”Äiti, saanko mennä isin luokse asumaan?”
Miltä tuntuu, kun oma lapsi sanoo näin? Mikä oli niin paha tilanne, että se johti tuollaiseen pyyntöön?
Olen kertonut, miksi minusta tuli etä-äiti. Mutta se ei ole koko tarina. Sitä ennen tapahtui. Paljon.
Olen kertonut myös tarinaani vaikeasta parisuhteestani: Kuolemanvaarallinen ote ja Kupla, joka hajosi. Tarinat kertovat ajanjaksosta, jolloin elin elämäni vaikeinta aikaa. Miksi tilanne eskaloitui niin pahaksi, että lapseni ei halunnut enää asua luonani?
Voin tuolloin todella huonosti. Elin pelokkaana ja itseni hukanneena. Jokainen päivä oli vaikea. No, ei ihan jokainen päivä. Eihän kukaan jaksa elää suhteessa, jossa jokainen päivä on paskaa. Mutta niiden ihanien päivien jälkeen oli kolmekymmentä kamalaa päivää.
”Elin pelokkaana ja itseni hukanneena.”
Lisänä kuvioon astui masennus. Sen puhjettua pakenin todellisuutta myös vähän liiaksi baareihin. Oma minuus hävisi. Sitä alkaa kuvittelemaan, että on itse syypää kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Koko elämä murenee ympäriltä ja vanhat ystävät ja perhekin jää, kun ei ole energiaa mihinkään muuhun, kuin tuohon vallitsevaan tilanteeseen.
Poikani näki tämän kaiken. Hän näki pahan oloni ja kamppailuni, kun olin eksyksissä elämältä. Lopulta en kyennyt hoitamaan edes omaa lastani. Hän halusi isänsä luokse. ”Äiti, saanko mennä isin luokse asumaan?”
Luojan kiitos on isä, joka on tasapainoinen ja mahtava huoltaja. Poikani vietti useita kuukausia lähes kokonaan siellä. Vieraantuuhan siinä. Sain myöhemmin elämäni takaisin raiteilleen kovan ponnistelun ja ammattiavun kautta. Mutta jotain säröä oli jo tapahtunut.
Se särö pieneni, mutta se oli siellä. Isästä alkoi tulla pojalle yhä tärkeämpi. Minä löysin hyvän miehen, joka auttoi ja paransi osat haavoista. Jotkut haavat eivät häviä koskaan. Palasimme takaisin lapseni isän kanssa yhteisen poikamme hoidossa vuoroviikkojärjestelyyn ja se toimikin oikein hyvin useita vuosia.
”Isästä alkoi tulla pojalle yhä tärkeämpi.”
Kun muutto uuden vauvamme ja perheemme kanssa oli ajankohtainen, halusi poika jäädä tuttuun ympäristöön ja isänsä luokse. Tämän ymmärsin hyvin. Ystävät, isä, koulu ja isovanhemmat asuivat samassa kaupungissa. Miksi hän olisi siitä halunnutkaan lähteä pois?
Ymmärsin tämän. Ja aiemman särön takia tämä ei ollut yllättävä pyyntö pojaltani. Toistamiseen poikani pyysi: saanko asua isin kanssa.
Hän sai.
Nykyään suhteemme on todella läheinen ja hän käy luonani säännöllisesti. Murrosiän ja kasvamisen myötä kaverit ovat yhä tärkeämpiä, joten ei hän kovin usein jouda äitiään katsomaan, mutta esimerkiksi nyt lomani aikana vietimme lähes kuukauden yhdessä. Se on minulle todella paljon, ja äärimmäisen tärkeää. Tämä kesä voimaannutti minua kovasti ja suhteemme läheni paljon.
”Nykyään suhteemme on todella läheinen ja hän käy luonani säännöllisesti.”
Poikani, asut isäsi luona, mutta minä olen äitisi. Anteeksi kaikesta, jota olet saanut kokea ja nähdä. Mutta elämä ei ole täydellistä. Se on täynnä säröjä. Säröt tekevät siitä aidon.
Lue tekstini äitimyytistä ja perinteisen äitiyskäsityksen rikkomisesta täältä.
Terveisin, Etä-äiti
Kommentit
”Jotkut haavat eivät häviä koskaan.” Olen eri mieltä. Kaikesta voi selviytyä ja ns. päästä yli. Asiat eivät välttämättä unohdu koskaan, mutta lopulta ne eivät ole enää haavoja vaan korkeintaan arpia. Ja sanon tän sellaisen ihmisen ominaisuudessa, joka on kokenut masennuksen, vaikean suhteen vanhempiin, kymmenen vuoden työkyvyttömyyden, raiskauksen, psykoosin, psykiatriset sairaalahoidot lepositeineen jne. Myös narsisteista on kokemusta. Mutta elämä voittaa aina, kunhan terapoi itseään tarpeeksi. Hienoa, että elämäsi on jo parempaa. Tsemppiä viimeisten haavojen arpeutumiseen!
Kommentit
Motivoivaa lukea, kuinka elämä on sua kolhinut monelta suunnalta ja pystyt olemaan noin vahvana! Siinä on hyvä roolimalli lapsille, suomalainen sisu ja rehellisyys. Sun tarina tuo varmasti monelle lohtua, ja voimaa jatkaa tilanteessa missä kaikki näyttää toivottomalta. Toivon sulle kaikkea hyvää, ja jaksamista tulevaisuuteen! 🙂
Kirjoitat niin lohduttavasti, kun kerrot, miten vaikeaa sinulla on ollut äitiytesi ja lapsesi huoltajuuden rooleissa. Siis se, että olet kokenut samaa kuin minä joskus, auttaa minua olemaan itselleni armollisempi. Elämä heittelee haasteita ja niistä selvitään, vaikka se välillä koskee, joskus liikaakin.
Kiitos Eeva ihanasta kommentistasi. Elämä antaa ja ottaa, ja mustavalkoinen ajattelutapa ei johda hyvään, sitä mieltä olen. Olen joutunut paljon miettimään näitä asioita. Ihanaa, että tekstini voi lohduttaa sinua <3
”Jotkut haavat eivät häviä koskaan.” Olen eri mieltä. Kaikesta voi selviytyä ja ns. päästä yli. Asiat eivät välttämättä unohdu koskaan, mutta lopulta ne eivät ole enää haavoja vaan korkeintaan arpia. Ja sanon tän sellaisen ihmisen ominaisuudessa, joka on kokenut masennuksen, vaikean suhteen vanhempiin, kymmenen vuoden työkyvyttömyyden, raiskauksen, psykoosin, psykiatriset sairaalahoidot lepositeineen jne. Myös narsisteista on kokemusta. Mutta elämä voittaa aina, kunhan terapoi itseään tarpeeksi. Hienoa, että elämäsi on jo parempaa. Tsemppiä viimeisten haavojen arpeutumiseen!
Se on niinkin että miten kukakin määrittää haavan tai arvet. Olkoon mitä nyt hyvänsä niin pointti on se että tapahtuneet asiat ei koskaan poistu tai häviä. Niiden kanssa on opittu kulkemaan eteenpäin.