Hyvinvointi

Uupumus tulee varkain

30.11.2017 Teksti: Elina Hovinen

Jo vuosi ennen varsinaista lopullista uuvahtamista, tunnistin ensimmäiset merkit. Ne olivat masennuksen merkkejä. Ne olivat niitä samankaltaisia tuntemuksia, joita minulla oli silloin kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen. En suostunut hyväksymään merkkejä oikeiksi, vaan selitin ne itselleni ja läheisilleni ohimenevinä. Selitin ne aina jonkin sen hetkisen tilanteen synnyttämiksi. Nyt on stressiä. Juuri nyt oli tämä ja tämä, jonka vuoksi mun ajatukset ovat negatiivisia. Kyllä tämä tästä.

Väsymys kertaantui. En tiedä onko teillä kokemusta sellaisesta kokonaisvaltaisesta syvästä väsymyksestä? Kun olo on kertakaikkisen uupunut. Hereillä ollessa tuntuu kuin tarpoisi syvässä suossa harso silmillä. Mistään ei tunnu tulevan mitään. Jokainen pienikin askare tuntuu suurelta voimainponnistukselta. Joka aamu väsyttää, vaikka olisi nukkunut miten paljon.

Keväällä huolestuin hiustenlähdöstä, hiuksia lähti jokaisella pesukerralla tukoittain. Keho yritti saada minua ymmärtämään tilannetta. Oli virtsatieinfektioita toisen perään, päänsärkyä, väsymys oli kaiken aikaa läsnä, ihon kunto meni todella huonoksi, oli fyysisiä kipuja eri puolilla vartaloa ja lopulta tuli vielä välilevynpullistuma. Ramppasin lääkärillä ja rupesin syömään aamuisin kourallisen erilaisia vitamiineja.

Lopulta olin jo niin uupunut, ettei mistään tullut mitään. Pinna oli jatkuvasti ylikireällä. Hermot menivät pienestäkin vastoinkäymisestä. Myöhemmin mukaan tuli itkeskely. En saanut pidettyä kiinni yksinkertaisistakaan aikatauluista. Unohtelin asioita ja tein virheitä. Ruoanlaitto viivästyi niin pitkälle, että lähdin kauppaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikilla oli jo kova nälkä. Katastrofin ainekset leijuivat jatkuvasti ilmassa. Unohtelin hellan päälle, silitysraudan seinään ja minua sai aina odotella, koska en vain saanut ajatuksiani sen verran kasaan, että olisin kerralla osannut miettiä, onko minulla kaikki mukana: vaatteet päällä, lompakko, avaimet ja kännykkä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta kyllä vain tuotti vaikeuksia.

Unohtelin asioita ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa. Kysyin lapsilta helposti viisi kertaa ”oletko tehnyt läksyt?” tai ”oletko pessyt hampaat?”. Ymmärsin vasta kun minulle tiuskaistiin kovaan ääneen ”äiti, sä kysyit sen jo neljä kertaa”.

Vaatteet saatu: Jack Wolfskin / Scandinavian Outdoor

Minulla oli ollut jo pitkään päässäni sellainen tunne, ettei sinne mahdu mitään. Yritin ottaa kaistaa rauhoittumiselle kuuntelemalla äänikirjoja, pelaamalla aivot narikkaan -pelejä ja neulomalla. Saatoin istua yksin jäähtyvässä saunassa tunninkin selvittelemässä solmuun menneitä ajatuksiani ja itkeä. Toistuvat epäonnistumiset ja alisuoriutumiset nakersivat itseluottamustani pala kerrallaan. Itseluottamuksen murentuminen imaisi minut koko ajan tiukemmin tummiin ajatuksiin. Voimavarojen vähentyminen sai minut voimaan koko ajan vain huonommin, koska koin jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumista kaikilla elämän osa-alueilla. Kieltäydyin näkemästä ystäviäkin, koska koin olevani muille vain taakaksi. En uskonut, että kukaan haluaisi olla minun kanssa, koska olen niin ankeaa seuraa. Päähäni ei mahtunut, että kukaan voisi rakastaa minua, koska en itsekään näe itsessäni mitään hyvää.

Oudompien ihmisten seurassa onnistuin olemaan puhelias, hymyilevä ja iloinen. Latasin akkuja erilaisissa pr-tapahtumissa (niihin, joihin kulloinkin jaksoin mennä), joissa sain aina pienen hetken tuntea olevani ihan normaali. Keskustelunaiheet pysyvät oudompien ihmisten kanssa aina sopivan kevyellä tasolla. Somen päivittäminen on ollut minulle myös keino pitää itseni aktiivisena ja positiivisena.

Mä ihan oikeasti ajattelin, että ulkoiluhaaste olisi ollut ratkaisu tilanteeseen, mutta se oikeastaan laukaisi koko tilanteen. Haasteen alkaessa vihdoinkin myönsin itselleni, että kaikki ei ole nyt hyvin. Ajattelin, että käyn työspykologilla vähän jäsentelemässä ajatuksia ja jatkan siitä sitten töihin. Sillä reissulla olen edelleen. Psykologi passitti minut lääkärin kautta kotiin lepäämään työuupumusta pois ja tekemään asioita, joista tulee hyvä mieli.

Kuukauden sairasloman aikana tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan rajustikin. Välillä on tuntunut, että asiat selviävät kyllä varmasti parhain päin. Toisena hetkenä minusta on tuntunut, etten jaksa edes hengittää. Useina iltoina olen kaivautunut nukkuvan mieheni syliin tiukemmin ja yrittänyt saada jatkuvasti laukkaavaa sydäntäni rauhoittumaan ja antamaan tilaa unelle. Ahdistavat ajatukset pitäisi osata vain työntää pois ja luottaa, että elämä kantaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä hetkellä olo on jo parempi. Asioiden kohtaaminen ei ole ollut helppoa. Väitin psykiatrille vastaan, että en ole masentunut, vaikka itse ihan hyvin tiesin olevani, olleeni jo jonkin aikaa. Masennukseen toisen kerran sairastuminen tuntuu suurelta epäonnistumiselta. Syytin itseäni siitä, ettenkö ollutkaan oppinut kahden vuoden tiiviistä psykoterapiasta mitään. Tiedän nyt, että olen oppinut paljonkin. En enää vajoa ihan niin syvälle, vaan olen pystynyt pitämään itseni siinä vedenpinnan tuntumassa eikä pää ole käynyt kuin lyhyitä hetkiä pinnan alla.

Tiedän miksi näin kävi ja mitä seuraavalla kerralla pitää tehdä toisin. Masennukseen on aina syy, näin minä uskon. Kun sen syyn selvittää ja tekee ratkaisuja sen suhteen, voi parantua.

Tänään on ollut pitkästä aikaa ihan hyvä päivä. Tänään tuntuu, että asiat selviävät vielä parhain päin. Lepään vuoden loppuun asti ja vuodenvaihteessa alkaa uudet tuulet. Kirjoitan ja sometan sen verran kuin jaksan. Tämä nyt teille tiedoksi. Kyllä minusta tulee taas oma iloinen itseni, kun saan voimat takaisin ja akut täyteen.

Elämä kantaa.

Kommentit (25)

Niin tuttua! Sitä on armoton monesti itseään kohtaan ja myös sokea. Hyvä, että sulla on nyt aikaa levätä ja hengittää.

Tsemppiä sinulle Elina kovasti ja kiitos rehellisestä tekstistäsi. Tämä kosketti, kun kokee itsekin olonsa kovin mollivoittoiseksi. Hienoa, että pystyt näkemään valon tunnelin päässä, koska siellä sitä varmasti on. Levollista joulunodotusta!

Kuulostaa yhtäältä tutulta ja toisaalta pelottavalta – masennus siis voi päästä uudelleen niskan päälle? Itse masennuksen sairastaneena olen ollut siinä uskossa että sen koettelemuksen jälkeen tunnen itseni tarpeeksi hyvin pitääkseni sen loitolla.

Itsellä se alkoi unihäiriöinä, sitten tuli jatkuva ärtymys ja keskittymisongelmat. En pystynyt edes lukemaan yhtä kappaletta tekstiä. Nyt jos alkaa oireita olla (joka on muuten yleensä ensiksi juuri tuo sama – nukkumaan mennessä kun pitäisi rauhoittua, sydän vain hakkaa ja happi loppuu), olen saanut tilanteen ajan kanssa kääntymään parempaan päin lähinnä himmaamalla aikatauluja.

Mutta hyvä kun otit asian esille niin tietää varoa entistä enemmän – tsemppiä sinulle, ”onneksi” tiedät jo mikä itsellesi on parasta!

Mitään fiksua en osaa sanoa. Mutta voimia kovasti <3

Itku kurkussa luin tätä, niin tuttua tekstiä.. itselläni kanssa masennus taustaa, ja juuri samanlaisia juttuja tunnistan itselläni olleen.. Tämä syksy on kanssa ollut haastava, pitää todella pitää huolta siitä että itse jaksaa haastavan ja kiireisen arjen keskellä.. Ihana että olet saanut apua, ja ihana että kirjoitit tästä! Kiitos ja kaikkea hyvää ja voimia eteenpäinkin. Valoa kohti, sanoi mummo lumessa..! ♥️♥️♥️♥️

Pitkään olen sinun blogia olen seurannut. En yleensä kommentoi. Mutta kiitos tästäkin rohkeasta kirjoituksesta! Arvostan suuresti. Paljon voimia sinulle! Ja lempeitä tuulia.♡

Kiitos tästä Elina <3
Luin tekstisi monta kertaa läpi. Kirjoittamasi kuulosti pelottavan tutulta.
Olen viimeisen parin viikon aikana havahtunut pohtimaan omaa tilannettani. Enkä edes ole osannut ajatella kuinka loppu oikeasti olen. En muista koska olisin viimeksi nukkunut kunnolla, niin etten heräile yöllä tai että aamulla tuntisi itsensä hyvin levänneeksi. Itkuun pillahtaminen kesken työpäivän ei ole normaalia mutta jotenkin sitäkään ei ole osannut tai halunnut ns. kyseenalaistaa. Aikaa kun miettii taaksepäin niin viime keväästä en muista juuri mitään muuta kun tehneeni 10-14 tunnin työpäiviä. Liika tunnollisuus on raskasta. Töissä ajatukseni katkeaa vähän väliä enkä muista mitä olin tekemässä, ärsyttää, turhauttaa, itkettää… Töissä kun et voi hermostua työkavereille ni teen sitä sitten kotona, pinna palaa ja lapset joutuu ns. tulilinjalle. Sen jälkeen taas pyydän anteeksi kun hermostuin jostain ihan typerästä ja meen vessaan itkemään huonoa äitiyttä. Olen nyt koittanut karsia kaiken ylimääräisen pois ja töissäkin tehdä ainoastaan hommat mitkä minulle kuuluu. Tähän asti kun olen tehnyt muittenkin hommia pyydettäessä. Nyt yritän ottaa omaa-aikaa, koota ajatuksia ja katotaan miltä tuntuu.

Kiva kun kirjoitat tämmöisestä asiasta. Harvemmin ääneen puhutaan masennuksesta ja työuupumisesta.
Hyvä kirjoitus. Voimia.

Ihana että joku puhuu näistä asioista ääneen!

Voimia sinulle ❤ anna itsellesi aikaa… Samassa veneessä ollaan! Töihin olen palannut 4kk sitten ja edelleen olen toipilas. Pelkään vähän väliä putoanko kohta taas rotkoon. Onneksi on terapia ja lyhennetty työaika…

Voimia! ❤️

Kuulostaa tutulta ja ymmärrän hyvin mistä puhut. Olin vuosi sitten niin uupunut ettei mitään tolkkua. Olin pitänyt itseni liikkeellä kovalla treenaamisella ja älyttömällä työmäärällä. Kun lopulta pysähdyin se oli menoa alaspäin hurjaa kyytiä. Puoli vuotta olin sairauslomalla ja töihin paluu tuli kuitenkin liian nopeasti. En ehtinyt kuntoutua. Nyt jouduin kohtaamaan väsymisen uudelleen, mutta toki eri mittakaavassa. Koitan mindfullnessin ja terapian kautta oppia kohtuullisuutta etten aina vetäisi itsestäni viimeisiä irti vaan tekisin tietoisesti asioita lempeämmin.
Voi hyvin ja toivon sinulle kaikkea hyvää ❤️

”Ahdistavat ajatukset pitäisi osata vain työntää pois ja luottaa, että elämä kantaa.” Ei kai sentään? Ahdistavat ajatukset on hyvä antaa tulla ja hengitellä ne pois. Olo helpottuu paremmin kuin väkisin niitä pois työntämällä. Hengenveto kerrallaan. 💜

Ei nyt ihan noin mustavalkoisesti, mutta yöllä ei ole hyvä aika vatvoa ja velloa niissä samoissa synkissä ajatuksissa, joille ei juuri siinä hetkessä voi tehdä mitään. 🙂

Oot hurjan rohkea ja aito. Kiitos! <3

❤️ Ihana Elina , voimia Sinulle!

Voimia! Susta on mihin vaan ❤

Hei, kiitos avoimesta kirjoituksestasi. Minullekin some on sellainen positiivisuuden väline, on ihanaa että instasta ja facebookista voi kelailla taaksepäin elämän ihania herkiä, kuvia ja muistoja. Minusta se ei ole esittämistä, että postaa lähinnä vain positiivisia asioita (viittaan siis itseeni), vaan se on positiivisiin asioihin keskittymistä, nyt ja katsellessa taaksepäin, samalla myös ehkä eteenpäin. En ole itse ollut masentunut mutta muuta haastetta on elämässä ollut. Toisaalta sen ansiosta osaan olla tosi kiitollinen kaikesta hyvästä elämässäni. Toivon sulle ihan mielettömästi voimia, tsemppiä ja kaikkea hyvää. Sehän se merkki paremmasta onkin että aallonpohjat eivät enää ole niin syviä, vaikka helppoa ei olekaan. I know. <3

Upeaa, että kirjoitat asiasta avoimesti. Masennuksen kokeneena osaan samaistua myös siihen, että juuri sieltä uupumuksesta käsin tällaisten asioiden myöntäminen ja niistä puhuminen tuntuu erityisen vaikealta. Masennuksesta on niin paljon helpompi puhua silloin kun se ei ole akuutisti päällä ja silloin myös ymmärtää, ettei tilanteessa ole mitään hävettävää.
Suosittelen lämpimästi mindfulnessiin tutustumista ja erityisesti kirjaa Mielekkäästi irti masennuksesta (Williams, Teasdale, Segal).

liikkujanainen.blogspot.com

Rohkea ja hyvä kirjoitus! En väheksy kokemustasi omasta voinnistasi, mutta olethan tarkistanut kilpirauhasarvosi? 🙂 Tsemppiä toipumiseen!!

Hurjasti voimia!!! ♥️

Komppaan Mannaa. Kannattaa, jos mahdollista tai yhtään arvelet, että olisi syytä, käydä kilpparista enemmän tietävän lääkärin pakeilla. Usein arvot katsotaan työterveydessä peruspakettina, mutta ei välttämättä yhdistetä muihin oireisiin tai katsota niitä laajemmin suhteessa muihin arvoihin.

Voimia toipumiseen. Tutulta kuulostaa. Itsensä kanssa toimeentuleminen ei ole mikään helppo juttu. Tekstistäsi on jo aiemmin huokunut nämä fiilikset tai jotain olen kuvitellut rivien välistä lukeneeni. Hyväksyminen on hyvä alku.

Hei. Toivon sinulle voimia päästä vaikeasta tilanteesta eteenpäin❤❤. Terveisin minna malja

Kiitos avoimesta tekstistä ja voimia!

Itsellä avioero 6kk sitten ja vaikka kaikki on mennyt tavallaan OK niin on tämä todella raskasta ja kuluttavaa ja lasten takia pitää jaksaa olla päällisin puolin se vahva aikuinen ja tukea heitä koska heille tietysti vielä iso elämän muutos. Mutta mä koen että oon ihan loppu. En tiedä olenko oikeasti ” ihan loppu” mutta välillä olen miettinyt pitäisikö mennä lääkäriin. En koe olevani masentunut vaan moni moni asia on paljon paremmin kun ennen ja olen vapaa ja voin hengittää ja elää. Ihana tunne. Silti itku on koko ajan herkässä ja koen olevani ihan voimaton ja en kestä mitään vastoinkäymisiä. En jaksaisi enään näitä sumplimisia ja exän kanssa vatvoa ja neuvotella ja riidellä asioiasta vaan toivon että olisi jo vuosi mennyt ja tilanne tasoittunut.
Mistä sen masennuksen erottaa?

Kiitos Elina rehellisestä postauksesta. ❤️ Itsekkin kaksi kertaa keskivaikean masennuksen sairastaneena ja psykoterapiassa 1,5 vuotta käyneenä voin lähes kaikkeen kirjoittamaani samaistua. 🙏🏻 Toipuminen on rankkaa, mutta se antaa aina voimaa että välillä todella on niitä hyviä päiviä välissä ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Itselläni ei ollut sama tilanne siinä mielessä, ensimmäisellä parin kuukauden sairaslomalla olin sinkku sekä tajuttoman yksinäinen, eikä välit omaan perheeseen ole läheiset. Toisella kertaa ahdistava parisuhde lisäsi masennusta ja ahdistusta, venyttäen sairaslomaani 9kk:n pituiseksi. Kun vihdoin uskalsin antaa itselleni luvan erota siitä tuhoavasta suhteesta oltuani puoli vuotta sairaslomalla, aloin pikku hiljaa parantua.

Voimia, voimia ja voimia. ❤️❤️❤️ Tiedän niin hyvin mitä käyt läpi (vaikken kuitenkaan siltikään edes tiedä). Olet kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin. 🌸

Niin tuttua! Sitä on armoton monesti itseään kohtaan ja myös sokea. Hyvä, että sulla on nyt aikaa levätä ja hengittää.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *