Ajatuksia

Tarinani itsenäistymisestä

25.3.2017 Teksti: Elina Hovinen

En ole tainnut koskaan kertoa taustoistani kovin tarkkaan. Olen vanhoillislestadiolaisen perheen toiseksi vanhin tyttö. Vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa kasvamisessa on paljon hyvää. Lähimmäisestä huolehditaan ja toisia autetaan. Rakennetaan talkoovoimin ja kolehtien avulla kokonaisia rauhanyhdistyksiä, eli rakennuksia, joissa pidetään viikottain kokoontumisia, seuroja. Vanhoillislestadiolaisten perimmäiset arvot pohjautuvat raamattuun ja ne ovat hyviä ja puhtaita, mielestäni aivan kunnioitettavia arvoja. Tiivis yhteisö ja ihmisluonto mutkistaa asioita. En nyt ala avaamaan kaikkia kulttuurillisia yksityiskohtia (niistä voitte kysellä kommenttiboksissa), kerron nyt vain oman kasvutarinani yhteisössä kasvamisesta ja siitä irtaantumisesta.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä nainen on aika keskeisessä roolissa, vaikka päätäntävaltaa naisella ei ole. Nainen on se, jonka ruumiista tulee uusia yhteisön jäseniä. Ja niitä tulee ja tulee. Ehkäisyä ei saa käyttää, ei myöskään varmoja päiviä, selibaattikaan ei ole sallittua. Naiset leipovat ja häärivät rauhanyhdistysten keittiössä, että seuroissa on tarjottavaa. Miehet pitävät puheita ja käyvät kokouksissa, joissa yhteisön pelisäännöt sovitaan. Miehet myös kuuluttavat ja toimivat esilaulajina. Naisia näihin tehtäviin ei kelpuuteta.

Yhteisössä on siis isoja perheitä ja paljon yrittäjiä. Yrittäjyys on isojen perheiden elättämisen kannalta ainoita keinoja ansaita hiukan paremmin. Raamatussa puhutaan laupeudesta, nöyryydestä, vaatimattomuudesta ja tyytymisestä. Uskovaisen elämä on raamatun ja seurapuheiden mukaan nöyrää ja ikuista taistelua sielunvihollista ja maailman  pahuutta vastaan. Maailma on täynnä erilaisia houkutuksia ja syntejä, joita vastaan rimpuillaan. Opeistaan huolimatta tämä ristiriitainen yhteisö on materialistisempi kuin muu yhteiskunta keskimäärin. Yhteisössä täytyy näyttää hyvältä kuitenkaan ehostamatta liikaa, olla hyvässä kunnossa myymättä kuitenkaan sielua liialliselle itsestään huolehtimiselle, koska usko on tärkein. On tärkeää olla menestynyt ja näyttää menestyneeltä, mutta kuitenkin nöyrästi ja vaatimattomasti. Käykääpä huvikseen katsomassa minkä tahansa rauhanyhdistyksen parkkipaikalla seurojen aikaan. Siellä on kallista kaupunkimaasturia vieri vieressä. Kotiäidit pitävät kotia ja itseään viimeisen päälle hyvässä kunnossa ja sisustavat kilvan uusien trendien mukaisesti. Miehet painavat pitkää päivää elättääkseen hulppean elämäntavan ja jatkuvasti kasvavan perheen. Alkoholiin ja baareissa käymiseen rahaa ei tietenkään mene, sellainen ei ole soveliasta.

Pieni Elina. Kahden lapsen 24-vuotias äiti.

Minä koin naisen roolin yhteisössä lähinnä kodinkoneeksi, joka viihdyttää itseään pukemalla lapsia kauniisti ja pitämällä koti nättinä ja mies tyytyväisenä. Naisella ei ole omaa päätäntävaltaa omasta vartalostaan eikä oikein ulkoisesta olemuksestakaan. Liiallinen ehostaminen on syntiä. Mitään sääntökirjaa tai syntilistaa ei ole olemassa, mutta yhteisö, eli seurakunta, jota valvoo pyhä henki, tietää mikä on sopivaa ja mikä ei. Monikaan asia ei ole sopivaa ja mikäli ylität rajoja, yhteisö nuhtelee sinua kaikella rakkaudella. Nainen ei voi kieltäytyä seksistä, vaikka ”seksi on jokaisen perheen yksityisasia”. Kuitenkin jos lapsia ei ala oletettuun tahtiin kuulua, ihmetellään joko ääneen tai muiden kanssa kuiskien, mistä nyt kiikastaa ”tekevätköhän he syntiä ja ehkäisevät”. Minulta esimerkiksi kysyttiin, kun möin kirpputorilla pieneksi jääneitä lastenvaatteita, että ”eikö teille enää tulekaan vauvoja”. Seksi on asia, jonka perimmäinen tarkoitus on lastenteko, ei nautinto. Naisesta kitketään lestadiolaisessa kulttuurissa ja kasvatuksessa kaikenlainen seksuaalisuus ja naiseuden korostaminen. Nainen on vähän kuin sukupuoleton olento. Korkokenkien käyttämisestä tuli hutsu olo, sama tapahtui, jos päällä oli vartalon myötäistä. Niistä puhuttiin, että miehille tulee tukala olo. Meikkaaminen ja hiusten värjääminen oli myös kiellettyä.

Kulttuuri on toki muuttunut kovastikin viime vuosina ja yhteisö on kovassa myllerryksessä parhaillaan. Nykyään perhekoot ovat kummallisesti pienentyneet ja nykyään seuroissa näkee värjättyä tukkaa ja meikattua nassua. Moni muu asia on myös ehtinyt muuttua kymmenessä vuodessa.

Lestadiolaisen naisen tärkein tehtävä on pitää kodista ja lapsista huolta ja saattaa uusia lapsia maailmaan sitä mukaa kun niitä Taivaan Isä päättää antaa. Ei siinä naiselle jää paljon muuta elämää hedelmällisenä aikana. Harva ehtii ja jaksaa kaiken tuon rumban keskellä opiskella itselleen ammattia tai käydä töissä. Miten käy naiselle, jos nainen jostakin syystä jää lasten kanssa yksin? Avioero on syntiä, joten se riski on tavallista avioliittoa pienempi, mutta silti olemassa. Miten kertyy naisen eläke? Työllistyminen? Itsenäistyminen?

Kasvoin tuossa kulttuurissa peräti siihen asti, kunnes kolmas lapseni syntyi. Meidän perhe oli siinä mielessä harvinainen, että meitä kannustettiin kouluttautumaan ja ajattelemaan itse. Vanhempani sallivat ystäväpiiriimme myös ei-uskovaisia kavereita, joka oli hiukan epätavallista. Olin vuoteen 2007 asti elänyt kulttuurin sisällä ja toteuttanut kaikkea tuota yllä mainittua elämäntyyliä. Omistauduin täysin äitiydelle ja lapsilleni, silloinen mieheni oli yrittäjä. Samaan aikaan kamppailin kuitenkin monen, mielestäni riistiriitaisen, asian kanssa. Halusin opiskella ja halusin päästä työelämään ja toteuttaa itseäni. En millään nähnyt itseäni pelkkänä kotiäitinä, puhumattakaan suurperheen äitinä. Halusin olla itsenäinen. Olin jo tuolloin feministi, vaikka en pystynyt omassa elämässäni tasa-arvoa toteuttamaan. Nautin täysillä kotona lasten kanssa vietetystä vuosista. Se oli silloin minun urani, minun työni, kotiäitiys oli minulle kaikki kaikessa. Näin tärkeäksi tukea puolison yrittäjyyttä ja painaa taka-alalle omat opiskelu- ja työhaaveet.

Kulttuurista irtaantuminen oli vaikeaa. Prosessoin asiaa useamman vuoden ennen kuin uskalsin vihdoinkin sanoa sen ääneen. Tuohon mennessä olin elämässäni kokeillut alkoholia vain muutaman kerran (salassa) enkä ollut koskaan käyttänyt meikkiä. Olin pieni tasapäistetty uskovainen tyttö vailla uskallusta ajatella asioita kovin pitkälle. Ajatteleminenkin oli syntiä, jos ajatteli vääriä asioita. Monella yhteisöstä irtaantumisen jälkeen lähtee ihan lapasesta esimerkiksi päihteiden ja irtosuhteiden kanssa. Opittu moraali ja ylhäältä annettu sääntöviidakko on pohjautunut uskoon ja tuonut tietynlaiset raamit elämään, silloin ei tarvitse miettiä asioita itse, vaan tekee niin kuin on käsketty. Sitten kun se oli poissa, tuntui hetken, että koko elämältä on pohja poissa. Yhtäkkiä voi tehdä mitä vain, voi ajatella mitä vain. Oma moraalikäsitys täytyi rakentaa uudestaan ja miettiä mitkä ne minun arvoni ovatkaan. Mikä on minulle tärkeää? Mihin uskon vai uskonko mihinkään? Mikä on normaalia? Miten haluan kasvattaa lapseni?

Meni todella pitkään, että uskalsin olla se kuka olen. Pukeutua niin kuin haluan. Sanoa mitä ajattelen. Ajatella mitä haluan.

En ole katkera mistään enkä kenellekään. Yhteisö haluaa lähimmäisilleen vain hyvää ja vilpittömästi uskoo, että tuo elämäntapa ja usko on ainoa tie pelastukseen. En syytä ketään huonosta itsetunnostani, enkä siitä, etten ole ollut kyvykäs pitämään omia puoliani. Tämä kokemus ja pari muuta, joita en ole vielä valmis teille jakamaan, on tehnyt minusta kiitollisen. Osaan nyt arvostaa sitä, että heräsin ajoissa. Uskalsin ottaa uuden kurssin elämässäni ja ottaa ohjat omiin käsiini. On täytynyt miettiä ihan pohjamutia myöten kuka olen, mihin uskon, mitä haluan elämältä ja mitkä ovat arvoni. Olen nyt, 36-vuotiaana, itsenäinen ja omillani toimeentuleva nainen. Sain kasvatettua henkiset muskelini täyteen mittaan vasta pari vuotta kestäneen terapian kautta. Nyt olen kokonainen nainen. Enää en tarvitse muilta ohjeita tai neuvoja elämääni. En kaipaa hyväksyntää, vaan riittää, että riitän itselleni.

Suosittelemme