Ajatuksia

Vahvuus on ansa

16.8.2019 Teksti: Elina Hovinen

Olen aina pitänyt itseäni vahvana. Selviytyjänä. Ennen osasin aina pitää tunteeni kurissa ja selviydyin kiperistäkin tilanteista. Psyykkasin itseni sietämään vastoinkäymisiä ja hoin itselleni, että kestän mitä vain. Anna tulla, minä kyllä kestän. Kylmähermoisesti tartuin aina toimeen ja työnsin tunteet syrjään – halki, poikki ja pinoon.

Tähän ikään mennessä kohdalleni on osunut monenlaista haastetta ja vastoinkäymistä. Heikkona hetkenä ajattelen, että liikaa yhdelle ihmiselle. Jokaisen elämässä haasteet ovat henkilökohtaisessa mittakaavassa, joten vastoinkäymisiä on turha vertailla keskenään. Haasteista johtuva kipu ja tuska on aina yksilöllistä.

Kaikesta olen selvinnyt. Jokaisesta kolhusta olen jotakin oppinut, mutta välillä toipuminen on vaatinut pidemmän ajan ja perusteellisemman asian perkaamisen.

Viime aikoina mun korvaan on särähtänyt se, kun sanotaan, että vastoinkäymiset vahvistaa. Monilla on tarve korostaa selviytymistä ja pärjäämistä. Ihan kuin se tekisi ihmisestä jotenkin paremman. Minäkin kestin aikani, kunnes raja tuli vastaan ja sivuun työnnetyt tunteet ryöppysivät yli. Minun kohdallani vastoinkäymiset tekivät minusta ”heikon”. Minusta tuli lopulta herkkä, kun uskalsin myöntää, etten kestäkään ihan kaikkea. Minullakin on lupa olla heikko ja tarvitseva.

Olin kasvattanut ympärilleni suorittajan ja selviytyjän kuoren, josta muodostui mulle ansa. Kuori oli vahva. Määrittelin itseni sen kautta ja sisimpäni jäi pimentoon. Minulla ei ollut rohkeutta olla oma itseni. Viime vuosina olen nakertanut pala palalta kuorta pois ympäriltäni ja yrittänyt löytää sen alta todellisen itseni. Vähitellen alan päästä käsiksi identiteettini ytimeen. Se ei ole suorittaja ja selviytyjä, vaikka olen edelleen toimelias ja keksin ratkaisuja selvitä kiperistäkin tilanteista. Se on jotakin muuta. Vielä totuttelen olemaan aidosti oma itseni.

Lue myös

Suosittelemme