalainen nainen, joka hoidan velvollisuuteni ja nautin oikeuksistani töissä, kotona ja yhteiskunnassa. En elä missään kuplassa, vaan elän ihan tavallista, arkista elämää isohkossa suomalaisessa kaupungissa. Elän elämääni tässä hetkessä turvanani jotain sellaista, johon tarraan välillä lujasti, jota joskus epäilen ja jonka toisinaan unohdan. Luottaen, että se ei unohda minua.

Miksi omaa uskoa tai elämäntapaa pitäisi puolustella kenellekään? Jos et häpeä uskoasi, niin miksi et halua puhua siitä muille? Miten muuten ennakkoluulot muuttuisivat, ellei siten, että asioista keskusteltaisi avoimesti ja kiihkotta? Tarinoita on yhtä monta kuin on ihmistäkin.

Otetaan paremmin vastaan omana itsenään, kun ei ole ennakkoluulojen verhoa välissä.

Mä ymmärrän tämän ajatuksen, mutta jokainen uskovainen voi myös olla murtamassa näitä ennakkoluuloja olemalla rohkeasti julkisesti uskovainen. <3

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Pohjois-pohjamaalla ja ainakin meillä siellä oli todella vahva lestadiolaisuuskulttuuri josta oli äärimmäisen hankala nuorena aikuisena päästä irti vaikka sitä ihan itse halusikin. Tunnistan itseni tekstistäsi ja olen todella samaa mieltä. Erona meissä on se, että sinä uskallat sanoa nämä asiat jo ääneen 🙂 Olet ihana ja rohkea nainen, toivon sinulle ainoastaan kaikkea hyvää. <3

Kiitos Sanna! 🙂 Kaikkea hyvää sinunkin elämään! <3

Ite lestadiolaisuudesta yli 10 vuotta sitte eronneena pisti kyllä jotku jutut naurattaan, esim. varmat päivät ja selibaatti kielletty ? eiköhän se oo jokaisen oma asia ja olithan itekin kieltäytyny seksistä nii miten sitten voi mennä yleistämään.

Ihmetyttää myös tuo yleistys että naiset ei voi toteuttaa itteensä ja kouluttautua tai ettei oo hyvä olla ei uskovaisia ystäviä. Kuitenkin teidän perheessä ”harvinaista kyllä” kannustettiin ja hyväksyttiin myös nämä ”syntiset” tavat. Ei ihan loogista. Ei oo todellakaan yhtään harvinaista tai outoo että tyttöjä kannustetaan opiskelemaan tai ajattelemaan omilla aivoilla, se on ihan normaalia.

Itellä ei oo koskaa tullu mitään traumoja siitä että oon kasvanu uskovaisessa perheessä. Uskominen vaan ei oo mun juttu, siispä en oo enää uskovainen. Simple. Oon silti sama tyyppi.

Nykyisin tuntuu että kaikki julkisuuteen tulevat elämänkokemukset lestadiolaisuudesta on negatiivisia. Onhan se kuitenkin hyvä jos ees sillä tavalla saa helpotusta jos tarvetta on. Itelle lestadiolaisuudesta keskellä eläminen on vaa yksi osa mun elämäntarinaa ja historiaa jo kaukana. Ei oo tarvetta julistaa kuinka ”alistettu tai omilla aivoilla ajattelemaan kyvytön tai omia valintoja tekemään kyvytön” naisen asema lestadiolaisilla ois ko en ite oo mitään semmosta kokenut.
En myöskään oo feministi, jotenki se tuntuu vahvasti liittyvän näihin tarinoihin.

Mutta pääasia että nykyhetki on hyvä ja ehkä tulevaisuus vieläki parempi 😉

Näin siellä puheissa ja seurakuntapäivillä opetettiin, että seksi on suvunjatkamista varten eikä ehkäisy ole missään muodossa ok. Toki jokainen pariskunta tekee ratkaisut keskenään eikä sinne petiin kukaan pääse päätöksiä tekemään, mutta tämä oli se mitä opetettiin.

En sanonut, että naiset eivät voi toteuttaa itseään tai kouluttautua, mutta se voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa, jos joka vuosi syntyy uusi vauva.

Kiva kuulla, että sinulla ei ole asiasta traumoja! Miksi minun kokemukseni on jotenkin vähempiarvoinen tai vähemmän totta, jos kokemukseni ei ole samanlainen kuin sinun?

Mahtavaa tulevaisuutta sinulle!

Minä näksin, että julkisuuteen tulevat kirjoitukset ex-lestadiolaisista ovat niin negativiissävytteisiä siksi, että sellaiset jutut myyvät paremmin. Kuka haluaa kirjoittaa ex-lestadiolaisesta, jolla ei ole yhtään mörköä taskussaan? Ei sellainen myy, koska ne tarinat on liian pliisuja, missä ihminen on tyytyväinen elämäänsä ja menneisyyteensä.

Rohkea ja hyvä kirjoitus! Olen blogiasi seurannut vuosia, ja tiesinkin taustasti, muistaakseni jonkun lehtijutun perusteella. Luulin tosin että olit lähtenyt jo ennen lapsia, eli se oli minukke yllätys että ilmeisesti siis ex-miehesikin VL.
Olisi mielenkiintoista lukea miten läheisesi ja muut ihmiset ovat suhtautuneet asiaan, onko osa sisaruksistasikin eronnut?

Kiitos Maikki!

En lähde julkisesti puimaan muiden ihmisten asioita.

Hienoa, että jaat oman tarinasi rohkeasti! Lahkoon syntyneenä ja nykyisenä ”entisenä jäsenenä” ja Oulussa kasvaneena tunnistan paljon samaa lahkon sisäisestä maailmasta. Itse en voi kovin paljon kuitenkaan lahkoa kehua, koska lapsen oikeudet on niin minimaaliset ja henkinen rasitus isossa perheessä on enemmän sääntö kuin poikkeus vaikka kommenteissa moni äiti toista sanookin. Valitettavasti, minun kokemuksen perusteella, nämä hartaat lestadiolaiset äidit eivät vaan huomaa lasten pahaa oloa. Muistutan myös, että katkeruus tunteena on ihan terve tunne, mikäli sinua kohtaan on toimittu väärin. Ja vaikka lahkon ihmiset toimivat ”hyvien arvojen” pohjalta, niin aikuisuutta on kuitenki ottaa vastuu omista tekemisistä ja sanomisista, ja henkistä väkivaltaa ei saisi hyväksyä uskonnonkaan nimissä. Voimia kommenttien lukemiseen! ❤

Kiitos Julia! ❤️ Kaikki tunteet ovat sallittuja ja omista tunteistaan vastaa jokainen itse.

Henkinen väkivalta on valitettava tosiasia näissä yhteyksissä…

Riippuu varmasti myös paljon siitä, miten tosissaan on kuunnellut puheita lapsena ja nuorena. Jotkut pystyvät elämään helpommin omalla tyylillään kun eivät ota hommaa niin vakavasti. Moraalisena ongelmana sitten ovat ne ””hölmöt” jotka ottavat kaiken tosissaan ja kärsivät siitä esim. ison lapsikatraan kanssa. Minun luonnettani kuvaa kaikkein eniten rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden kaipuu, joiden kustannuksella olen menettänyt muitakin sinänsä positiivisia asioita elämässä, jotka kuitenkin olisivat vaatineet kaksinaismoralismia tai epärehellisyyttä. Siksi olen myös jättämässä tämän liikkeen.

Jo näin lähdön ensiaskelilla huomaan miten monet taakat putoaa harteilta ja monet tunnelukot ensin aktivoituvat käsiteltäviksi ja sitten laantuvat kun ne pääsee kohtaamaan silmästä silmään, ihan omana itsenä. Juuri se on kaikkein ihmeellisintä, saa määritellä ihan itse itsensä. Kyse ei ole mistään yksittäisistä asioista, meikistä, ehkäisystä tms. vaan kokonaisvaltaisesta, ihanasta vallasta irtaantua kaikenlaisesta lokeroinnista, salailusta, nöyristelystä, muiden mukaan elämisestä. Pääsee käsittämään mm. sen että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. Esimerkiksi jos tämä kirjoitus herättää tunteita jossain toisessa ihmisessä, kyse ei ole minusta ja kirjoituksestani, vaan siitä että kyseiset asiat pyörivät lukijan mielessä/alitajunnassa ja vaativat nousta pintaan käsiteltäväksi. Minulle kävi niin useita kertoja ennen tätä lopullista irtaantumista: hämmennyin, pahennuin, ärsyynnyin, puolustelin, kielsin. Sitten pienimuotoinen kriisi elämässä oli se viimeinen töytäisy, jonka avulla sain lähtemisen armon.

Sä osuit asian ytimeen!!! Tosi hyvä kommentti, kiitos!

Minulle vaikeinta oli se, että otin asiat kirjaimellisesti. Kaksinaismoralismi ja valehtelu oli arkipäivää.

onkohan lukijamäärät pudonneet,tuli hieman fiilis että onkoham tämä nyt ihan vaan lukijoidenkalastelupostaus? Milla tavalla tämä liittyy blogisi aihepiireihin eli liikuntaan,juoksuun ja treeniin? Tais jäähä tämä blogi katkolle.

Mikä on blogini aihepiiri tarkalleen ottaen? Olen kirjoittanut ennenkin ajatuksiani, kasvutarinaani ja kipuilua masennuksen ja itsetunnon kanssa. Kaikki tämä liittyy siihen miten koen itseni ja miten se heijastuu jokaiselle elämän osa-alueelle.

Hyvää jatkoa sinulle!

Voi hyvää päivää! Kyllähän Elina on aikaisemminkin omasta elämästään kirjoittanut, ja jos haluaa taustoistaan rohkeasti kertoa ei se tarkoita sitä että kyseessä olisi lukijoiden kalastelu. Aaaargh kun pistää vihaksi tuollaiset syytökset. Ja kuka sen määrää mitä aihetta blogi saa käsitellä? BLOGGAAJA ITSE. Aika ahdistavaa niputtaa tuolla tavalla yhteen lokeroon. Ja jos ei blogin lukeminen maistu niin kannattaa siirtyä seuraavaan, ei siitä varmaan erikseen kannata tulla ilmoittamaan ?

Kiitos Nana! <3

Heips! Tässä kirjoittaa kohta nelikymppinen nainen, jolla seitsemän lasta ja maailman paras aviomies. Nuoruudessani oli ajanjakso, jolloin en ollut uskovainen. Kokeilin tuolloin kaikenlaista, mm kaksi seurustelusuhdetta ei-uskovaisten miesten kanssa. Se elämä vain ei ollut minua varten, olen onnellisempi nyt.

Ymmärrän, että jotkut voivat kokea yhteisön läheisyyden ahdistavana, sillä onhan siellä jäsenissä monta yli-innokasta häärääjää. Jossain vaiheessa kun lapset olivat pienempiä, minua alkoi vähän ahdistaa kun tuntui että jatkuvasti kysyttiin kerhonpitoon tai keittiövuoroon tai leipoa myyjäisiin tms. Sitten tajusin, että minulla on oikeus kieltyäytyä, sanoa että en nyt osallistu. Koskaan ei ole tarvinnut kenellekkään selitellä, miksi en osallistu. Välillä taas osallistun niin mielellään, kun sattuu hyvä naisporukka hääräämään, niin usein on ihan mielettömän hauskaa. Minua ei olla koskaan nuhdeltu yhteisön puolesta (enkä kyllä tiiä onko ketään muutakaan), enkä koe että sieltä joku meitä vartioisi tai kyyläisi…saati että puuttuisi minun ja mieheni seksielämään. Enkä koskaan muista kuulleeni, että seksi on tarkoitettu ainoastaan lasten tekoa varten. Itseasiassa olen kuullut lauseen, että aviovuoteessa kaikki on kaunista. Minä ymmärrän sen niin, että siellä saa peuhata niin paljon kuin jaksaa ja ihan vapaalla tyylillä, mihin aikaan vuorokaudesta haluaa. Miten se voisi olla syntiä että nauttii seksistä? Ja seksistä saa kieltäytyä. Molemmat saa! Vaikka yleisempää se kieltäytyminen on ehkä naisella.

En ole ikinä kokenut, että vl-piireissä miehet olisivat jotenkin parempia tai korkeammassa asemassa kuin naiset. En missään paikkakunnalla missä olen asunut. Ainoa asia, mihin naiset eivät osallistu on puheiden pitäminen. Esilaulajina voi olla nainen, esim Ranuan maakunnallisissakin oli viime kesänä nais esilaulaja.

Alkaa venymään tämä mun kirjoitus… mutta siitä olen kanssasi samaa mieltä, että jonkin verran saattaa paikottain olla sitä, että talot pitää olla viimesen päälle ja ehkä jopa pientä kilpailua siitä kellä on hienoin koti. Mutta se ei liity mitenkään uskon oppeihin. Eli lestadiolaisia ei kehoteta rakentamaan hienoja taloja ja ostamaan vepsäläisen huonekaluja tai sitä kiiltävää katumaasturia. Minusta nuo autot ja talot on ihan sivu seikkoja, jotka liittyy muuhun elämään, ei uskonelämään. Jos meidän naapurissa asuu uskovainen perhe, jolla on hienompi talo kuin meillä ja hienompi autokin, niin se ei kyllä minua haittaa. Toisella puolella voi asua epäuskoinen perhe, jolla on vielä hienommat puitteet. Ei vaikuta mitenkään omaan uskonelämään. Itse ajattelen, että se kodin laittaminen on ehkä monelle kotiäidille harrastus. Samalla kun lapsia hoitaa kotona, voi miettiä värejä, uusia idoita ym mikä tekisi kodista kenties viihtyisämmän. Riippuu miten asioista haluaa ajatella?

Jokainen meistä tekee itse omat päätöksensä ja ratkaisunsa oman elämän suhteen. Sinä Elina olet tehnyt myös niin, ja sinulla on ollut täys oikeus siihen. Me kaikki koetaan asiat niin eri tavalla, ja halutaan elmältä erilaisia asioita.

Elämässä pitää osata sanoa EI. Sen kun pystyy tekemään, niin säästyy monelta ahdistukselta ja väsymyksiäkin voi välttää. Tämä koskee monia asioita elämässä. Ja todellakin, EI voi sanoa työntantajalle kun pyytää ylitöihin, omalle puolisolle (jos sillä haluttaa ja ite ei jaksa), myyjäisiin leipomiseen, lehtimyyjälle….

Odotan innolla Armanin jaksoa minkä hän teki suviseuroista ja lestediolaisuudesta. Toivon että se avaa monia ennakkoluuloja lestadiolaisia kohtaan. 🙂
Välillä tuntee olonsa niin voimattomaksi kun kyse tulee vl:sta ja tuntuu et sitä pitäisi perustella miksi uskon siihe ja miksi yhä pysyn siinä mukana vaikka niin moni kieltää uskon. Ja tuntuu jotenkin pahalta että vl liikkeen ulkopuolella olevat ihmiset kirjoittelevat kuinka vl liikettä pitäisi muuttaa, ”sääntöjä ” uudistua. Jokaisen usko on omakohtainen, jos jokin usko ei tunnu omakohtaiselta, pitää siitä irtaantua, vaikka ymmärränkin että se ei ole helppoa jos siihen on kasvanut ja se vie oman aikansa. Mutta en ymmärrä sitä että jotain uskontoa pitäisi muuttaa jos se kuulostaa omiin korviin hullulta tai ”sairaalta”.
Omalle kohdalleni vl liike on ollut lahja ja voimavara. Ja uskon että vain joka on vl liikkeeseen joskus kuulunut tietää sen paineen mitä meitä kohtaan käydään tässä maailmassa. Ja kuinka pahalle se välillä tuntuu lukea kuinka asioita yleistetään. Kiitos että laitoit lopussa että nämä ovat vain sinun mielipiteitäsi, jokainen on oikeitettu tulla kuulluksi.
Tekstissäsi kerroit kuinka naiset ovat vastuussa juuri keittiövuoroissa yms. Mutta näin ei ole. Toivon että tämä tulee myös ilmi armanin jaksossa. Ja me olemme inhimillisiä myös. Emme mitään pakko tehdö työvuoroja vl liikkessä jne. Jos kokee ettei voimavarat riitä tähän. Voi niistå kieltäytyä, itse ainakin olen niin tehnyt äitinä. Ja se on ymmärretty. Toki ymmärrän että luonteilla on osansa, toiset uskaltavat sanoa asiat helpommin.

Kaikkea hyvää sinulle Elina. 🙂 Olen onnellinen puolestasi kun olet löytänyt itsesi. Pysy aina omana itsenäsi mitä olen blogiasi lukenut. 🙂 kenenkään taival tässä elämässä ei ole helppoa. Joskus sen oman itsensä löytäminen vie enemmän aikaa mitä toisella.

Kiitos kommentistasi Maarit! Osuit kyllä oikeaan siinä, että jokaisen pitää pystyä pitämään omia puoliaan ja osattava sanoa ei silloin kun siltä tuntuu! Mahtavaa, että sinä osaat sanoa ei yhteisön sisällä. Minusta siihen ei ollut.

Kaikkea hyvää sinullekin ja kiitos kun jaoit omat ajatuksesi aiheesta.

No Armanhan taisi olla myös hyvin Bandidos myönteinen …

Oli mielenkiintoista lukea postauksesi. Ja se on hauska huomata miten lestadiolaisuus kiinnostaa niin monia ihmisiä. Siitä saadaan aikaan aina paljon keskustelua. Oli se sitten postaus, keskustelupalsta tai uutiset.

Olen kuullut että arman tekee jonkun jakson lestadiolaisuudesta. Toivon koko sydämmestäni että tämä avaa monia ennakkoluuloja meitä vl kohtaan. Ja toivon että joita vl asiat kiinnostavat uskaltaisivat kysellä tällähetkellä vl liikkeeseen kuuluvilta ihmisiltä, käydä vaikka suviseuroissa paikan päällä ihmettelemässä. Emme me pure tai yritä käännyttää ihmisiä. Minulle tärkeintä on että asioista voisi puhua avoimsesti, ei nimimerkkien takaa vaan face to face. ? ymmärrän että meidän uskontomme voi kuulostaa monelle hullulta joka vain lukee kommentteja mitä kirjoitellaan. Mutta tavallsia immeisiä me vain ollaan. Olen huomannut että vl liikkeellä on jonkin verran samallaisia arvoja kuin muslimeilla mitö olen heihin tutustunut. Ja tietyllä tapaa koen välillä että vl liikkeeseen kuuluvana minun täytyy olla aina valmis perustelemaan miksi näin ja näin. Vaikka uskohan on omakohtainen eikö pitäisi liikuttaa ketään muuta. Se on vain osa minua, joka määrittää arvopohjan elämälleni. ?

Vaikutat huippu tyypiltä Elina. Tsemmpiä kohti uusia haasteita ja tuulia. Joskus on käytävä pohjalla että voi nousta ylös vahvempana. ?

Tykkään sun asenteesta! Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ihmisiin tulee suhtautuakin ihan samalla tavalla, vaikka uskoisi mihin. Kiinnostuksella odotan Armanin ohjelmaa lestadiolaisista. 🙂 Ennakkoluulot on usein repäisty jostakin todella kaukaa, mutta jotenkin en jaksa uskoa, että kukaan järkevä ihminen suhtautuu toisen vakaumukseen kovin asenteellisesti.

Kaikkea hyvää sinunkin elämääsi!

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä nainen ei voi olla tehtävässä, joka liittyy valtaan tai rahaan. Todella harvassa ovat poikkeukset. Tästä on ihan huvittavia esimerkkejä, esim kolehdinkantaja ei ei oikein sovi olla nainen.

Vaihtoehtoinen, mutta pöyristyttävä fakta. Tilintarkastajat, kassat, rahanlaskijat ja kolehdinkantajatkin (jopa suviseuroissa) on naisia about puoliksi. Johtokunnissa naiset on kyllä vähemmistönä.

?

Hei Elina! Olen seurannut blogiasi pitkään ja harvoin kommentoinut. Olen aidosti iloinen siitä että olet nyt löytänyt onnellisen ja tasapainoisen tavan elää. Sinun juttujasi on mukava seurata – ne motivoivat liikkumaan ja haastavat ajattelemaan asioita. Niin kuin tämäkin kirjoituksesi laittoi miettimään vähän syvempää. Kiitos siitä! Usein olen ääneen nauranut jutuillesi. Huumorisi on hyvin lähellä omaani kaikkine Pirjo-juttuinesi. ?

Olen vanhoillislestadiolainen 26v kolmen lapsen äiti, niin kuin sinä 10v sitten. Oli surullista lukea miten ahdistuneeksi koit elämisen yhteisössä etkä löytänyt tasapainoa elämiseen. Olet tehnyt ison työn tuon ajan jälkeen, että olet tasapainon löytänyt. Itse olen tehnyt samankaltaisen työn viime vuosina varmaan aikalailla samaa matkaa sinun kanssa ja nyt olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan. Elämä on mukavaa.

Kerroit, että sinulla on ollut huono itsetunto. En tiedä onko se vaikuttanut kokemukseesi naisena yhteisössä. Itselleni tekstissä oli kuitenkin monta outoa asiaa. Vaikuttaa siltä että ajat ovat muuttuneet 10 vuodessa ja onneksi onkin. Itse koen että voin päättää asioistani. Voin nauttia seksistä ja harrastaa sitä silloin kun molempia huvittaa. Myös kieltäytyä siitä. Näytän hyvältä ilman meikkiä, sillä olen tasapainossa itseni kanssa. Ajan vanhalla autolla enkä omista citymaasturia. Sisustan taloani ja puen itseni ja lapseni juuri niin kuin huvittaa, en viimeisimpien trendien mukaan. Koen itseni naiselliseksi erilaisine kenkineni ja vaatteineni. Saan olla itsenäinen nainen. Siitä olen myös onnellinen, ettei mieheni ole yrittäjä, ja on illat ja viikonloput kotona. Olen opiskellut korkeakoulututkinnon ja saanut olla töissä.
Olen aina ollut sekä vl että ei-vl kaveri ja onnellinen siitä ettei kaverisuhteitani ole rajoitettu. Minulla on paljon rakastavia läheisiä ja ihana oma perhe. Saan harrastaa vapaa-ajallani enkä ole kotini orja. Kun itsellä on hyvä olla, myös lapset voivat hyvin. Jokainen lapseni on minulle rakas ja ainutlaatuinen, ja olen onnellinen että saan olla heidän kanssaan niin paljon.

Ajattelen, että huono itsetunto johtaa siihen, ettei uskalla olla ja elää miten kokee hyväksi. Äskeisillä esimerkeillä haluan kertoa sen, kuinka erilainen voi olla kokemus samasta vaiheesta elämää – hyvällä itsetunnolla ja tasapainolla. Kukaan ei minua pakota näin elämään vaan omistan omat aivot, joilla saan vapaasti ajatella. Olen kiitollinen että olen syntynyt vl perheeseen ja saanut hyvän arvopohjan sieltä. Koen, että uskoni suojaa monelta pahalta. Töissä olen tarpeeksi nähnyt mitä mm. alkoholi, avioerot ja siitä johtuvat vuoroviikot tekevät pienille lapsille. Toki näitä asioita esiintyy myös vl yhteisössä mutta vähemmän.

Sanottakoon, että onnellinen voi olla vaikka kuuluisi tai olisi kuulumatta mihinkään yhteisöön. Onnen avaimet löytyvät korvien välistä. Mukavaa kevättä teidän perheelle! ♥

”Sanottakoon, että onnellinen voi olla vaikka kuuluisi tai olisi kuulumatta mihinkään yhteisöön. Onnen avaimet löytyvät korvien välistä.” Se on juuri noin! Huono itsetunto oli todella keskeinen syy pahoinvointiini ja siihen, ettei minulla ollut rohkeutta pitää puoliani.

Ihana kuulla, että sinä olet onnellinen ja tyytyväinen elämääsi! <3 Ihanaa kevättä sinulle ja perheellesi!

Kiitos Eltsu!

En olisi vielä muutama vuosi sitten allekirjoittanut tätä tekstiä.
Yhteisön sisällä olevana kokee valinneensa musiikkimakunsa, meikittömyyden, selibaatin seurusteluaikana, kieltäytymisen opiskelijabileistä tai esimerkiksi suuren lapsikatraan.
Nyt itsekin ”kauas ajautuneena” kyseenalaistaa tämän vapaaehtoisuuden ja ymmärtää että valinta ei kuitenkaan ollut minun.

Lestadiolaisuus on todellakin muuttunut avarakatseisempaan suuntaan . Joskus yhä lestadiolaisten tuttujen elämää tarkastellessani tulee olo että ainoan oikean totuuden omaavat läheiseni elävät aivan samoin kuin itsekin, sillä erotuksella että ”hokkus pokkus” pystyvät pyyhkimään syntinsä pois.

Istuin lasteni ja heidän serkkujensa kanssa viime kesänä rantasaunassa. Lisäsin puita pesään kun suht urbaanin ja todella fiksun lestadiolaisperheen 6-vuotias kasvatti totesi kiuasta tuijotellen: ”epäuskoiset palavat helvetissä samalla tavalla kuin nuo puut kiukaassa” .
Koin suurta helpotusta siitä että omat lapseni saavat kasvaa ilman noin sairaita ja kamalia ajatuksia.

Lisää rohkeutta nainen! <3

Sanopa muuta! Allekirjoitan kaiken tuon.

Hienoa ja tosi mielenkiintoista, että uskallat puhua näistä asioista ja omista kokemuksistasi! Suosittelen kaikille Vuokko Ilolan ja Aila Ruohon kirjaa Usko, toivo ja raskaus. Näiden naisten tarinoista kyllä selviää, että on paljon vanhoillislestadiolaisia, jotka eivät saa itse päättää esimerkiksi seksuaalisuudestaan, omasta kehostaan ym.

Täytyypä tutustua tuohon kirjaan!

Kiitos Emilia kommentistasi!

Jos lukee kirjan Usko,toivo ja raskaus, niin kannattaa verrata sitä Jehovan todistajista kertovaan Vartiotornin varjossa- kirjaan. Molemmissa huomaa, mikä tarve Aila Ruoholla (joka esittäytyy olevansa kirkkouskovainen) on yrittää muuttaa ja mustamaalata molempia yhteisöjä. Lisäksi kirjoissa toistetaan samoja asioita niin kauan, että lukija alkaa luulla niitä omiksi ajatuksikseen ja näin syntyy vääränlainen kuva yhteisöistä. Parhaimman kuvan todellisuudesta saa, kun kysyy ihmiseltä itseltään, joka kuuluu yhteisöön.

Ihan varmasti parhaimman kuvan yhteisöstä saa kun kysyy siellä eläviltä. Olisi oikeasti kiinnostavaa tehdä dokumenttisarja tai juttusarja erilaisista uskovaisista perheistä.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Olet rohkea ja ihana nainen ❤

Kiitos Sirpa! ❤️

Moi Elina. Mulla on täysin samat kokemukset ollu kun sullakin. Meillä ei hyväksytty EI- uskovaisia kavereita. Vanhemmat pelkäs että lähden maailman mukaan. Ja jos ois ehkässy nii ois heti leimattu epäuskoseks. Meillä oli tosi tiukkaa kaikessa. Erosin miehestäni ja uskosta. Mulla on monta lasta. Äiti sano kun erosin uskosta , että eikö pelota kun joudun tulimereen yms. Haukku mua rumaks kun värjäsin hiukset. Mut nautin elämästäni ja näin on hyvä olla. Tein hyvän ja oikean päätöksen. Tsemppiä sulle Elina!! ?

Tuollainen on kamalaa! Onneksi minä en ole joutunut kuuntelemaan tuollaisia juttuja.

Tsemppiä sinullekin!

Ihanaa että olet löytänyt oman tiesi kulkea, ja että sinun on nyt hyvä olla. Älä välitä parjaavista kirjoituksista, itse olen sitä mieltä että se koira älähtää mihin kalikka kalahtaa ? Eihän nyt kukaan keskellä oleva vl voi sanoa että on samaa mieltä. Sehän olisi melkein oman uskonsa kieltämistä. Toisaalta uskon myös, että noita kaikkia asioita ei vain näe, kun on niin syvällä siellä omassa yhteisössä. Ja sinä vain kerroit oman kokemuksen, et suinkaan ketään mustamaalannut… Olen myöskin kotoisin Oulun läheltä, ja meillä oli tiukka uskonnollinen kasvatus. Emme myöskään saaneet liiemmälti olla ”ei lestadiolaisten” kanssa, varsinkaan mennä heille kotiin, siellä kun on se TV ? Nykyään on todella paljon rennompi ote kasvatuksessakin, mutta varmasti löytyy vielä tiukkojakin perheitä, ne vain ovat harvemmassa, uskoisin.

Onneksi parjaavat kommentit eivät enää pääse ihon alle. Olen omat traumani käsitelyt ja päässyt yli. En olisi voinut kirjoittaa tätä, ellen olisi jo yli näistä jutuista.

Kiva kuulla, että sinäkään et kokenut kirjoitustani mustamaalaamisena. <3

Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Elina kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omista tunteistaan, ei kenenkään muun. Kenenkään ei pitäisi ottaa tekstiä henkilökohtaisesti, koska sen henkilökohtaista vain Elinalle.

Mielestäni kenenkään ei pitäisi joutua todistelemaan/vakuuttelemaan omaa olemistaan ei yhteisössä tai siitä lähteneenä.

Tunnen monia, jotka ovat tyytyväisiä ja onnellisia ko. yhteisössä. Itse en ole yhteisöön koskaan kuulunut, mutta paras ystäväni on. Olemme aina antaneet toistemme olla sitä mitä olemme, tuomitsematta tai arvostelematta. Mielestäni se on ollut mahdollista, koska olemme molemmat olleet sinut itsemme kanssa. Jos yhteisöön kuuluessaan Elina itse ei ollut, antakaa hänen olla sitä nyt… tuomitsematta tai arvostelematta.

Tämä on hieno kirjoitus itsenäistymisestä ja kasvusta. Uskon että olet kasvanut jo niin vahvaksi, että pystyt ottamaan vastaan myös kritiikin. Muuten et olisi tätä tekstiä vielä kirjoittanut. Aurinkoa päiviisi! ☉

Kiitos! Näin juuri.

Aurinkoa sinunkin kevääseen! ☀️

Kiitos hyvästä ja rehellisestä kirjoituksesta.

Ihmettelen, miten jotkut kokevat kirjoituksesi henkilökohtaisena loukkauksena tai hyökkäyksenä vl-liikettä kohtaan. Tämä kertoo vl:n sisällä olevasta kontrolloinnin tarpeesta. Ei voida hyväksyä sitä, että kaikkea ei voi kontrolloida, varsinkaan toisten ihmisten kokemuksia. Liikkeen sisällä eriäviä mielipiteitä ei voi sanoa ääneen ilman, että joutuisi puhutelluksi tai juorujen kohteeksi. On ikävää, että myös liikkeestä vapautuneita yritetään hallita ja määräillä, mitä saa sanoa. Ikävä sanoa, mutta omat kokemukseni suuren vl-perheen lapsena ovat hyvin saman kaltaiset kuin alkoholistiperheessä kasvaneen mieheni kokemukset. Eivät usko ja hienot kulissit takaa lasten hyvinvointia, minkä pitäisi olla tärkein asia maailmassa, tärkeämpi kuin kenenkään taivaaseen pääsyn.

Jos joku ei saa oireita, niin hänen mielestään ongelmaa ei ole. Ja vaikka saisi oireita, niin niitä koitetaan selittää jollain muulla, koska ei haluta nähdä ongelmaa, jonka myöntäminen voisi puhkaista oman kuplan. Teitä, jotka koette tämänkin kirjoituksen hyökkäyksenä, kehottaisin miettimään, mistä ne tunteet kumpuavat. Ette voi syyttää kirjoittajaa omista tunteistanne. Ketään ei voi eikä saa vaientaa. Pitäisi nostaa hattua niille, jotka uskaltavat avautua myös vaikeista asioista.

Elinalle voimia kommenttiryöpyn keskelle!

Kiitos Pauliina! Tämä on kyllä ihmeellistä, että minun kokemukset koetaan loukkaavana ja tullaan puolustelemaan omia valintoja. Miksi minun kokemuksesta yritetään tehdä väärää ja valheellista? Tärkeintä on, että jokainen seisoo omien valintojensa takana ja on niiden kanssa onnellinen.

Hienoa Elina, kiitos tekstistäsi! Rohkeasti ja fiksusti kerroit asioista niinkuin ne ovat. Itsellä on sama tausta, ja tunnistan tekstisi täysin! Se näissä kommenteissa aina ihmetyttää ja huvittaakin, että aina vanhoillislestadiolaiset hyökkäävät väittämään toisen kokemaa vääräksi ja mustamaalaamiseksi ym. Eläessään noin vahvan yhteisön sisällä ihminen ei näe kuinka sairaita ja vääriä monet yhteisön normit ovat. Itse koen ”epäuskoisena” eläväni selkeästi rehellisempää elämää kuin lestadiolaiset sukulaiseni; minun ei tarvitse valehdella itselleni eikä muille ajatuksistani tai toimistani, ja saan uskoa Jumalaan juuri niinkuin koen oikeaksi. Ripsiväri silmissäni ei varmasti ole este uskolle ja pelastumiselle 😉
Kiitos vielä Elina!!

Minä koen ihan samoin!

Kiitos kommentistasi Marjaana! <3

Kiitos puhuttelevasta ja rehellisestä kirjoituksesta, Elina. Älä välitä kokemustasi (ehkä tahattomasti?) vähättelevistä, defensiivisistä kommenteista. Kaikkea hyvää elämääsi!

Kiitos Topi! 🙂 Yritän olla välittämättä.

Kaikkea hyvää myös sinun elämääsi!

Nyt jo vanhana uskovaisena äitinä ajattelen aikaa kun lapsia tuli. Ajatuksia tuli ja meni. Nyt kiitollinen kaikista lapsista vaikeuksista huolimatta. Todellinen rikkaus ja aarre on tässä ajassa usko ja lapset. Itsestä ja fyysisestä kunnosta on huolehdittava kaikkien. Ihmettelenkin näitä seksi ja korkokenkä juttuja. Töissä voi käydä mutta etuoikeus on ollut saada olla lasten kanssa kotonakin paljon. Itsekeskeisyys taitaa saada liikaa valtaa. Ihanaa kevättä kaikille.

Hei Mama.
Itsekeskeisyydestä pari sanaa.
Eivät kaikki, mutta todella monet vanhemmat eivät ole henkisiltä ja fyysisiltä valmiuksiltaan kykeneviä suurperheen kasvattamiseen. Hyvä, jos sinä olet. Mutta ne, jotka eivät ole, ovat nimenomaan niitä itsekeskeisiä itsekkäitä ihmisiä, jotka lastensa hyvinvoinnin kustannuksella lisääntyvät ja lisääntyvät. Lapsilta ei kysytä.
Ymmärrän sen näkökulman, että iäkkäämpänä lapsensa jo kasvattaneena katsoo asiaa eri näkökulmasta, kun ei voi enää valita, voi vain tarkastella mennyttä. Jokaisena elämän päivänä on kuitenkin mahdollisuus avata silmänsä ja huomata, että todellisuuksia on monenlaisia. Aluksi se tekee kipeää. Sitä kutsutaan kasvamiseksi.

En nyt ihan ymmärtänyt kommenttisi pointtia.

Hyvää kevättä kuitenkin!

Rohkea nainen! <3 Kiitos kun avasit menneisyyttäsi ja kokemuksiasi täällä! En usko että tekstiä oli helppo julkaista…

Kiitos Nina! Ei ollut, ei. Huh.

Kiitos Elina hyvästä kirjoituksestasi! Tunnistin tekstistä paljolti omia kokemuksiani. Niin kuin sanotaan, on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Kiitos Päivi! Näinhän se on!

Hei!

Olit kirjoittanut ajatuksesi ja kokemuksesi vanhoillislestadiolaisuudesta kauniisti ja omista kokemuksista käsin. Annoit tilaa itsellesi, mutta myös itse liikkeen sisällä eläville ihmisille.

Itse olen myös taustoiltani vanhoillislestadiolainen. Olen nelikymppinen ja kyllä kerroit faktoja naiseuteen liittyvistä asioista ja kysymyksistä meidän nuoruudesta. Eiväthän ne ole välttämättä negatiivisia asioita. Osa kokee ne positiivisena ja voimauttavina asioina, mutta toisinkin voidaan tuntea ja kokea.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on usko, joka on kaikilla sama ja siihen liittyvät tietyt raamit. Mutta yhteisöön liittyy myös maakuntakohtaiset kulttuurilliset tekijät, ns. lieveilmiöt, jotka eivät liity uskomiseen vaan täysin johonkin muuhun. Nämä ns lieveilmiöt saattavat ajaa mm naisen ahtaalle ja nurkkaan.

Itse olen saanut elää vapaasti ja rauhassa lapsuudesta asti. En ole juppiperheen lapsi. Minun nuoruudessa esim Oulun rauhanyhdistyksellä naiset pukeutuivat viimeisen muodin mukaan ja korkeasti koulutetut ja pärjäävät ihmiset olivat suosiossa. Mutta esim tämä on ns lieveilmiö. Ei se ole uskomisen kysymys. Kun siirrytään maaseudulle tai pohjoiseen, tilanne on jo taas aivan eri. Etelä-Suomi myös aivan oma alueensa.

Lestadiolaisuudesta voisi kertoa itse kulttuuriin liittyviä asioita vaikka kuinka paljon. Toisaalta ne ovat mielenkiintoisia asioita. Joillekin ilon asioita, joillekkin jopa tuskallisen negatiivisia kokemuksia.

Paljon löytyy hyvää lestadiolaisuudesta, mutta kyllä siellä on myös vaikeita ja kipeitä kysymyksiä. Turha niitä on lakaista maton alle.

Voimia ja iloa sekä rakkautta elämään!

Tosi hyvä kommentti! Kyse on nimeomaan lieveilmiöistä ja ihmisluonnon kummallisuuksista, joista nämä ahtaat toimintatavat kumpuaa. Minua ihmetyttää näissä kommenteissa se miksi ne nimenomaan pitäisi pyyhkiä pois ja kieltää niiden olemassaolo?

Vanhollislestadiolainen liike on minulle tuttu lapsuudenajan naapurien kautta. Näin lapsena liikkeessä hyvin ankaraa kohtelua perheen sisällä suhteessa synnyttävään naiseen ja liutaan lapsia. Lapsia piiskattiin ja rankaistiin erilaisilla raskailla töillä jos leikkivät liikaa meidän vääräuskoisten kanssa. Äiti melkein tapettiin työtaakan alle. Mutta oli myös toisenlaisia perheitä, missä puolisoiden välinen rakkaus piti perheen ensisijaisesti koossa ja perheen isä osasi pitää seurojen uskovat riittävän etäällä ja puolusti vaimoaan liian kovilta paineilta. Ja lapsien keskinäinen yhteys oli toki upea asia ja rikkaus. Liikkeen parissa on hienoja välittämisen piirteitä mutta vaatii uskallusta perheen vanhemmilta modernisoida elämäänsä ja uskallusta elää oman perheensä tavalla. Henkilökohtaisesti en ymmärrä lainkaan miksi liikkeen sisällä edelleen puhutaan helvetin tulista ja siitä, kuinka noin 99,9998 prosenttia maailman ihmisistä on vääräuskoisia ja palavat helvetin tulissa ikuisesti ja vain pieni joukko pohjoisen Suomen perheitä pääsee taivaaseen. Seison lapsena joen rannalla sisarteni kanssa ja naapurin poika selitti meille laajoin sanankääntein kuinka me tulemme päätymään kyseiseen jokeen ikuisissa lieskoissa mutta he katselevat meidän tuskaamme rannalta. Itse en uskonut hetkeäkään mitään koko uhkauksista mutta sisareni pelkäsi todella että päädymme lieskoihin. Olemme puhuneet tästä usein nyt aikuisina ja minun on vaikea käsittää että kuinka koulutetut vanhemmat voivat antaa lastensa altistua edelleen 160 vanhojen uhkakuvien alle. Kokemukseni on hyvin henkilökohtainen ja tunnen monia hyviä liikkeen parista, mutta näiden helvetin tulien konkreettisien uhkakuvien edelleen opettaminen on asia mitä en kertakaikkiaan ymmärrä. Arvostan liikkeen perhearvoja mutta ymmärrykseni loppuu edellämainittujen uhkakuvien kohdalla. Olen tavannut liikkeen piiristä upeita äitejä jotka kasvattavat hienoja mutta aina jossain kohtaa tulee piste missä emme ymmärrä toisiamme. Olen yrittänyt ymmärtää mutta joidenkin asioiden suhteen se on mahdotonta.

Hyvin sanottu! Nuo pelottelut ja kuolemanpelko oli lapsuudessa käsinkoskeltavaa. Pelkäsin mennä nukkumaan, jos kuolema korjaa yöllä. Mitä jos olin tehnyt tietämättäni syntiä ja joudun sen vuoksi helvettiin.

Kiitos hyvästä kirjoituksestasi Elina. Itse lestadiolaisessa perheessä kasvaneen tunnistan kaiken tuon mistä kirjoitat. Menin eronneen ei vl miehen kanssa naimisiin ja kustuimme häihimme myös lestadiolaisia ystäviäni. Suurin osa heistä ei voinut tulla, koska he olisivat tehneet syntiä. Eräänkin ”ystäväni” puhuja-isä oli kieltänyt heitä tulemasta. Tein ”parannuksen” ko liikkeeseen. Minua ei hyväksytty koskaan tuossa yhteisössä. Olisin halunnut osallistua rauhanyhdistyksen toimintaan jo vuosia, mutta en kelvannut taustani vuoksi esim. päiväkerhonpitoon, kuten eräs nainen sen ilmaisi. Kuukausi emännäksi kelpasin vuosien päästä, koska he eivät saaneet ketään muuta. Olin ”viimeinen toivo”, sanoi soittaja kysyessään minua. Iloisena hyväksyin tämän pyynnön. Vuosia sitten laitoin korvikset, koska rohkaistun ystäväni toimesta. Omakohtainen usko ei riittänyt, minua ei tervehditty enää Jumalan terveellä (osa ei tervehtinyt aikaisemminkaan) ja kohdeltiin ala-arvoisesti. Joku voi kommentoida, että olen katkera – en mielestäni ole, vaan äärettömän surullinen. Tuo yhteisö antoi minulle myös ystäviä, turvaakin, mutta äärettömän paljon yhteenkuulumattomuuden tunnetta ”erilaisena”. Nyt terapian turvin olen eheytymässä kokemuksistani ja olen siitä kiitollinen.

Kiitos Tuula kokemuksesi jakamisesta, joskin surullista kuulla kokemuksistasi. Kertomasi tapaukset valitettavasti myös kuulostavat tutulta.

Kaikkea hyvää sinulle!

Enpä olisi ajatellut että juuresi ovat lestadiolaisuudessa. Tässä sen taas huomaa, että blogissa voi kertoa vain sen osan itsestään minkä haluaa muiden tietävän. Mielenkiinnolla aina seurailen keskustelua lestadiolaisuudesta ja suurella mielenkiinnolla luin myös postauksesi. Aikamoista settiä ajattelee ”ei niin kovin uskonnollinen kristitty”. Olen puolestasi onnellinen että uskalsit lähteä ja elät nyt elämääsi niin kuin itse haluat, ei niin kuin yhteisö odottaa sinun elävän. Kaiken kaikkiaan lestadiolisuus ja kaikki yksilöä liikaa rajoittavat uskonnot ovat minusta pelottavia ja ihan sairaita.

Olet rohkea nainen, kaikkea hyvää sinulle ja koko perheellesi ❤️

Näinpä!

Kaikkea hyvää sinullekin Niina! ❤️

Kiitos kun kirjoitit aiheesta!❤️ Olen seurannut sinun Instagramia ja blogia jo jonkin aikaa ja nyt oli pakko kommentoida.:) Itsellänikin on samanlainen tausta. 27v 4 lapsen äiti. Vanhin 8v ja nuorin 3v. Jo pari vuotta sitten olen myös itse lähtenyt liikkeestä ja elämä on muuttunut täysin. Olo on vapautunut ja aluksi tuntui myös että pohja putosi elämältä. Vielä on olo välillä niin hukassa, mutta silti en palaisi takaisin enää ikinä sinne vaikka siellä on paljon hyvääkin.:)

Kiitos Katariina! Samat sanat. 🙂 Minäkään en kuitenkaan enää pystyisi palaamaan, vaikka moni asia yhteisössä on ehtinyt muuttua.

En voi olla kommentoimatta. Olen todella surullinen kokemuksestasi. Olen vanhoillislestadiolaisen perheen vanhin tyttö, 11 lapsen isosisko. Itse uskosta eronneena en kuitenkaan pysty samaistumaan kirjoitukseesi. Suvussani on monta perhettä, jossa lapsia on alle 4. Vain harva on luopunut omista tavotteistaan uskon takia. On lääkäreitä, toimittajia, yrittäjiä, opettajia.. Äidit pitävät kiinni unelmistaan kaikesta huolimatta. Oma äitini on kääntäjä. On myös kotiäitejä, uskokaa tai älkää, onnellisia sellaisia. Jotka nauttivat siitä, että saavat olla lastensa kanssa päivästä toiseen. Meillä käy jatkuvasti ei uskovaisia kavereita, yhtä arvokkaita kuin muutkin. Myös meidän lapset käyvät epäuskovaisten kavereiden luona. Rakastan jokaista 11 sisarustani ja olen kiitollinen jokaisesta. Lapsilla on omanikäistä leikkiseuraa perheen sisälläkin ja isommista saa harrastuskavereita. Omalla äidilläni on myös vapaus harrastaa. Ennen raskautta (ja alkuvaiheessa) äiti kävi useana iltana jumpassa ja meillä on yhteinen harrastus, ratsastus. Myös isälläni on aikaa harrastaa. Parasta on se, että sekä vanhemmista että sisaruksista on aina esim. treeniseuraa. Meidän perheessä on kaikki hyvin. Arki rullaa pienillä päiväkodissa, isommilla koulussa ja töissä. Illalla on aikaa perheelle ja harrastuksille. Itselleni on lähinnä turva se, ettei esimerkiksi isä tule illalla kännissä kotiin ja se, että vaikka vanhemmat joskus riitelevät keskenään, jokainen lapsista tietää, että riidan jälkeen pyydetään ja annetaan anteeksi, eikä tarvitse pelätä, että toinen muuttaisi pois.
Uskosta eroamisen jälkeen on helppo vedota monista nuoruuden, murrosiän tai tavallisen arjen ongelmista lestadiolaisuuteen, sillä kun saa helposti aikaan somekohun. Näitähän iltasanomat sun muut janoavat lööppeihinsä. Katkeria kasvutarinoita ahdasmielisissä yhteisöissä. (en viittaa tällä sinun tarinaasi enkä keneenkään henkilökohtaisesti)
Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että oma kokemukseni ei juurikaan kohtaa kokemuksiasi. Itse en myöskään ajattele, että arvomaailman löytäminen uskosta eroamisen jälkeen olisi ollut shokki ainakaan itselle tai samassa tilanteessa oleville läheisilleni. Arvomaailma voi luonnollisestikin muokkautua kasvaessa kun alkaa kyseenalaistaa asioita. Itselläni ei ainakaan lähtemisen johdosta arvomaailma juurikaan järkkynyt. Mutta tunnen kyllä myös tapauksia joille näin on käynyt.
Mutta pointtina, että ainakaan meillä eikä lähipiirissäni lestadiolaisuus näy kärsimyksenä. Meidän perheessä jokainen on yhtä tärkeä, jokaista kuunnellaan ja rohkaistaan tekemään töitä omien unelmien eteen. Kannustetaan olemaan oma itsensä ja tekemään omia ratkaisuja. Asioista saa olla avoimesti erimieltä ja niistä pyritään puhumaan rakentavasti. Minua ja veljeäni (emme ole uskovaisia) kohdellaan samalla tavalla kuin muitakin ja yhtälailla tsempataan kohti omia unelmia. Oma äitini on yksi suurimmista esikuvistani. Ihailen sitä, että rakkautta riittää aidosti jokaiselle. Ja etenkin sitä että kaiken sen ulkopuolisen paineen alla mun äiti on uskaltanut tehdä sen ratkaisun, että ottaa jokaisen lapsen vastaan. Ja lapsista huolimatta on saanut opinnot päätökseen ja saa tehdä työtä, mistä tykkää. Ja vielä työnkin ohessa antaa itselle myös luvan harrastaa, ottaa aikaa itselleen. Asiaa voi katsoa monesta näkökulmasta ja tämä on mun näkökulma.

Yleensähän ei-lestadiolaiset isät tulee kännissä kotiin ihan viikonpäivästä riippumatta??
Asioilla ei ole mitään merkitystä ja maailma on täysin avoin ja rajaton??

En väitä niin, mutta surullisen monessa perheessä on näinkin. En yleistä, mutta pointtina, että yleensä lestadiolaisperheessä säästyy siltä.

Jos tälle linjalle lähdetään, voidaan samaan hengenvetoon väittää, että lestadiolaisperheissä isää ei edes näy kotona kuin sen verran että saa seuraavan pullan uuniin. Hänen kun pitää käydä töissä, harrastella ja tehdä ry:n luottamushöpöhöpöhommia 24/7. En yleistä, mutta pointtina, että yleensä eivl-perheissä säästyy siltä.

Musta tuntuu, että luit kirjoitukseni värittyneiden lasien läpi. Voin yhtyä lähes kaikkeen kirjoittamaasi. Minulle ainoa kynnyskysymys uskossa oli minun suhtautumiseni ehkäisyyn ja yhteisön paineeseen. Myös minulle äitini on yksi suurimmista esikuvista ja naisista, joita ihailen.

Minulle uskosta irtautuminen oli kipeä asia monestakin syystä ja tämä kipein kohta pyörii naiseuden ja tasa-arvokysymysten ympärillä.

En muuttaisi mitään, minulle lestadiolaisuus ja siinä yhteisössä kasvaminen on kuitenkin antanut huomattavasti enemmän kuin on ottanut. Olen kiitollinen kokemuksistani ja siitä, miten elämä on minua kuljettanut.

Mitä tuo värittyineiden lasien läpi lukeminen tarkoittaa? Jokainenhan lukee, kokee ja kommentoi omasta näkökulmastaan, omien lasiensa läpi, olivatpa ne minkä väriset ja kuinka voimakkaat tahansa. Ei meistä kukaan kulje täällä ilman näitä värittäviä laseja, vaikka välissä tuntuukin, että silmät aukeavat ja aiemmat lasit heitetään nurkkaan. Tilalle tulee erilaiset lasit, jotka saattavat näyttää vaikkapa kymmenen vuoden päästä taas erilaiselta.

No sitäpä juuri. Kommentista paistoi vahvasti hänen oma tulkinta, joksi en sitä omaa tekstiä tarkoittanut.

Sinähän kuitenkin katsot hänen kommenttiaan ja elämänkokemustaan omien, omanväristen lasiesi läpi? Ja minä täällä huutelen myös tietynväristen lasien läpi. Ei sille mitään voi, ettei kukaan meistä kykene objektiiviseen toisen tekstin analysointiin, mutta olis tärkeää huomata, että jokaisella on kirjoittaessa aivan yhtä värittyneet, oman elämän kokemuksista sävyjä saaneet lasit.

Olen edelleen kanssasi samaa mieltä.

Toivottavasti moni täällä harminsa ilmaissut lukee myös jälkikirjoituksen, hienoja sanoja sielläkin. Itselle tämä alkuperäinen teksti kyllä avautui juuri sellaiseksi kun Elina olit tarkoittanutkin, mielestäni se oli avoin, ei millään muotoa negatiivinen tai mustamaalaava,oma kasvutarinasi. Ja vanhoillislestaidollisuuden sijaanhan siinä voitaisiin puhua jostakin muusta,eikä se siinä ole se ydin, vaan miten Elina asiat on kokenut ja elänyt. Ei kukaan voi vähätellä toisen kokemaa vaikka itse ei samoin olisi kokenutkaan. Ja hyvä muistaa, että 10 vuotta sitten moni muukin asia oli eri puolilla Suomea hyvin eri tavoin. Se mikä Helsingissä on ollut helppoa, ei ehkä tuolla susirajoilla maakunnissa ole ollut sama..

Rohkea kirjoitus (taas) Elina! Hienoa että kirjoitat näistä tärkeistä aiheista ja samalla lukija oppii sustakin paljon uutta <3

Surullisen monessa perheessä näinkin. Riippumatta kuitenkaan uskonnosta, vaan lähinnä työstä ?

Kiitos! <3

Jos minulla olisi ollut aivosyöpä ja kolme vuotta kokemukseni jälkeen kirjoittaisin siitä tekstin, jossa kuvaisin kokemaani kipua ja siitä seuraisi se, että muut syövän kokeneet naiset ryntäisivät paikalle kertomaan, että ei se kipu nyt niin kauheaa ollut ja ei sitä oikeastaan edes ollut ja kauniita huiveja oli ihanaa käyttää – olisin aivan murtunut.
Aina kun joku avautuu kipeästä lestadiolaisuustaustastaan, nuo kylmät epäempaattiset rouvat, joilla pyyhkii yhteisön sisällä taloudellisesti ja sosiaalisesti hyvin, ryntäävät paikalle kertomaan onnestaan; mikä heitä muiden kokemuksissa niin uhkaa jos kaikki on kerta niin täyteläistä? Ei voi mitään, mutta tämä porukka maalaa itse itsestään näillä kommenteillaan yököttävän epäinhimillistä kuvaa, koska he paljastavat sokeutensa inhimillistä hätää ja kärsimystä kohtaan, joka tapahtuu juuri siinä heidän täydellisessä yhteisössään!

Aika karu vertaus, mutta monilta osin totta. Onneksi nämä parjaavat kommentit eivät enää pääse ihon alle. Yhtään aiemmin en olisi ollut valmis kirjoittamaan tätä.

Hieno kirjoitus Elina! ?
Samanlaisen taustan omaavana ja saman ratkaisun 6v sitten tehneenä samaistun kokemuksiisi ja ajatuksiisi! Vanhoillis lestadiolaisesta yhteisöstä lähteminen on oman kokemuksen mukaan henkisesti niin kova paikka, että tänään voin vaan olla itsestäni super ylpeä: uskalsin kuunnella sydäntäni ja alkaa elämään ja ajattelemaan just nii kuin itse haluan. Usko Jumalaan ei ole minulla kadonnut, mutta en tarvitse siihen tiukkaa ja ahdasmielistä yhteisöä ”tuekseni”. Vanhoillis lestadiolainen kasvatus ja kasvuympäristö antoi paljon hyviä asioita joista olen kiitollinen edelleenkin. Nykyisin nautin elämästä vapautuneesti, tausta on osa minua eikä siihen liity mitään katkeruutta. Kuunnelkaa ihmiset omaa sydäntä, oli se asia mikä tahansa! ❤ Nautitaan elämästä just niin kuin se meille kullekin sopii! ❤

Juuri näin! <3 Kiitos!

Minä en kelvannut.
Se on jäänyt muistoksi lestadiolaisuudesta.
En kelvannut.
En muille, enkä varsinkaan itselleni.
En edes tiennyt aiemmin, mitä vapaus valita tarkoittaa. En ymmärtänyt, että vapaus tuo myös paljon vastuuta.
Nykyisin koen armollisena ajatuksen siitä, että voin itse päättää ja kantaa asioista myös vastuun.
Uskoni on edelleen kallein lahjani, jota ei ole puristettu kenenkään ihmisen muottiin.
Sanoisin kaikille lestadiolaisille, jotka kovin ”puolustavat” uskoaan, että jokin tunne on jäänyt käsittelemättä, jos roikkuu vihassa taikka katkeruudessa. Sama toki pätee liikkestä lähteneisiin.
Syyllistäminen tai vastaavasti oman onnensa korostaminen kielii jostain muusta kuin rehellisestä ja aidosta onnesta.
On maailman nolointa lähteä dissaamaan toisen kokemuksia! Itse on silloin keskenkasvuinen.
Elinalle halaus. Myös sille pienelle Elinalle, joka ei kelvannut.

Voih. Nyt tuli itku. ❤️ Kiitos!

Itse olen kasvanut hyvin pienellä paikkakunnalla, jossa suurin osa perheistä oli vanhoillislestadiolaisia. Oma perheeni ei koskaan ole kuulunut yhteisöön, eivätkä vanhempani ole lestadiolaisesta perheestä. Alakoulussa luokallani oli 10 lasta vl perheestä, ja yksi minun lisäkseni perheestä jossa ei uskottu. Opettajani oli myös vl. Koin koko alakoulun ajan puheita siitä kuinka joudun helvettiin musiikkia kuuntelemalla, ja vanhempana olin lutka tai huora jos käytin meikkiä. Onneksi tukenani oli yksi ystävä, joka ei ollut vl, mutta hän koki myös täysin samaa ulkopuolisuutta ja nimittelyä kuin minä.
Vanhempani yrittivät puuttua tilanteeseen, mutta koska opettajakin oli vanhoillislestadiolainen, hän sivuutti yhteydenotot ja kiusaamistilanteet täysin.
Alakoulun jälkeen perheeni muutti muualle, enkä joutunut enää yläkoulussa saman kohtelun uhriksi.
Itse olen ikävä kyllä katkera näistä kokemuksista, enkä todellakaan halua lasteni joutuvan kohtaamaan samanlaista kiusaamista ja halveksuntaa. Palaaminen kotipaikkakunnalle ei ole todellakaan vaihtoehto. Kiitos kun jaoit kokemuksesi, minäkin uskallan ehkä jakaa omani myös muualla.

Näitä tarinoita riittää, valitettavasti. Tämä on myös yksi niistä ristiriidoista, joista pitäisi pystyä puhumaan ja hyväksymään. Lestadiolaiset ovat kovia tuomitsemaan muita, mutta heihin osoitettu kritiikki ”ei pidä paikkaansa” tai koetaan mustamaalaamisena.

Elina, kun kerroit omista kokemuksista, haluat ymmärrystä ajatuksillesi. Kun joku vanhoillislestadiolainen puhuu omista erilaisista kokemuksista, hän haluaa ymmärrystä niille. Moni vl on kommentoinut blogiasi. Minulla ja monella muullakaan ei varmasti ole tarkoitus väheksyä ja mustamaalata sinun kokemuksiasi ja kirjoituksiasi. Päinvastoin haluamme tuoda esille, että se mitä kirjoitit, ei ole totuus koko vl-yhteisöstä. Nimittäin blogikirjoituksesta saa helposti sen käsityksen, että vanhoillislestadiolaisuus on tuollaista, mitä itse kirjoitit. Meistä kirjoitetaan niin paljon perättömiä asioita (en tarkoita sinua), niin haluamme oikaista näitä juttuja. Kyllä sitä itse vanhoillislestadiolaisena on joutunut kokemaan kaikenlaisia ennakkoluuloja, rasismia…:(

Näinhän se on, jokainen haluaa tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Jokaisen tarina on yhtä totta. Minä ainakin tiedän ja uskoisin, että ei-uskovaiset tai ei-lestadiolaistaustaiset ymmärtävät, että minä kerroin vain oman kokemukseni ja näkemykseni. Tuskin kukaan otti sitä absoluuttisena totuutena. Hienoa, että kokemuksia on jaettu näin ahkerasti. Uskon, että tätä kautta myös toisenlainen näkökulma on tullut hyvin esiin.

Tiedän hyvin miltä tuntuu olla ennakkoluulojen ja rasismin kohteena. Se ei ole koskaan oikein.

Halauksen tahtoisin minäkin antaa sinulle, Elina. ❤ Ventovieras ihminen olet, mutta tuo kokemuksesi jakaminen, se tuntuu että olet niin tuttu. Niin tuttuja mietteitä. Niin paljon ja niin suurta kipua.
Jokainen joka on varttunut vl-perheessä ja yhteisössä, tietää kuinka tiivis yhteisö on. Ja tietää, että kun sen jättää, kipuilujen kautta, se itsessään ensin sattuu. Miksi kukaan haluaisi lisätä kipua? Miksi lyötyä lyödään? Julmalta tuntuu nämä kommentit joillakin.
On pelkästään ihanaa että olet Elina onnesi löytänyt, ja tasapainon. Pidä sitä kuin kallisarvoista lasia. ❤

Kiitos Anna! Kiitos välittävistä sanoistasi! <3

En tunne sinua, mutta haluan osoittaa sinulle muutaman sanasen.
Olen lestadiolainen, onnellinen sellainen. Uskon että suurin osa meistä ymmärtää kokemasi. Tuntemasi tunteet ovat oikeita ja aitoja, saat kokea ne sellaisena kun ne ovat. Yhteisö on varmasti osaltaan ollut aiheuttamassa niitä tunteita joita olet tuntenut. Minäkin haluaisin että seurakunnassa vallitsisi mieluummin rakkauden kuin pelottelun ilmapiiri. On väärin pelotella lasta, miksi emme puhuisi ilon kautta?
Uskovaisenakin, minä olen onnellinen puolestasi vaikka olet minulle tuntematon. Olen onnellinen että olet onnellinen. Kaikkia kanssaihmisiä tulee kunnioittaa, olivatpa he kuinka erilaisia kuin sinä. Minullakin on yksi lapsi joka on kieltänyt uskon. Hän on minulle aivan yhtä rakas kuin kaikki lapseni. Rakastan häntä ehdoitta, onneksi hän ei ole kokenut samankaltaista ahdistusta kuin sinä.
Älä ajattele että me kaikki uskovaiset ajattelisimme sinusta niin kuinka osa täällä syyttävästi kirjoittaa. Olet oikeutettu tunteisiisi.
Iloa ja rakkauta arkeesi?

En todellakaan ajattele niin. Minulla on uskovaisia ystäviä ja perheenjäseniä. He ovat minulle rakkaita ja tärkeitä eikä kokemukseni vaikuta meidän väleihin mitenkään.

Itellä ihan sama tausta ja en oo kertaakaan katunut päätöstä. Ihana olla oma itsensä eikä rajottaa elämää, itse koen sen näin. Kaikkea hyvää sulle!

Elina ❤️ Parhaan lahjan minkä ikinä olet voinut itsellesi antaa ja saada, on matka sisimpääsi. Olet hieno nainen! Rohkeutesi elää sydämelläsi ja käyttäen järkeä on vahvuutta ääretöntä! Tyttäresi ovat saaneet maailman parhaan roolimallin. Luvan olla ajattelevia ja omaan elämään vaikuttavia tulevaisuuden itsenäisiä ja onnellisia naisia! Paras lahja ikinä tyttärille minkä äiti voi heille antaa ❤️ Rakkaus itseensä on kaiken alku ja juuri ❤️

Kiitos Jaana! ❤️ Olet tärkeä.

Ihana Elina! Hyvä kirjoitus.
Elän ei uskovana- heidän mielestä, vaikka ite uskonki ev. lut tyyliin. Monta kertaa olen kokenut syrjintää ja päästä varpaisiin tuijottamista -ei uskova- tyyliin jos olen ollut jossain missä paljon vl naisia. Ja naurettukin päin naamaa. Vaikka en edes meikkaa.
(Asun paikkakunnalla jossa hyvin paljon vl.)
Onneks ite saan uskoa ilman tiukkoja määräyksiä ja raameja.
Kaikkea hyvää Elina sulle. Oot monet kerrat ollu mun liikunta ilon innoittaja!

Kiitos Henna! Tuo on kyllä valitettavaa, mutta ei ole vaikea uskoa, että näin on tapahtunut.

Samoin sulle! 🙂

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! On tärkeää, että erilaiset, rehelliset, omat kokemukset tulevat esille! En kokenut tekstiä mustanmaalaamiseksi, vaan rehelliseksi kokemuksesi. Olen itse vl-liikkeessä mukana, mutta ajatuksilta aika paljo erilainen, kuin moni muu liikkeessä oleva. Allekirjoitan tuon täysin, et on paljon siitä kiinni, missä päin on asunut, että millaisena vl on näyttäytynyt. Myös ihan perheistä kiinni. Tunnistin melkeinpä kaiken, mitä kirjoitit. Jokainen voi ajatella miten haluaa, mutta sitä ei voi kukaan kieltää, että seuroissa ym. puhutaan. Myös Päivämiehessä kirjoitetaan mm. erittäin selkeästi, että ehkäisy on syntiä. Srk ajattelee noin, ja tuo on vl-liikkeen linja. Siitä ei pääse mihinkään. Jotkut osaavat vain osaavat ottaa liikkeestä sen minkä haluavat ja pohtia omaa jaksamista, tehdä ratkaisuja sen mukaan jne. Iso osa ei osaa, jotkut ottavat kaiken kirjaimellisesti ja yrittävät kilvoitella asioiden kanssa. Itse olen ennen ollut todella tiukkis ja noudattanut kirjaimellisesti. Ja tuominnut muita (hävettää todella paljon nyt jälkikäteen!). Sit iski todellisuus vastaan, ku tajusin toisen lapsen jälkeen, et saatan tulla taas kohta raskaaksi. Ja tajusin, et tukea me ei juuri mistään saada, et pitää pärjätä itse kasvavan perheen kans (ry:n vuoroin kyllä hanakasti oltiin kysymässä, eikä koskaan kysytty, miten jaksetaan). Ja tajusin, et minun on valittava joko se, et lapset kärsii, ku olen kokoajan väsynyt ja koitan jaksaa uusia raskauksia, tai sit lähden liikeeestä tai ehkäistään ja jään liikkeeseen (ja koitan jaksaa erilaisena oloa). Otettiinkin sit miehen kans ”ohjat omiin käsiin” ja eletään omannäköistä elämää. Olen alkanut puhumaan lapsiasiasta avoimemmin, että miten itse sen koen. Ei ole helppoa! Yhteisöllisyys on todella hienoa vl-liikkeessä ja se et uudellakin paikkakunnalla löytää hetkessä ystäviä. Siitä en ole valmis luopumaan, mutta en tiiä, jaksanko aina tällaista elämää. Lähteminen on tehty todella vaikeaksi. Sitä aiheuttaa lähtemisellä paljon syvää surua ja huolta. On rohkeutta elää omannäköistä elämää ja tehdä omat ratkaisut, vaikka kaikki ei sitä hyväksyisikään. On myös rohkeaa sanoa erilaisia ajatuksia ja epäkohtia ääneen, vaikka kuuluisi yhteisöön. Kaikkea hyvää sinulle Elina! Ps. Seuraan sinun blogia ja ihailen sitä, että oot löytänyt oman juttusi!

Tosi hyvä kommentti, kiitos! Täydensit hyvin ajatuksiani asiasta.

Ihanaa kevättä! <3

todella hyvin kirjoitettu ja voin niin samaistua joihinkin asiohin…Kaikkea hyvää sinulle<3 🙂

Kiitos! Kaikkea hyvää sinullekin!

Hei.

Hyvä ja surullinen, sekä aiheellinen kokemus lestadiolaisuudesta ja etenkin naisen asemasta liikkeessä. Aihe näyttää aiheuttavan runsaasti keskustelua laidasta laitaan. Osa kommentoijista on kokenut lestadiolaisen yhteisön suorastaan rajoittavana ja ahdistavana, osa taas puolustaa kokemusta yhteisön sisällä onnellisena ja itselleen hyvänä. Tämä kertoo mielestäni lestadiolaisesta yhteisöstä paljon. Koen lestadiolaisuuden olevan jotenkin niin kerrostuneen kuin on lestadiolaisuudessa mukana olijoitakin. Kerrosten sävyyn vielä vaikuttaa missä asut ja minkä kokoisessa siionissa mukana tolskaat.

Elin itse lapsuuden ja nuoruuden lestaadiolaisessa perheessä. Perheessä tärkeitä arvoja oli suvaitsevaisuus ja kaikkien kunnioittaminen. Meillä ei kielletty kavereita muualta tai uhkailtu tulimerellä. Kiihkotta vanhemmat kertoi miten heidän mielestä on oikein elää.

Olipa perheitä joissa asiat oli toisin. Itsekkin pojilta kuulin kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei ja taisimpa tietämättömyyttäni naapurin lapset huudella aidan ylitse tulimereen. Vanhemmat kun kuuli tempauksestani määräsivät välittömästi naapuriin anteeksi pyytämään huuteluani. Lakki kourassa kävin sitten pahoittelemassa temppuani.

Jossakin murrosiän kynnyksellä muistan vanhempien sävyn kiristyneen ja uskonnolliset fraasit oli kasvatuksessa läsnä.

Vuodet vierivät lapsuudesta nuoruuteen. Luokallani ei muita uskovaisia ollut muttei se ollut ongelma minulle eikä sen puolin luokkakavereilleni. Yhdessä mentiin ja tehtiin sulassa sovussa. Joku saattoi naapuriluokalta vähän lestaksi haukkua muttei siittäkään isompaa soppaa saanut aikaiseksi.

Tapasin nykyisen vaimoni ja menimme nuorena naimisiin. Nyt reilu kymmenen vuotta myöhemmin papin aamenesta meillä on kaksi ihanaa lasta. Käymme töissä ja elämme perus elämää. Koko kymmenen vuoden aikana kukaan ei ole udellut seksielämästämme, ehkäisystä tms.

Naisen virallinen asema liikkeessä on liian pieni. Kuitenkin kavereiden kanssa keskustellessa vanhoillisimmin ajattelevat omassa tuttavapiirissä pääosin naiset. Miehet olisivat ilo mielin vähän hövelimpiä siinä mikä on sopivaa ja mikä ei.

Käymme firmalla silloin tällöin. Välillä puheet koskettaa enemmän ja välillä vähemmän. Monia asioita on tarttunut mukaan lapsuuden kodeista. Emme käytä alkoholia ja uskomme elämänkestävään suhteeseen.

Omat lapsemme tietää kyllä käskyt rakastaa lähimmäistäön jne. Kadotus ja tulimeret puuttuu kasvatuksesta. Kavereita on liikkeestä ja ulkopuolelta. Taitaa olla jehovasta muslimiin ja kaikkea siltä väliltä.

Tunnen lukemattoman määrän ihmisiä tältä seudulta jotka elävät kutakuinkin samankaltaisesti. Nauttivat uskomisen ilosta ja mahtavasta sosiaalisuudesta. Elävät varmaan joidenkin mielestä maailmassa mutta monet on myös muuta mieltä. Lapsia on vähän tai paljon eikä kukaan kysele perusteluita lukumäärille. Osalla on telkkari, osalla ei ja kynnetkin tai ripset saattaa olla vähän eri sävyä kuin syntyessä oli.

Jokaisessa uskonnossa on henkilöitä jotka käyttää uskontoa aseena alistaakseen muita ihmisiä. Niin myös lestadiolaisuudessa on ihmisiä jotka muita polkemalla saa itselleen paremman olon. Sitä kutsutaan myös narsistiksi ja se ei itsessään liity välttämättä uskontoon.

Halusin vähän poukkoilevallakin tekstillä tuoda esille kolmannen ryhmän liikkeen ytimen ja liikeestä eronneiden väliltä. Luulen että ryhmä ainakin isoissa siioneissa kasvaa ja sitä myöten muuttaa koko lestadiolaisuutta. Ehkä joku päivä meillä on lestadiolaisuus joka on iloa, rakkautta ja vapautta pullollaan. Minä koen nämä tekijät elämässäni nyt. Aika näyttää tuleeko tieni pysymään keskellä, lähennynkö vai kenties erkanen liikkeestä. Nyt on hyvä olla näin.

Toivon että meidän ikäpolven lapset muistaisivat lestadiolaisuuden edellä kuvattujen arvojen takia. Toivon ettei kukaan joudu kokemaan pelkoa ja tuskaa.

Toivon sinulle kaikkea hyvää elämään. Omasta vähän poikkeavastakin kokemuksesta huolimatta kasvaa lestadiolaisessa yhteisössä ymmärrän tuskasi. Tunnen myös muita kaltaisiasi joilla yhteisössä oleminen ja eroaminen on ollut raskasta ja ahdistavaa. Ehkä lestadiolaisen yhteisön ongelma onkin se mitä se aiheuttaa ”kilteille” ja herkille ihmisille. Itse muistan kun kuulin vain ” tämän pienen joukon” taivaaseen pääsystä, ajattelin heti että niimpä niin…, miljardeja ihmisiä ja 200000 pääsee taivaaseen kun kaikki on kuitenkin jumalan kuvia ja luomia. En siis sillä yöuniani menettänyt. Ajattelin jo hyvin varhain lestadiolaisuuden sanonnat ja fraasit enemmänkin vain kuuluvan opetukseen enkä edes ajatellut niitä kuuluvan ajatella apsoluuttisena totuutena.

Toivon kaikkea hyvää elämääsi. Peace and love

Piis änd love. Suurin osa liikkeen sisällä elää juurikin noin avoimesti ja avarakatseisesti. Ongelma on se, että ei olla itselle rehellisiä, kuten Elina. Ollaan luvan kanssa kaksinaamaisia. Seurapenkissä on sellainen tunnelma, että vanhat patut puhuu lähinnä vanhoille mummuille etupenkissä.

Hei !

Kiitos kirjoituksesta ! Olen 40v. mies ja eronnut yhteisöstä murrosikäisenä. Mulla on aika traumaattiset kokemukset ko. yhteisöstä. Perheväkivaltaa, insestiä, henkistä-ja hengellistä väkivaltaa. Kiusaamista ja halveksintaa sekä yhteisössä että yhteisön ulkopuolella. Eipä ole paljonkaan hyvää sanottavaa!
Olen tehnyt töitä itseni kanssa terapiassa ja vertaistuen avulla. Mun kokemus on että ei ole muuta helvettiä kuin se helvetti missä minä lapsuuteni ja nuoruuteni elin.
Hapuillen kohti parempaa huomista <3

? Varmasti raskaita ja pitkää toipumista vaativia kokemuksia. Valoisaa tulevaisuutta!

Minulle jäi tästä tekstistä vain päällimmäiseksi se, että sinulla on ollut huono itse tunto ja olet tehnyt vanhoillislestaadiolaisuudesta vain syyn sille? Erittäin paska maku jäi tekstistä vaikka ymmärrän että tämä oli sinun kokemus mutta yleistys ja syitä etsivä teksti.

Asia selvä. 🙂 Sinulla on oikeus ajatella noin.

Kiitos ihanasta kirjoituksesta.Siitä on muutama vuosi aikaa kun saimme ns.lähdöt yhteisöstä.Olin pari viikkoa aikaisemmin puhunut ystäväni kanssa,että en enää jaksa enempää lapsia joita oli 8 .Taustalla oli kauheat 3 kk pahoinvoinnit jokaisen raskauden aikana,emmekä keneltäkään saanneet apua.Jos valitit jollekin se oli vaan voi voi.Tämä ystäväni sanoi kyllä sinä jaksat jos luotat ja uskot Jumalaan ja siitä saavasi voimaa.No sanoin,etten luota enää siihen.Hänen vastaus oli ettei voi enää kutsua mua uskovaiseksi.Siitä se juttu levisi hänen välityksellä.Nyt olen pikkuhiljaa työstänyt mieheni ja muutaman vanhan ystävän,lapsieni ja uusien ystävien kanssa tuskaa ja juuri täällä ilmeneitten eroamiskipuja mitä minullakin on ollut.Olen vk.tuttavapiirissä yrittänyt puhua miten olen kokenut asioita,mutta minun sanotaan olevan katkera ym.

Kiitos kirjoituksestasi. Haluaisin käyttää tilaisuuden kysäistä sekä sinulta, Elina, että muilta vanhoillislestadiolaisuuden jättäneiltä, jäikö yhteisön myötä myös hengellisyys ja suhde Jumalaan vai muuttiko se muotoaan ja löysikö mahdollisesti uusia tapoja olla olemassa?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *