Elämä

Totaalisesti lomalla

29.6.2016 Teksti: Elina Hovinen

Tervehdys,

onpa taas vaikeaa aloittaa kirjoittamista tauon jälkeen. Olin viime viikon lomalla. Olin ihan oikeasti lomalla. Poistin kännykästä sähköpostin, laitoin työmeiliin out of office -replyn päälle enkä avannut konetta kuin kerran vastatakseni yhteen meiliin. Avasin tosin koneen katsoakseni hömppää tietokoneelta lasten nukahdettua ja kerran yritin blogata, mutta en sitten jaksanutkaan.

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut kauheasti. Ensin oli aivan mieletön avovesiuintikilpailu, josta kirjoitan myöhemmin ihan erillisen postauksen. Sitä seuraavana päivänä lähdin viikonlopuksi Jukolan viestiin töihin. Kokemus oli aivan ainutlaatuinen mutavelleineen ja valvomisineen. Jukolasta seuraavana aamuna hyppäsin aivan järkyttävän aikaisin junaan tyttöjeni kanssa ja suuntasimme Himokselle, jossa vanhempi siskoni oli lapsineen jo valmiina. Toinen perheellinen siskoni joutui perumaan flunssan ja raskauden viimemetrien vuoksi.

Itse junamatka oli varsinainen seikkailu. Yritimme jäädä Jämsässä junasta, mutta junan ovet eivät avautuneetkaan. Lapset väänsivät itkua, mutta mua ei lomalaisena haitannut. Ajattelin, että kaikki järjestyy varmasti tavalla tai toisella. Löysin konnarin käsiini ja kerroin tapahtuneesta. Konnari antoi meille lohdutukseksi kahviliput ravintolavaunuun, jonne menimmekin syömään toista aamupalaa ennen seuraavaa pysäkkiä, jonne menimme odottamaan paluujunaa. Jännitysmomentit eivät jääneet tähän, vaan seuraavaksi ryhdyimme jännittämään, miten saamme Jämsän juna-asemalle jätetyn auton avaimet henkilökunnan taukotiloista. Siskon mies oli jättänyt auton avaimet henkilölle, joka lupasi odottaa junan tuloon. Aika kuitenkin umpeutui meidän odotellessa seuraavaa junaa. Jämsän asemalla ei ole vakituiseen henkilökuntaa eikä sinne näin ollen saanut mitenkään yhteyttä. Toivoimme vain kovasti, että siellä olisi vielä joku meidän tullessa paikalle lähes kolme tuntia määräaikaa myöhemmin. Vihdoinkin saavuimme Jämsään ja kävelin sovittuun paikkaan. Koputtaessani oveen, samaan aikaan ovesta astui ulos mies takki päällä. Ilmoitin asiani ja hän totesi ”tulitte viimeisellä mahdollisella hetkellä, olin juuri lähdössä juhannuksen viettoon ja olisitte saaneet avaimet vasta juhannuksen jälkeen”. TUULETUKSIA! Mä olin silti ollut koko ajan jotenkin ihan varma, että asiat järjestyy. Suhtauduin tilanteeseen seikkailuna ja kerroin lapsille, että elämä aina järjestää eteen vaikka minkälaisia juttuja ja aina kaikesta selviää, kunhan malttaa pysyä rauhallisena ja ystävällisenä muille ihmisille. Konnariltakin sain kiitosta asiallisesta käytöksestä. Normaalisti vastaavassa tilanteessa ihmiset kuulemma huutaa naama punaisena. Mitä siitäkin on apua?

(Eilenkin kehä ykkösen ruuhkassa liikenteen seisoessa joku daiju raivosi oman autonsa ratissa ja tööttäili. Mitä apua siitä oli? 😀 Ottaisi vaan rauhassa, nojaisi taakse, miettisi vaikka onnellisia asioita tai soittaisi jollekin kivalle tyypille, kun kerrankin on aikaa. Jos tilanteelle ei voi mitään, niin mitä se raivoaminen auttaa?)

Himos-loma sujui täysin lasten ehdoilla. Uitiin kaksi kertaa päivässä, päivää rytmitti lasten ruoka-ajat ja lepoajat. Kiipesimme koko porukalla Himoksen huipulle, pienintä kaksivuotiasta laulavaa herraa rattaissa vetäen. Haastoimme isommat lapset kipaisemaan huipulle aina välillä pahimpia energiapiikkejä poistaakseen. Laadimme myös ovelia kilpailuja, kuten kuka vetää eniten leukoja, kuka selvittää radan pelkillä käsivoimilla, kuka tekee eniten haasteellisia vatsalihasliikkeitä, kuka kävelee nopeiten spiderman-kävelyä määrätyn matkan ja päälle vielä askelkyykkykävelyitä. Seuraavana päivänä kaikilla oli lihakset kipeinä. 😀

Olimme melkoinen sirkus kuuden lapsen ja kahden aikuisen seurueena. Herätimme Jämsän torilla huomiota, kun jokainen lapsi tuntui huutavan äitiä.

Palasimme kotiin juhannukseksi ja nautimme siitä Nuuksiossa retkeillen. Oli erityisen ihanaa tulla kotiin. Olikin ollut jo ihan kauhea ikävä miestä, koska en ole ehtinyt hirveästi olla kotona viime aikoina.

Kohta alkaa niin siisti projekti, että tulette kuulemaan siitä varmasti kyllästymiseen saakka, nimittäin sanoin keväällä kyllä, kun multa kysyttiin haluanko elokuussa pyöräillä kolmessa päivässä 200 kilometriä tunturimaastossa. Eilen saimme pyörähankinnat hoidettua ja nyt alkaa ankara treenaaminen. Ehkä siisteintä tässä on se, että saan kokea tämän kaiken ihanan Heidin kanssa! Projektissa meitä sponsoroi työnantajani Evoke. Niin siistiä! Siitä pian lisää, pyörä kotiutuu tänään!

Puss,
Elina