Äiti hilluu mediassa ja repostelee elämällään blogissa – onko se noloa vai coolia?

Olen parin viime viikon aikana näkynyt mediassa. Iltalehti, Mtv3.fi ja Helsingin Sanomat kirjoittivat minusta ja blogistani artikkelit.

Otsikot olivat klikkiherkkiä, kuten ”Helkaa on kutsuttu lapsenhylkääjäksi”. Kukapa ei sellaista otsikkoa klikkaisi. Tämä toki tarkoittaa sitä, että juttuja luetaan pidemmällekin ja asiaakin varmasti saan sanottua näin paljon useammalle kuin vain blogini kautta. 

”Jos poikani ei tykkäisikään, että äiti hilluu mediassa ja retostelee kipeilläkin asioilla blogissaan.”

Kun sain tässä kirjoituksessa olevan kuvan kännykkääni, sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Se oli lapseltani, etäpojaltani. Ei ollut mitään tekstiä mukana. Hetken aikaa olin tosi pelästynyt. Jos poikani ei tykkäisikään, että äiti hilluu mediassa ja retostelee kipeilläkin asioilla blogissaan.

Mitä lapseni ajattelee tästä kaikesta? Blogini on saanut nopeasti näkyvyyttä ja lehtien palstoilla keskustellaan siitä etä-äidistä, joka suureen ääneen puhuu mediassa, että lapsi asuu jossain muualla. Kokeeko lapseni asian jotenkin noloksi ja ahdistavaksi?

Minä kysyin häneltä sitä suoraan. Olen alusta asti kysynyt jokaisen kirjoituksen kohdalla, onko tämä ok julkaista. Aina on ollut. Kuvista hän on tarkka, mitä saa laittaa. Kasvoja ei saa näkyä. Okei, en laita kasvokuvia. Entäs nämä lehtikirjoitukset? Olin niistäkin kysynyt etukäteen. Mutta silti jännitti, kun tuo kuva kännykkääni tuli ja kuulin, että olivat koulussa lukeneet kaikki koko luokka yhdessä Hesaria.

”Hyvä että joku puhuu siitä, että tää juttu on ihan tavallista meille”

Äiti tää on niin coolia. Se oli vastaus. Kaverit olivat olleet tosi vaikuttuneita lehtijutuista ja siitä, että uskallan puhua näin suoraan asiasta. Heille meidän perhetilanne on ollut alusta asti niin selviö, etteivät ole tajunneet hekään, etteivät kaikki oikein ymmärrä, miksi poikani ei asu luonani. ”Hyvä että joku puhuu siitä, että tää juttu on ihan tavallista meille”, olivat nuoret sanoneet.

Että tämä vastauksena heille, jotka ovat sitä mieltä, että retostelen perhetilanteellamme ja vahingoitan lastani tällä. Hän on 13-vuotias. Osaa sanoa jo ajatuksensa ääneen. Kysyin viikonlopun aikana monta kertaa. Sanoin, että saat sanoa suoraan, jos joku juttu ärsyttää, niin sitten muutan sen jutun. 

Kysyin, onko noloa, että äiti bloggaa tällaisesta aiheesta. Käsitteleehän tämä blogi suoraan häntäkin, tietenkin. Olen etä-äiti ja hän on etälapseni. En voisi kirjoittaa blogiani ilman, että käsittelisin hänenkin asioitaan. Ei ole noloa, oli vastaus. Hän pyysi saada lukea viimeisimmän kirjoitukseni, joka käsitteli etä-äitien kokemaa vihapuhetta ja ennakkoluuloja. Poikani oli pöyristynyt, että tällaista oikeasti tapahtuu. Hän sanoi, että minun tulee jatkaa kirjoittamista. Hän haluaa, että asiasta puhutaan.

Ymmärsin, että etä-äitiys on niin tavallista hänelle ja hänen kavereilleen, ettei sitä tarvitse häpeillä tai peitellä. Aikuisilla ne ennakkoasenteet ja -luulot ovat.

”Blogini kirjoittaminen ei ole vahingollista perheelleni.”

Tämä vahvisti näkemystäni ja sisäistä fiilistäni siitä, ettei tämä blogini kirjoittaminen ole vahingollista perheelleni. Toki tilanne voi muuttua, ja silloin pitää asiaa punnita uudelleen.

Nettietiketti ja se, miten paljon somettaa lapsistaan ja kertoa heidän elämästään blogissaan, on jatkuvan puheen ja polemiikin aihe. Poikani on sanonut suoraan, ettei mitään kuvia laiteta, niin en laita. Itse kuulun siihen kastiin, joka laittaa itsestään kuvia pilvin pimein nettiin. Jos joku niitä haluaa johonkin käyttää, käyttäköön. Olen laittanut myös nuorimmaisestani kuvia someen. Ymmärrän heidän näkemyksensä, jotka eivät laita. Mutta itse en jaksa olla niin ahdistunut siitä, mitä niillä saatetaan siellä netissä tehdä. Onhan ne netissä pilvipalveluissakin, johon useat kuvia tallentavat. En vain..jaksa ahdistua siitä. Se on minun tapani elää. Toisilla voi olla erilainen tapa.

Isäkuukaudet on miettinyt blogissaan, kuinka paljon jakaa ja mitä jakaa lapsistaan somessa: ”Itse olen taipuvainen ajattelemaan myös niin, että mikä voi lähteä leviämään, leviää varmasti. Erityisen varovainen olen silloin, kun kuvassa tai videossa on jotain hämmentävää/noloa, mutta hauskaa ja sööttiä. Tiedäthän – vaikkapa lapsi isän kalsareissa. Supersöpöä, mutta myös karmivan noloa.” 

Myös Mirvan Menomatkat on miettinyt lapsen kuvia somessa: ”Oon ehkä naiivi, mutta mietin että jos postaan typykästä vain sellaisia kuvia, joita itsestänikin voisin netissä katsella niin se on ok myös hänen mielestään. Sitten joskus vanhempana. Jossain tietoisuuden takamailla tajuan, että viimeistään teini-iässä saan tästä hyvästä hirveän ryöpytyksen niskaani,”

”Blogilleni hän on antanut siunauksensa.”

Hyviä pointteja molemmat. Lapseni onkin tuossa Mirvan mainitsemassa teini-iässä, ja osaa sanoa mielipiteensä suoraan, ja niitä kunnioitan. Ja blogilleni poikani on antanut siunauksensa. Se onkin ainut siunaus, jota tarvitsen. Myös lähivanhempi on sanonut mielipiteensä asiaan ja sitä kunnoitan myöskin.

Olen saanut mielenrauhan asiaan ja siksi pystyn olemaankin näin avoin blogissani. Koska ympärillä olevat läheiseni tukevat minua ja kannustavat jatkamaan. Oli upeaa saada tuo palaute omalta pojaltani. 

Joten aion hillua ja rellestää mediassa ja blogissani jatkossakin. Pus.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?