Ajatuksia 25.11.2016

TISSIT

Teksti: Elina Hovinen

Tämä viikko on ollut #tissiviikko ja eri medioissa on puhuttu asiasta jos jonkinmoisesta näkökulmasta. Tuonpa minäkin oman näkökulmani tähän keskusteluun.

Lapsena ja teininä olin hyvinkin hoikkarakenteinen, suorastaan laiha. Laihaan tai hoikkaan vartaloon harvemmin kuuluu isot rinnat, enkä ollut poikkeus tässä asiassa. Olin suhteellisen sinut vartaloni kanssa siihen asti, kunnes luokkakavereille alkoi kasvamaan rinnat. Itse ihmettelin sileää rintakehääni, johon sitten hartaan odottelun tuloksena alkoi hyvin hitaasti kasvamaan jotakin rintojen tapaista. En ole vieläkään unohtanut sitä, kun minua haukuttiin laudaksi. Se satutti. Ne sanat kaikuivat päässäni tosi pitkään. Tiesin tietysti, etten voi rintojen kasvua vauhdittaa ja ymmärsin, että jo saman perheen sisällä on erilaisia vartaloita. Meitä nyt vaan syntyy tänne eri kokoisia, näköisiä ja muotoisia, johon emme voi mitenkään vaikuttaa.

Lapsena olisin myös halunnut ihan hirveästi olla tummaihoinen. Minun mielestäni tumma ihonväri oli kaunis ja tummaihoisten hiukset olivat ihanat. Piko ja Fantasio -sarjakuvassa ihonvärin vaihtuminen oli mahdollista, siitä tämä haave sai alkunsa.

Sitten minusta tuli aikuinen. Olin edelleen hoikka ja pienirintainen. En suuremmin murehtinut asiaa, kunnes tulin raskaaksi. Raskausaikana minulle kasvoi tissit – muhkeat, ihanat ja naiselliset. Tykkäsin ihan hirveästi siitä miltä ne näyttivät, mutta en siitä miltä ne tuntuivat. Isot rinnat olivat tiellä ja ne olivat jatkuvasti kipeät. Lapsen synnyttyä rinnoilleni tapahtui jotakin, johon en osannut ollenkaan varautua. Raskausaikana jo ennestään kasvaneet rinnat paisuivat maidonnousun myötä entisestään. Rinnat olivat tuskaisen kipeät ja rintojen iho ratkesi iloisesti jokaiseen ilmansuuntaan, myös kaikkiin väli-ilmansuuntiin.

Raskauksien ja synnytysten jälkeen (26-vuotiaana) rinnat olivat aika murheellisen näköiset (ovat edelleen). Pitäisi ajatella, että ne ovat niitä äitiyden kunniamerkkejä, mutta en oikein löytänyt tätä suhtautumista itsestäni vaikka yritin. Tässä vaiheessa haikailin niiden aiempien pienien ja kimmoisien rintojen perään. Kriiseilin muuttuneen vartaloni kanssa pitkään, oikeasti aika helkkarin monta vuotta. Kriiseilin samaan aikaan itseni kanssa monin eri tavoin, kuten olettekin joutuneet/päässeet blogini kautta seuraamaan. Nyt uskallan sanoa, että haaveilin monta vuotta silikoneista. Häpesin itseäni julkisissa saunoissa ja jopa saunailloissa kavereiden kanssa. Ajattelin, että voisin tuntea itseni naisellisemmaksi isompien rintojen kanssa. Isompien rintojen avulla kaikki olisi hyvin ja itsetuntoni kohoaisi.

Olen useasti miettinyt, että lapset ovat olleet mulle monen turhuuden pelastus. Mulla ei ole ollut koskaan ylimääräistä rahaa, jota olisin voinut tuhlata itseeni, eikä ylimääräistä aikaa liihotella kaiken maailman kekkereissä. Lapset ja lasten kautta tulleet arkiset huolet ja kotityöt ovat pitäneet tiukasti kiinni maanpinnassa. Joskus on täytynyt miettiä ihan vakavissaan, miten selviytyy elämästä niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Mulla ei ole ollut koskaan sellaista elämäntilannetta, että olisin voinut joutua blogikuplaan. Mulle blogi on ollut kepeyden, ilon ja positiivisuuden kanava, josta olen ammentanut itselleni voimaa pahimpina aikoina.

Masennus oli tavallaan mun pelastus. Terapian avulla löytyi elämään tasapaino ja itsetunto. Tämän seurauksena oma keho alkoikin tuntua kodilta. Kehoni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Harmaat hiukset, veltostunut iho, selluliitti ja naururypyt kuuluu asiaan, vaikka välillä tuntuukin inhottavalta löytää niitä ikääntymisen merkkejä omasta kehosta, kukapa niihin osaisi heti suhtautua iloisesti? En enää haikaile isompien tai kiinteämpien rintojen perään, vaikken edelleenkään pidä erityisemmin rinnoistani.  Mä kuitenkin hyväksyn ne sellaisina kuin ne on. Tasapainon löytymisen myötä on myös loppunut jatkuva itseni kontrollointi. Olen viime aikoina tajunnut, miten sairaalloinen ajattelutapa mulla on ollut. Ajattelin todella paljon ruokaa ja erityisesti kaikkia niitä asioita, joita en omasta mielestäni saanut tehdä tai syödä. Mulla saattoi helposti lähteä mopo ihan käsistä vaikkapa juhlissa, saatoin syödä aivan hirveästi liikaa ja voida pahoin sen jälkeen. Seuraavana päivänä luonnollisesti rankaisin itseäni tästä tuhmuudesta tekemällä jonkun älyttömän urheilusuorituksen. Mun ajatukset pyöri vain liikkumisen ja syömisen ympärillä. Lenkeilläkin piti aina juosta jokin tietty matka tiettyyn vauhtiin ja joka kerta vähän paremmin.

Rakastan edelleenkin sekä syömistä että liikkumista, mutta kumpaankin suhtaudun paljon neutraalimmin. Olen antanut itselleni vapauden syödä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Vähän aikaa sitten huomasin, että mulla ei lähde homma enää hallinnasta. Tai lähtee, saatan joskus syödä liikaa karkkia, mutta enää en harrasta mitään rangaistustoimenpiteitä, paha olo saa riittää rangaistukseksi ja muutaman päivän kestävät vatsakivut. Suhtaudun samalla tavalla myös liikkumiseen. Ennen pelkäsin, että jos en jatkuvasti kontrolloi itseäni, musta tulee ihan holtiton. Syön itseni palloksi ja elämänhallinta häviää. Eipä siinä niin käynyt.

Yhteenvetona voisin sanoa, että oli se tissiviikon alkuperäinen pointti sitten mikä tahansa, niin minusta jokaisen pitäisi olla ylpeä omasta kehostaan ja siitä mihin se keho pystyy, eikä keskittyä siihen miltä se näyttää, puhumattakaan että takerruttaisiin joihinkin median luomiin standardeihin. Tulipa liian pitkä lause, mutta siinä kaikki tällä kertaa. Eipä ollutkaan, vaan sanon vielä sen, että omalla kohdallani negatiivinen suhtautuminen kehooni ja itseeni (joka ilmeni jatkuvana huomionhakuna) johtui huonosta itsetunnosta. Ei ole toista samanlaista kuin sinä, olet ihana ja ihmeellinen juuri sellaisena kuin olet. ❤️

 

Ps. En aio postata itsestäni paljastavaa kuvaa. Olen alasti vaatteideni alla. Ehhh.

Kommentit (7)

Tosi hyvä kirjoitus! Kiitos <3

Olipa se hieno kirjoitus . Isällä aivan samalaiset kokemukset niin rinnottomista teinivuosista kuin elämänjaksosta jolloin todellakin oli tiskit, minä en vaan kokenut olevani itse silloinkaan tuntui ettei mitkään yläosat istuneet kun oli niin paljon siellä paidan alla, jotain johon ei ollut tottunut. Enää ei sitä huolta ole, ikää reilusti +40 kolme lasta imettäneenä ja jos paino putoaa, yllätys yllätys pepa eikä reidet pienene vaan tissit , entisestään. Ja sinä Elina, olet kaunis ja niin hyvä kroppainen kuin vaan voi olla, liikunnallisuutesi on ihailtavaa. Kaikkea hyvää sinulle!

Kiitos Sirpa! Kai tämä liittyy jotenkin ikääntymiseen ja siihen, että hyväksyy vihdoinkin itsensä ihan sellaisena kuin on.

Kiitos kehuista! 🙂

Kaikkea hyvää sinullekin ja ihanaa joulunodotusta!

Taas jälleen hyvin sanottu. Hassua, että mulla on lapsuudesta justiin päinvastaiset kokemukset. Kehityin tosi varhasessa vaiheessa ja se oli noloa ja ahdistavaa. ?
Mä muistan kun näin sut keväällä ensimmäistä kertaa livenä(blogia olen seurannut jo pidempään) ja mietin miten hitsin hyvältä ja hyvinvoivalta näytät. Ei paljoo lapset näkyny kropassa, mun silmissä. ?

Kiitos Amanda! Voin kuvitella, pienen tytön mieli on niin herkkä ja tuntuu, ettei kukaan ole sopivan kokoinen tai näköinen. :/

Voi että, kiitos kauheasti kauniista sanoista! 🙂

Hyvin sanottu Elina! Tai siis kirjoitettu. Ihana kun vaikutat niin tasapainoiselta nykyään. Itsekin nyt kolmivitosena alan olla suurinpiirtein sujut itseni kanssa 🙂 Vanheneminen, kypsyminen ei tunnu pahalta, vaikka tosiaan kyllähän ne fyysiset muutokset alkuun kirpaisee.

Kiitos Lennu! Kiva kuulla, että sinne ruudun toiselle puolelle välittyy tasapainoisempi meininki. Itselläkin on nyt paljon parempi olla. 🙂

Tosi hyvä kirjoitus! Kiitos <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *