Juoksu 4.10.2015

Vaarojen Maratonin kisaraportti

Teksti: Elina Hovinen

Saavuin perjantai-iltana SuuntoSalomonin juoksutiimin kanssa Kolille. Torstain ja perjantain vatsa oli ollut ihan ihmeellinen ja ikävä. Liekö jännitystä? Jännitystä lisäsi vielä perjantain ja lauantain väliselle yölle luvattu myrsky, jonka vuoksi Vaarojen Maratonin ultramatka, 130 kilometrin kisa, peruuntui. Hyvä niin, nimittäin heräilin yöllä siihen kun tuuli ulvoi mökin nurkissa. Aamulla kisapaikalle ajellessa näimme useita sähköpylväitä ja puita kaatuneena. Varsin viisas päätös järjestäjiltä oli perua tuo kahdeltatoista yöllä alkavaksi suunniteltu kisa. Toisen ultramatkan, 86 kilometrin kilpailu, alkoi seitsemältä aamulla ja oman 43 kilometrin kilpailun ensimmäiset lähtölaukaukset kuuluivat ilmoille yhdeksän aikaan. En lähtenyt tukkimaan ensimmäisen lähtöryhmän juoksijoiden tietä, vaan lähdin seuraavassa ryhmässä.

Heräsin aamulla kuuden aikaan ilman herätyskelloa. Onneksi heräsin, nimittäin herätyskello ei jostakin syystä herättänyt. Hipsin hiljaisen mökin keittiöön keittelemään puurot ja kahvit. Söin lautasellisen puuroa, banaanin ja karjalanpiirakan. Join päälle kahvin ja yhden törpöllisen vielä urheilujuomaa. Aamulla maha tuntui aika rauhalliselta ja jalat yllättävän vetreiltä ja hyvältä.

Kisapaikalle ajaessa jännitys alkoi hiipiä ja paheni vain ennen lähtölaukausta. Kävin kisajärjestäjän kuvaajien haastateltavana, sain kisajärjestäjän gopro-kameran reitille mukaan ja reppuuni kiinnitettiin gps-laite, jotta kuvaajat osasivat tulla ottamaan oikeasta kohdasta reitiltä kommentit talteen. Tämä oli myös kiva muun juoksutiimin kannalta, sillä he juoksivat 15 kilometrin kisan ja osasivat ajoittaa saunomiset ja syömiset sen mukaan, miten mun matka etenee.

Sain kisaan Salomonilta lainaan S-Lab Speed -polkujuoksukengät, joita olin keskiviikon iltalenkillä aiemmin testannut. Tykästyin kenkiin toulloin. Tuo malli sopii mun jalalle kaikista Salomonin tähän mennessä testaamistani kengistä parhaiten. Vähän mietitytti lähteä uusilla kengillä, mutta mietitytti kyllä koko tempaus. Kyllähän se hullulta tuntui lähteä näin vähillä juoksemisilla, mutta halusin ehdottomasti päästä kokemaan tuon polkujuoksukisojen kuningaskilpailun.

Reppu täyteen vettä, geelien tarkistus, vielä vähän vessapaperia varuiksi. Repun remmien kiristys, varusteiden tsekkaus ja pomppimaan lähtöalueelle. Jännitti aivan hulluuteen asti. Palelikin. Ilma oli aika vilpoinen, jonka vuoksi puin takinkin pitkän treenipaidan päälle. Trööt ja menoksi. Olin ensimmäisen kilometrin ihan hurmiossa. Itkunkin siinä tirautin itsekseni, että nytkö tämä vihdoinkin tapahtuu. Mä olen Vaarojen Maratonilla!

Ensimmäiset 12 kilometriä oli silkkaa nautintoa. Reitti oli oikeastaan 17 kilometriin saakka aika iisiä ja mukavaa. Ei minkäänlaisia vaikeuksia, jos nyt mun kompurointia ei oteta lukuun. Muutaman kerran keskittyminen herpaantui kameraa tai muuta kaivaessa ja olin neljä kertaa yhteensä turvallani. Jonkun kaatumisen jälkeen rupesin kaivamaan geelejä repun sivussa olevasta verkkotaskusta ja käteeni löytyi enää kaksi geeliä. Olin ehtinyt ottaa vasta yhden ja suunnitelmana oli ottaa puolen tunnin välein geeli. Iski pieni paniikki. Kahdella geelillä en kyllä maaliin selviä. Yritin lohdutella itseäni, että onhan mulla vielä Maxi Tupla, kaksi banaania ja sipispussi. Jospa mä niillä selviäisin. Sitten tuli Sikosalmen ylitys ja sen jälkeen tuli ensimmäinen juomapiste. Juomapisteellä harmittelin ääneen geelien putoamista ja joku nainen osasi kertoa, että joku mies oli poiminut pudonneet geelini mukaan. Hetken siinä odottelin tuota miestä saapuvaksi, mutta mulle rupesi tulemaan sen verran kylmä, että päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Takin olin riisunut jo aika alkuvaiheessa pois. Lapsuuden aikainen tuttu tuli juomapisteelle samaan aikaan ja antoi minulle yhden omista geeleistään! ❤️ Jotenkin sana geelien puuttumisesta kiiri ja asia tuli kanssakilpailijoiden kanssa puheeksi ja sain ihanilta ihmisiltä riittävästi geelejä, joiden voimin selvisin loppuun saakka! Kiitos teille jokaiselle, jos tämän tekstin pariin jotakin kautta löydätte! Pakko mainita tässä välissä, miten ihana henki näissä polkujuoksukisoissa aina on. Toisia autetaan ja tuetaan, läppää heitetään niinku oltais kaikki vanhoja tuttuja keskenään.

Juomapisteen jälkeen alkoikin sitten se paljon peloteltu Ryläys. Ei sitä turhaan sanottu vaikeaksi. Se oli todella vaikea. Ensin raskasta nousua kivikossa ja juurakossa ja sitten vaikeaa ja teknistä laskua. Kaatumisista viisastuneena päätin, että pysähdyn aina ottamaan geelin tai kaivamaan kameraa. Keskittyminen ei saanut hetkeksikään herpaantua polusta, muuten käy huonosti. Ryläyksen kivikkoisessa laskussa säikähdin pahanpäiväisesti, kun kengännauhat juuttuivat johonkin oksaan. Onneksi oksa oli niin vahva, että sain vedettyä itseni takaisin oksan luo ja sain irrotettua jalan turvallisesti pois. Onneksi nauhatkaan eivät katkenneet.

Jonnekin Ryläyksen huipulle, noin 23 kilometrin kohdalla, pistin piknikin pystyyn ja kaivoin repusta banaanin ja sipsit. Olin hetken tuota aiemmin tajunnut, että veden sijaan reppuun olisi pitänyt laittaa urheilujuomaa ja päätin suolanpuutetta korvata sipseillä. Evästauon jälkeen olo koheni ihan huomattavasti ja jalka rupesi taas nousemaan ihan eri tavalla. Pelkäsin, että vatsa ei kestä evästaukoa tai nostattaa eväät ylös, mutta onneksi ei tullut mitään ongelmia. Ryläys oli pitkä ja vaikea. Odottelin 33 kilometrin rajapyykkiä kuin kuuta nousevaa, sitten olisi enää 10 kilometriä matkaa jäljellä. Neljään ja puoleen tuntiin asti, eli tuohon 30 kilometriin asti matka oli taittunut Ryläyksestä huolimatta aika kivasti. 33 kilometrin jälkeen reitti muuttui aika tylsäksi, kun palattiin tielle. Töpsöttelin juoksua muistuttavalla askelluksella eteenpäin ja ylämäet kävelin. Heitin läppää kaikille ja yritin mennä ilon kautta. Herjasin, että nyt vikat kymmenen kilometriä on mahdollisuus tehdä oma kympin enkkari, kun on jo kevyt alkulämpö alla. 😀 Juoksin 36-37 kilometriin asti ja sitten jotenkin lopahti kiinnostus. 36 kilometrin kohdalla tein visiitin puskabajamajaan ja maha alkoi antaa sellaista merkkiä, että kohta leipoo kiinni. Soitin Ramille ja nauroin, että nyt ei kiinnosta enää juokseminen.

Puhelun lopetettua takaani tuli pitkä mies, jolla kramppaili jalat. Nauroin hänelle, kun hänkin heitti kävelyksi, että ”tiesitkö, että tänne on tultu juoksemaan?” 😀 Yritettiin vähän juosta, mutta ei siitä oikein tullut mitään ja päätettiin suosiolla kävellä. Käveltiin melkein koko loppumatka yhtämatkaa, kunnes rannassa ennen viimeistä nousua odotti keskiviikon yhteislenkillä tapaamani Tuomas. Hän kannusti vaihtamaan juoksuksi. Sanoin hänelle, että juokseminen ei kyllä nappaa enää yhtään. Hän kuitenkin sai minut ottamaan vielä pieniä juoksuspurtteja. Hän tuli mukana aika pitkän matkaa, otti kuvia ja kannusti. Samalla hän näytti gps-seurannasta, että 86 kilometrin kisan johdossa on projektin valmentaja Janne Hietala ja hän on ihan mun kintereillä. Olin ihan fiiliksissä ja onnellinen Jannen puolesta! Olin myös omasta puolestani tosi iloinen, nimittäin loppu häämötti jo todella lähellä, mutta vielä oli todella raskas ja vaikea nousu selvitettävänä. Olin kuitenkin tuossa vaiheessa vielä tosi hyvävoimainen, pelkäsin vain mahani puolesta, että loppupäivä menee kärsiessä, jos vedän itseni äärirajoille. Ennen kilpailuun lähtöä olin luvannut itselleni, että nautin matkasta ja kokemuksesta ja sen lupauksen kyllä pidin.

Mulla oli itselläni salainen haave, että tulisin kuudessa tunnissa maaliin, mutta se lipui käsistä kun päätin heittää kävelyksi. Hoin matkalla itselleni, että mun ei tarvitse todistella kenellekään yhtään mitään. Teen tämänkin vain itseni vuoksi.

Ihan viimeisessä nousussa kajahti tosi kauas Salomonin ja Amerin jätkien huuto ”HYVÄ ELINAAAAA!”, Antti sieltä leukaili, et mun piti tulla kädet pystyssä juosten maaliin ja jotain muuta mitä kaikkea älytöntä mä olin taas mennyt lupailemaan ennen kisaa. 😀 😀 Tuli ihan sikahyvä fiilis kannustuksista, heitin läpyt ja kurvasin ihan viimeiseen nousuun, jossa oli ihana Henriikka, joka kannusti mua juoksemaan vikan nousun ja taisi tulla rinnalla maaliin asti. Seuraavassa mutkassa oli tiimin loput naiset huutamassa ja hurraamassa! 🙂 Yritin juosta muutamat metrit, mutta tuntui että keuhkot halkeaa ja jalat on niin pökkelöt, että oli pakko kävellä maaliin, paitsi ensin yritin kurvata hotellin taakse, siis ihan päinvastaiseen suuntaan missä maali on. 😀 Löysin kuitenkin maaliin ja olin ihan pökkeröinen. Oli ihan usvainen olo ja siinä hölötin kaikenlaisia kokemuksia reitin varrelta. Halusin ensimmäisenä vain syömään, mutta sitä ennen piti käydä vielä antamassa vikat haastattelut kameralle ja luovuttamassa gopro.


Tämä nauratti! 😀 Missä ne kaikki urheilijat on? 😀


Kuva: Tuomas Sovijärvi

En ottanut montaakaan kuvaa reitiltä. En vain jaksanut keskittyä kuvaamiseen, halusin keskittyä metsässä olemiseen ja itse tapahtumaan. Odotellaan tapahtuman virallista videoa, josko sitä kautta välittyisi fiiliksiä paremmin kuin kuvien välityksellä.

Vaarojen Maratonista jäi ihan älyttömän hyvä fiilis! Kokemus oli todellakin aivan huikea! Tätä ei voi mitenkään verrata katumaratoniin, ei fiiliksien, itse juoksemisen, kropan tuntemuksien eikä oikein minkään muunkaan suhteen. Reitti oli katumaratoniin verrattuna todella paljon vaativampi ja raskaampi, mutta kuitenkin jollakin jännällä tavalla helpompi. En tiedä mistä tämä fiilis tulee, koska raskas se oli ja olin kuitenkin aika kaikkeni antanut, mutta silti se oli enemmän voimauttava ja vahvistava kokemus kuin jotenkin näännyttävä. En tiedä voiko sitä oikein edes mitenkään kuvailla, se täytyy kokea. Suosittelen todella lämpimästi.

Reissuun mulla meni 6:57 minuuttia noin suurinpiirtein. Voisi kuvitella, että olisin fyysisesti ihan raunioina ja sykemittarikin kyllä sanoi, että nyt pitäisi palautella kellon maksimiajan 120 tuntia, mutta jalat ovat rasitukseen nähden aika hyvässä kunnossa. Portaat tulin aamulla suht kepeästi alas ja havahduin tänään ottaessani juoksuaskelia, että kappas tämäkin sujuu. Lihaskipua toki on ja huomenna varmasti vielä vähän enemmän, mutta yllättävän vähän!

Tässä hurmoksessa jo kelasin, että mitä jos osallistuisi ensi vuonna kaikkiin Buff Trail Tourin osakilpailuihin. Olisko aika kreisiä?

Kiitokset juoksutiimille ja muulle taustajoukolle tästä upeasta mahdollisuudesta!

*Kuvat juoksijoista on Vaarojen Maratonin Facebook-sivuilta

Kommentit (14)

[…] Keväällä 2015 hain mukaan #suuntosalomonteam’iin, jonka ohjattu puolen vuoden treenirupeama huipentui Kolilla juostuun Vaarojen Maratoniin, joskin meistä vain Elina lähti tuolle 43 km matkalle. Mimmi saapui maaliin vajaan seitsemän tunnin metsäseikkailun jälkeen, ja kisaraportin voi lukea hänen blogistaan. […]

Olipa kiva kuva- ja kisaraportti! Onneksi olkoon hienosta suorituksesta! 🙂

Kiitos Sara! 🙂

Kiva kisaraportti! Pitäisiköhän sitä itsekin ensi vuonna…

Kiitos!

Pitää ehdottomasti! 🙂 Jos ei just tuo kisa, niin edes joku muu osakilpailuista? Nuo kaikki kisat on tosi kivoja (ainakin ne missä mä oon ollut mukana).

No, katsotaan miten toi Helsinki City Trailin puolimara menee, että onko ääni kellossa erilainen sen jälkeen 😀

Haha, joo.

Mut ei kannata turhaan pelätä sitä matkaa tai kestoa, nimittäin se menee jotenkin ihan omalla painollaan, vaikken mäkään ollut edes treenannut.

Onnea hienosta suorituksesta!

Osallistuin itse viikonloppuna Sipoonkorpi trailiin. Ensimmäinen polkujuoksu 10km. Olisi varmaan jäänyt juoksematta, jos en olisi saanut niin paljon tsemppiä blogiasi lukiessa. Mietin pitkään, että lähdenkö, onneksi lähdin.
Nyt sinne poluille on sitten päästävä uudelleen Mahtavaa, kiitos Elina!

Kiitos Mari!

Eikä! Vitsi miten kiva kuulla! Meni nähtävästi kivasti, kun uudestaan pitää päästä? 🙂

Kiitos itsellesi, ihan mahtava kuulla tällaisia juttuja, tämän takia blogia on kiva kirjoittaa! 🙂

Kivaa luettevaa. Onnea taipaleesta! Itse olen osallistumassa ensi keväänä NUTS Karhunkierrokselle, ihan innolla odotan! Mitä vinkkiä antaisit kenkien suhteen? Kannattaisiko olla vettä hylkivät tai muuten erityiset, vai menitkö tavallisilla lenkkitossuilla?

Moikka,

NUTS Karhunkierrokselle kyllä suosittelisin polkujuoksuun tarkoitettuja kenkiä. Niissä on nimittän kuvioidumpi pohja, joka helpottaa liikkumista ja pohjakuvioinnin ansiosta kengät on pitävämmät myös märällä kalliolla. Kovin kivikkoiseen ja liukkaaseen maastoon suositellaan nastakenkiä. Missä päin asut? Salomon järjestää testilenkkejä, joissa pääsee kokeilemaan polkujuoksukenkiä. Useimmissa kisoissa Salomon tarjoaa myös juoksun ajaksi testiin kenkiä. Nuo mun lainakengät olivat juurikin tuollaiset testikengät.

Kengän malleja on sitten taas yhtä laaja kirjo kuin asfalttikenkiäkin, mutta kokeilemalla ja kysymällä löytyy omaan jalkaan sopiva malli.

Tsekkaa, josko tästä olisi apua: http://sykesport.fi/juoksu/polkujuoksukengan-valinta/

Mutta huikeeta, että olet lähdössä Karhunkierrokselle! Kateeksi käy!

Asun Helsingissä muuttamassa pian Espooseen. Kiitos vastauksestasi, kurkkaan tuon linkin ja pitääpä ottaa selvää noista testikengistä. Viime vuonna vuoksin Bodom Trailin (lyhyen 12km), se meni hyvin tavallisilla lenkkareilla, mutta taitaa tuo Rukan maasto olla erilaista 😀

Tai lähinnä, että oliko nuo sinun lainaamasi kengät mielestäsi välttämättömät?

Olipas kiva teksti! Varmasti upea kokemus kaikkineen. Ja palkitseva: Maalissa fiilis varmasti oli joka tapauksessa hieno. Ja nuo maisemat. <3 Wau.

Moi,

Mukava teksti ja kuvasi upeasti tätä hienoa tapahtumaa. Taidettiin juosta peräkkäin – tai lähinnä yritin pysyä kannoillasi – jostain 8km aina tuonne ”lossille” asti (oli muuten nopein polkupätkä minulle koko lenkillä). Taidettiin muutama sananenkin vaihtaa. Hienoa että pääsit maaliin asti. Keep ongoing!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *